Friday, February 27, 2009

Itsetiedostamisesta luopuminen

Luen kiinnostavaa kirjaa Flow-kokemuksista. Nämä ovat kokemuksia, joissa ihminen keskittyy johonkin iloa tuottavaan toimintaan niin täysin, että menettää ajantajun ja tietoisuuden itsestään ja ympäristöstään.

Tällaista Flow'ta ihmiset tavoittelevat erilaisin keinoin ja esimerkiksi monet pelit ja leikit ovat esimerkkejä iloa tuottavasta toiminnasta, johon ihminen voi uppoutua. Kirjassa myös käsitellään ihmisen itsetietoisuutta, ja sitä kuinka monissa arkipäivän tilanteissa jokin kokemus uhkaa kuvaa itsestämme ja joudumme turvautumaan itsetietoisuuteen ja tarkastelemaan omaa käsitystä itsestämme. Flow kokemuksessa itsen tarkastelu menettää merkityksensä: kadotamme tarpeen siihen.

Ihmisillä on eriasteisia tarpeita itsen tiedostamiselle. Itse kaipaan usein pakotietä ja toivoisin menettäväni osan itsetiedostamisestani. Ehkä juuri niissä tilanteissa, joissa tarvitaan heittäytymistä, vahva itsetiedostaminen toimii rasitteena. Mutta Flow voisi tarjota harjoittelukentän itsensä hukkaamiselle tai itsensä tarkastelun vaimentamiselle.

Erilaisten iloa tuottavien kokemusten kautta olen yleensä ollut se, joka olen parhaimmillani. Olen pitänyt itsestäni, ja uskon että se on suurimmaksi osaksi johtunut siitä, etten ole sillä hetkellä edes tarkemmin ajatellut tai pyrkinyt reflektoimaan omaa toimintaani. Mutta se on nimenomaan syntynyt jonkin toiminnan tuloksena, eli että jokin kiinnostava toiminta varastaa huomioni ja keskittyessäni en pysty varaamaan huomiota muulle kuin olennaiselle.

Itse pidän tanssimisesta. Ja se on aika epeliä toimintaa, kun alkaa miettiä, että se on toimintaa, joka tapahtuu toisen ihmisen välittömäsä läheisyydessä, ja periaatteessa kokonaisuutena perustuu läheisyydelle. Silti tanssiminen on samalla keskittymistä johonkin muuhun kuin toisen ihmisen läheisyyteen, ja siihen miten itse on suhteessa toiseen ihmiseen. Kun keskittyminen ohjautuu liikkumiseen ja tanssin tekniseen osaan, niin tilanteen ja toisen ihmisen läheisyys on kuin luonteva sivutuote, jolle ei oikeastaan tule uhranneeksi juuri ajatusta.

Tanssi on omasta mielestäni siksi tervehdyttävää; tulet nauttineeksi välitöntä läheisyyttä uhraamatta ajatusta sen suorittamiselle. Ja se tuntuu hyvältä. Siihen voi hukata itsensä ja parhaimmillaan, jos kaksi ihmistä keskittyy yhteiseen tanssisuoritukseensa ja yhdistää kykynsä, niin he voivat yhdistää Flow'nsa. Tulevat tietyllä tavalla yhdeksi. Sitä en ole saanut kokea, mutta uskon, että sen parempia tuntemuksia on varmasti vaikea löytää.

Edellisessä Matkaan-lehdessä oli artikkeli tangosta ja siinä eräs tangolaulaja sanoi, että vielä 60-luvullakin tanssi ja tango oli "miehen ainoa tie naisen luo." Silloinen kulttuuri ei korostanut miesten osalta avautumista omista tunteista, vaan tanssi oli osa itseilmaisua. Uskon, että tanssin jäätäsärkevä luonne johtuu suureksi osaksi sen ominaisuudesta saada ihminen unohtamaan itsensä tarkastelu ja samalla olla aitona itsenä toisen ihmisen läheisyydessä.

