Päätin laajentaa työkokemustani ja menin päiväkotiin töihin. Urakehitys oli nopea, sillä siirryin suoraan työhaastattelusta alle 2-vuotiaiden ryhmään ja vaihtamaan vaippaa. Ensimmäisenä päivänä menetin monta neitsyyttä ja opin sata asiaa.
Samalla työ sylilasten kanssa herättää kuitenkin ajatuksia lapsuudesta. Omasta lapsuudesta ja lapsuudesta yleensä. Aina puhutaan lasten välittömyydestä ja kyvystä olla ennakkoluuloton ympäristöä kohtaan. Itse huomaan miten he kokevat ja elävät jokaisen kokemuksen ollen sataprosenttisesti läsnä. Kun pieniltä lapsilta vielä puuttuu metakognitio eli kyky tiedostaa omaa tiedollista kompetenssia he kokevat jokaisen ympärillä tapahtuvan asian kuin he olisivat itse osa itse tapahtumaa.
Esimerkiksi satu ei ole ainoastaan satu vaan se on satuhetken todellinen tilanne; todellisuus, jossa lapsi itse elää. ”Mikä tapahtuu Nalle Puhille, tapahtuu myös minulle.” Kun aikuiset lukevat satua heidän tavoitteenaan on pako todellisuudesta, jonkin pariin, josta jo lähtiessä tietää, että tämä ei ole todellista. Tällöin tietoisesti valitaan pako tästä todellisuudesta; unohduksen tai unelmien doktriini.
Lapsuutta aina ihannoidaan. Saadapa jälleen kerran kokea lapsuuden joulu, lapsuuden kesä. Ihmisiä kiehtoo ja vetää puoleensa lapsuuden vastuuttomuus; tarve saada kieltäytyä vaikeista valinnoista. Ei kuitenkaan muisteta sitä, että kun valinnan vapautta rajoitetaan, niin rajoitetaan samalla vapautta valita valinnanvapaudesta itsestään. Lapsi ei ole omasta tahdostaan vailla vastuuta vaan se on päätetty hänen puolestaan vanhempien ja ympäristön toimesta. Jos lapsi saisi itse päättää, hän tuskin eväisi itseltään vastuuta.
Eräässä tv-dokumentissa todettiin osuvasti, että lapsuuden ihannoinnin keskellä harvemmin muistetaan korostaa kuinka mukavaa itse asiassa on olla aikuinen. Sen mukavuuden tuo juuri valinnanvapaus. Fantasia lapsuudesta ei ehkä olekaan mitään minkä haluaisimme toteuttaa, vaan sekin on illuusio ja kauniiden muistojen kultaama epätodellisuus, jonne saamme haikailla ja unelmissamme palata, vaikka sitä tilannetta ei todellisuudessa ole koskaan edes tapahtunut.
Lapsuudesta ja lapsen maailmaan suhtautumisesta kertoo myös sanonta ”älä nyt ole noin lapsellinen.” Se ei viittaa mitenkään kohteena olevan henkilön lapsenomaiseen ajattelutapaan tai kypsymättömään asenteeseen vaan se on itse asiassa tarkoitettu leimaavaksi syytökseksi, joka vetoaa jokaisen aikuisen tarpeeseen erottua lapsista. Samalla kun ihannoimme lasten yksinkertaista ja konstailematonta, puhtaan ennakkoluulotonta suhtautumista ympäristöönsä, niin omassa itsessä ei haluta rohkaista tällaisia piirteitä vaan arvioivaa ja ”arvottavaa” suhtautumista ympäristöön.
Mikäli joku aikuinen näkee kadulla toisen aikuisen, joka katselee suurin silmin ympärilleen ja ihmettelee kaikkea näkemäänsä suureen ääneen, tätä pidetään kummallisena tai ääritapauksissa jopa vaarallisena ilmiönä. Suurin osa ohikulkijoista määrittelisi tällaisen tapauksen enemmän tai vähemmän tärähtäneeksi. Kenenkään mieleen ei kuitenkaan tulisi mennä ärjäisemään tällaiselle henkilölle, että ”Älä nyt ole noin lapsellinen.” Kyse on eri asiasta.
Minulla oli nuorempana tarve muistaa miltä lapsesta tai nuoresta tuntuu olla lapsi tai nuori. Halusin sen muistaa siksi, että se on ainoa terve tapa kasvattaa lapsi. Toisaalta yksinkertaisimmillaan siinä on mielestäni kysymys siitä, että joku toinen päättää puolestasi ja on olemassa kaksi mahdollisuutta; joko sopeutua tai valita taistelu tuulimyllyjä vastaan. Aikuiset ovat lapsiin verrattuna niin tuhannella eri tavalla ylivertaisia.
Yksinkertainen asia; miltä tuntuu, kun joku muu päättää puolestasi. Se ajatus kuitenkin vääjäämättä ja varkain hämärtyy, kun kerta toisensa jälkeen itse saa päättää jonkun toisen puolesta. Ehkä valta saa humaltumaan, mutta huomaan etten enää muista sitä alistumisen tukahduttavaa tunnetta yhtä selvästi kuin ennen.