Sunday, February 22, 2009

Timo Hännikäisen kirja Ilman

Timo Hännikäisen uusi kirja, Ilman, on nostanut melkoisen keskustelun. Hännkäinen tilittää ja etsii syitä sille, että hän on jäänyt ilman naista.

Monessa yhteydessä Hännikäiselle on nostettu hattua tällaisesta "sosiaalisesta itsemurhasta" yhteiskunnassa, jossa miehen mitta on hänen onnistumisensa vastakkaisen sukupuolen viettelyssä.

Kirjaa lukematta ymmärsin, että yhdeksi syyksi sosiaalisten tasutatekijöiden lisäksi Hännikäinen nostaa feminismin, joka on kuin syyllistävä piikki heteromiehen lihassa, antamalla ymmärtää, että sovinismi on jokaisen miehen risti.

Tuosta vaan tulin miettineeksi feminismin olemusta yleensä. Jos ei nyt puhuta radikaalista feminismistä, vaan laajemmin yleiseen tasa-arvoon tähtäävästä ajattelutavasta, niin sen perusarvojahan ovat seksistisen toiminnan lopettaminen ja ihmisten kohteleminen ihmisinä eikä sukupuolensa edustajina. Tämä on hyvä ja oikeamielinen tavoite ja sen saavuttaminen on hyvinvointiyhteiskunnan päätavoitteita, niin kuin kuuluukin. Jos asiaa ajatellaan kuitenkin pariutumista yrittävän miehen osalta, jonka odotetaan tekevän aloite, niin tilanne on konstikas.

Lähtökohtana on käsitys, että kun mies lähestyy naista, niin siinä tilanteessa nainen haluaa tuntea olevansa nainen ja että mies on mies. Tämä sosiaalinen tilanne tuotetaan tietynlaisella käytöksellä ja monesti mies sortuu siinä vaiheessa korostamaan miehekkyyttään ja naisen naisellisuutta ns. naisekkuutta jollakin tavalla. Ja tämä tilanne on kuin tanssisi veitsen terällä.

Miten saada nainen tuntemaan itsensä naiselliseksi ilman että hän tuntee olonsa halvaksi tai helpoksi? Miten lähestyä naista siten, että hän tiedostaa seksuaalisen latauksen ilman, että mies sortuu siinä samalla seksismiin ja naisen esineellistämiseen?

Tässä kohtaa kääntyy lehti...

Koko asian ajatteleminen on täysin turhaa. Se minkä Hännikäinen on jättänyt huomiotta on se, että omasta erilaisuudestaan voi tehdä parisuhdemarkkinoilla vahvuuden. Itsevarmuus, joka on aloitteen tekemisessä ensiarvoisen määräävä tekijä, muodostuu itsensä hyväksymisestä. Ihminen, joka on sinut oman erityislaatunsa kanssa, on kiinnostava ja naisten kyllästyessä renttuihin myös seksuaalinen vetovoimatekijä. Ihmisestä näkee, kun hän on sinut itsensä kanssa ja se on kiinnostavaa.

Itsensä hyväksymisellä tulee kuin vahingossa myös pyyhkineeksi pois toisen jarruttavan tekijän, joka on liika yrittäminen. Tällöin kontaktin luominen helpottuu ja syntyy positiivisen energian kehä, jolloin jokainen kynnys on edellistä matalampi.

Eiköhän niitä tyttöjä riitä meille kaikille. Monesti ne pahimmat playerit tulevat loppujen lopuksi myöntäneeksi itselleen, että kaikki sitä ollaan samasta puusta veistettyjä ja hyvää ja säännöllistä seksiä saa suurimmalla todennäköisyydellä sitoutumalla ja tulemalla tutuksi toisen ihmisen kanssa.

Wednesday, February 11, 2009

Aloitteen tekeminen

Elämä ei anna mitään ilmaiseksi. Kaikki on kiinni omasta viitseliäisyydestä. Jos jotain haluaa saada niin sen eteen täytyy tehdä töitä.

Sama pätee ihmissuhteisiin. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan jokaisen uuden tuttavuuden, kaverisuhteen tai ystävyyden eteen tehdään töitä; uhrataan aikaa ja yhteisiä hetkiä. Jos ihmiseltä kysyy miten tulit ystävystyneeksi tai tutustuneeksi johonkin ihmiseen, niin vastaukset ovat monesti tarua ihmeellisempiä. Yleensä joku sattuu sattumalta jonnekin, tai sitten yhteinen toimintaympäristö tuo ihmisiä yhteen. Kaikkein hauskinta ovat spontaanit kohtaamiset jossakin ehkä arkisessa ympäristössä, jolloin kumpikaan osapuolista ei välttämättä edes odottanut mitään erityistä.

Silloin juuri korostuu spontaani heittäytyminen ja aloitteen tekeminen. Joskus ihmiset kertovat että tällaisessa tilanteessa he ovat toimineet täysin vastoin tottumuksiaan ja ehkä alkaneet keskustella vieraan ihmisen kanssa, vaikka ovat perusluonteeltaan ujoja. Jostain syystä ihminen on tällaisissa tilanteissa monesti melko aidon oloinen, ehkä jännitys saa kaiken turhamaisuuden ja maneerit rapisemaan. Toisaalta sen tekee se, että aloitteen tekeminen on aina uskallusta olla haavoittuva. Ihminen ottaa askeleen, paljastaa jotain itsestään, laskee suojaustaan ja tekee aloitteen.

Pariutumisessahan on perinteisesti mielletty, että mies tekee tietenkin aloitteen; heittää pallon naiselle. Tämä on tottakai paljon vaadittu, mutta mies ottaa haasteen vastaan. Hän joko löytää itsestään sen rohkeuden heittäytyä uuteen tilanteeseen, tai sitten ei. Jos sen löytää, niin pallo on heitetty, ja vastuu jatkosta on toisella osapuolella.

Joku (monesti nainen) saattaa toisaalta omaksua asenteen, että ei kanna huolta aloitteen tekemisestä, vaan antaa elämän tapahtua ympärillään ja mikäli joku tuntee tarvetta tehdä aloite, niin hän voi siihen puolestaan joko vastata tai jättää vastaamatta. Tällainenkin ratkaisu vaatii tietysti rohkeutta tai vähintään itseluottamusta, että joku tosiaan vaivautuu tekemään aloitteen hänen vuokseen. Ei siis millään lailla yksinkertainen tilanne.

Monet tutkimukset keskittyvät siihen kuka parisuhteessa tai suhteessa yleensä käyttää valtaa. Mielestäni on mielekkäämpää kysyä kuka ihmisten tutustumishetkellä käyttää valtaa. Kuka nousee ratkaisijaksi? Riskinottokyky on eri ihmisillä erilainen ja tottakai ympäristö vaikuttaa hyvin vahvasti siihen millä tavalla ihminen mieltää omat mahdollisuutensa. Joku saa itsestään irti ja ottaa kontaktia.

Olen miettinyt, että onko näillä ihmisillä ainoastaan pienempi itsekritiikki, pelko epäonnistumisesta vai tulevatko he jollain tavalla tietoisiksi omista mahdollisuuksistaan ennen aloitteen tekemistä. Jos sellainen on mahdollista, niin silloin se on myös opittavissa. Vai käyttävätkö ihmiset itsensä preppaamiseen joitain mielikuvaharjoituksia tilanteissa, joissa omat mahdollisuudet ovat vaakalaudalla? :) Kai niinkin voi tehdä, vaikka se itselleni tuntuu vieraalta.

En itse pysty kuvittelemaan meneväni juttelemaan ennalta tuntemattomalle ihmiselle ja kuvittelevani mielessäni kuinka mukavasti juttu lähtee käyntiin. Sellainen tuntuisi itsepetokselta, koska jokseenkin yhtä suuri mahdollisuus on siihen, että tilanteesta muodostuu kiusallinen tai vaivaannuttava. En ole pessimisti, vaan haluan kohdata todellisuuden.

Elämä heittelee; anna sen tapahtua. Ota osaa, mene mukaan. Ota tietoisia riskejä. Älä ajattele seurauksia. Älä ajattele todennäköisyyksiä tai perusteluita. Jos sieltä oksalta tippuu, niin onpahan yrittänyt kiivetä ja ehkä seuraava oksa kestää paremmin.

Thursday, February 05, 2009

Lisää valintoja

Tämä maailma perustuu suureksi osaksi sille, että ihmiset eivät tiedä. Ihmiset eivät tiedä omista mahdollisuuksistaan, ihmiset eivät tiedä kaikkia vaihtoehtoja. Jos valintojen paljous ja vaihtoehtojen määrä olisi kaikkien tiedossa, emme pystyisi tekemään minkäänlaisia valintoja. Emme haluaisi valita tietäessämme mitä kaikkea menetämme tekemällä niin.

Valintahan rajaa aina mahdollisuuksia. Ja loppujen lopuksi tässä elämässä on pakko tehdä valintoja ja rajata omia mahdollisuuksiaan. Onko siis lahjakas hän, joka pystyy valitsemaan asioita helposti ja unohtamaan jossittelun? Siinä on vain se ristiriita, että hän ei tule myöskään koskaan yrittäneeksi valita mitään muuta kuin ilmeisimmän vaihtoehdon. Se on sitä yksinkertaisen johdattelevaa elämää, jota suuri osa ihmisistä elää. Mukavan helppoa vai liian helppoa?

Löydä tasapaino sen kanssa, että mietit mitä valitset ja kuitenkin valitset. Jossittelulla ei ole mitään rajaa. Siihen saa kulumaan vaikka koko elämänsä, jos niin haluaa. Ja menneisyyden valinnat tuli jo tehtyä. Mutta totta kai jos kokee tehneensä virheen, niin siitä haluaa oppia, ettei hakkaisi päätään seinään toista kertaa ainakaan saman asian kanssa.

On vain kiinnostavaa miettiä, että elämme mahdollisuuksien maailmassa tietämättä sitä itse. Kaikista näistä mahdollisuuksista hyödynnämme pikkiriikkisen osan, koska emme voi muuta. Jokaiselle tekemällämme valinnalle on olemassa vaihtoehto. Osalle niitä on lukemattomia. Eikä siitä tarvitse ahdistua, kunhan totesin.

Mutta vaikka valintojaan voi suunnata, niin kuinka riippumattomia ne oikeastaan ovat? Tarkoitan tällä sitä, että kaikista niistä vaihtoehdoista satun valitsemaan juuri tämän; miksi? Mitkä asiat oikeastaan johdattivat minut tekemään tämän valinnan?

En usko kohtaloon, uskon merkityksiin. Ja koska jokainen tehty valinta kantaa seurauksia, niin niillä on myös merkitystä. En usko, että kaikki olisi valmiiksi kirjoitettua, vaan että omiin valintoihinsa voi vaikuttaa. Valintoihin vaikuttaminen ei vain ole mitenkään riippumatonta, koska siihen vaikuttavat lukemattomat muut valinnat ennen sitä.

Tähänastiset valintani ovat tuoneet minut tähän missä olen. Jokainen valintani on tuonut minut lähemmäksi kohti nykyistä tilannetta. Mietin vain olivatko kaikki noihin valintoihin vaikuttaneet asiat tosiaankin vain sattumaa? Jälkeenpäin ajateltuna hyvin pienilläkin asioilla elämässä on ollut suuri merkitys sen kannalta minne ne ovat minut johtaneet. Tuntuu että niiden muodostama ketju ei voi olla sattuma.

Joku sanoisi, että määrittelin juuri taantumuksen; kun asiat kuitenkin tapahtuvat tietyllä tavalla niin miksi vaivautua yrittämään.

No, kukaan tuskin ajattelee tulevaisuudestaan, että: ”Valitsemalla tämän päädyn valitsemaan tuon ja sen jälkeen tuon…” Mutta tosiasiassa se mikroskooppisen pieni valinta, että päätän mennä juuri tällä sekunnilla vessaan voi olla lopputuloksen kannalta käänteentekevän merkityksellinen.

Taidan tästä lähteä Valintataloon tekemään valintoja.