Sunday, February 28, 2010

Minä synnyin, elin ja kuolin; jälkeni jää jälkeeni

Ai jai, kun olen kuunnellut Jamie Cullumin uutta levyä viime aikoina aika paljon ja pistän tähän linkin kaverin videoon, mikä kyllä osoittaa sellaista asennetta ja karismaa, joka vetää hiljaiseksi.

Ikuisuus kiehtoo. Se antaa aina perspektiivin omille teoille. Mitä sitä täällä tulee tehneeksi. Ja onko sillä tosiasiassa merkitystä? Ennen aikaan, kun ihmisten elämät olivat lyhempiä ja kuolema oli joka hetki läsnäoleva mahdollisuus, ihmiset myös tiedostivat elämän rajallisuuden eri tavalla. Se pakottaa sopeutumaan siihen ajatukseen ja samalla myös tekee kysymyksen oman elämän merkityksellisyydestä.

Tähän maailmaan löytyy miljardeja elämäntarinoita. Ihmiset syntyvät, elävät ja haihtuvat ikuisuuteen. Uusia elämiä tulee. On kiinnostava ajatus mitä täällä maailmassa tapahtuu juuri minun kuolemaani seuraavana päivänä? Elämä jatkuu, sinä päivänä maailmaan syntyy miljoonia uusia ihmisiä, miljardeja uusia ajatuksia ja ideoita. Ehkä joku silloin juuri esittelee uuden mahdollisuuden hahmottaa todellisuus, joka antaa ihmisille täysin uudenlaisen käsityksen hahmottaa tätä kaikkea. Se kyllä harmittaisi. :) Olisi kiva olla paikalla.

Elämä, joka on alkanut 1800-luvun lopulla länsimaissa ja päättynyt 1960-luvulla, näki suuren murroksen ja paljon kehitystä: kaksi maailmansotaa ja modernisoitumista, mutta kuoli juuri ennen 60-luvun lopun opiskelijaradikalismia ja perinteestä irtaantumista. On niin ihmeellistä miten jokaisen ihmisen hetki, jonka hän täällä elää on oman aikansa kuva. Ei sitä tietenkään osaa muuta toivoa, mutta on ihmeellistä kuinka erilainen saman ihmisen elämästä voisi tulla eri ajassa ja eri vaikutteilla.

Samasta ihmisestä voisi sukeutua tietynlaisen ajan hengen mukana jotain aivan muuta. Minä en ole oikein koskaan edes ajatellut mitään uudelleen syntymistä, mutta se vetoaa ihmiseen ajattomuudellaan. Ihmisen elämä esittäytyy sitä kautta rajattomana ja lievittää kuoleman ahdistavaa rajoittavuutta. Kiertokulku näyttäisi sitä kautta loogisemmalta vaihtoehdolta. Elämän rajallisuuden hyväksyminen tekee kuitenkin hyvää. Kun sen käy itsensä kanssa läpi, että hetki annettiin ja se silmänräpäys on pian ohi.

Kuitenkin ajattelen, että se jälki, jonka jokainen ihminen jättää maailmaan on ikuinen, koska kaikilla meidän tekemisillämme on omat kerrannaisvaikutuksensa. Sellaisessa kuplassa ei kukaan voi elää elämäänsä, ettei tulisi vaikuttaneeksi lukemattomiin muihin ihmisiin. Jo pelkkä kaupan jonossa suotu hymy voi olla kääteentekevän merkityksellinen ja rakentaa jotain, joka taas vaikuttaa jonnekin. Minä en usko niinkään mihinkään perhosvaikutuksiin, kuin ihan yksinkertaiseen anna hyvän kiertää periaatteeseen.

Historiallisia ne ihmiset, jotka ovat vaikuttaneet suurten ihmismassojen kokemuksiin ja kohtaloihin. Sen voi tietysti jokainen itse valita minkä verran haluaa vaikuttaa, ja millaisen roolin haluaa itselleen ottaa tässä meidän ikuisuutemme rakentamisessa. Maailmasta voi myös vetäytyä, mikäli ei halua osallistua. Sekin on mahdollista, mutta itse en kyllä ymmärrä mitä iloa tai sisältöä sellainen elämä tarjoaisi. Koko homman jujuhan on siinä, että ihmiselle annetaan mahdollisuus tehdä hyvää ja säteillä omaa positiivista energiaansa ympärilleen tuoden näin oman panoksensa historian kirjoittamiseen.

Kaikki ne miljardit tarinat ovat olleet pelkkiä puutteellisia ja vajavaisia ihmisiä. Aleksanteri Suuri oli ihminen, Aristoteles oli pelkkä ihminen, Da Vinci oli pelkkä kakkiainen Einsteinista puhumattakaan. Heidän suolistonsa tuotti kaasuja samalla tavalla kuin kaikkien muidenkin. Mutta merkittäviä heistä teki se mitä tapahtui pään sisällä. Ihailtavaa paneutumista, visioita ja ehdotonta pyrintöä.

Gandhi oli ihminen, Äiti Teresakin vain ihminen, mutta merkittäviä heistä tekee sen miten he ovat käyttäneet ihmisyyttään. Koska kaikki se potentiaali on ollut heissä itsessään sisällä; ei kukaan suoraan opettanut Gandhille passiivisen vastarinnan mallia ja käskenyt häntä yhdistämään kansaansa. Ei Gandhi varmasti suunnitellut jäävänsä historiaan pyhimykseen verrattavana ihmisenä, hän vain eli kuten koki oikeaksi. Kuka tahansa osaa elää sen verran, että pysyy elossa ja elää sovussa muiden kanssa. Se vasta on jotain, että tekee niitä oman ajattelunsa pohjalta merkittäviä ratkaisuja.

Mutta täytyy muistaa, että jos tavoite on jäädä historiaan, niin silloin on kyllä pahasti hukassa. Hitler halusi jäädä historiaan, Gandhi olisi nauranut koko ajattelutavalle.

Historiaa tehdään pienillä teoilla, jotka kumpuavat oikeanlaisista periaatteista. Jos osaa kunnioittaa toista ihmistä ja kohdella kanssaihmisiään heidän arvonsa mukaisella tavallaan, niin oma jälki historiassa on positiivinen. Jos saa jonkun ihmisen ajattelemaan, niin on luonut jotain, mikä on vienyt ikuisuutta tiettyyn suuntaan.

Jokainen Antinpoika torppari, joka tässäkin piskuisessa maassa on joskus elänyt, on vienyt todellisuutta johonkin suuntaan. Toivottavasti hän on tajunnut ajatella mihin suuntaan.

Saturday, February 27, 2010

Rakkaudesta siihen mitä ei voi koskaan nähdä

Ihminen tekee valinnan joka päivä. Hän valitsee joko periaatteen tavoittelun tai inhimillisen puutteellisuuden. Jos valitsee tyhjentävästi inhimillisyyden ja kieltäytyy tavoittelemasta mitään laajempaa elämää määrittävää ajatusta, niin se voi olla vähän keveämpi tie. Elämäänsä voi löytää sisältöä kevyemmistä aiheista, maallisuudesta ja monista ihmisten luomista ajanvietteistä.

Vaikka valitsisi periaatteen, niin silti joutuu kerta toisensa jälkeen antamaan itselleen oman puutteellisuutensa, inhimillisyytensä anteeksi. Mikään ajatus tai tahto ei ole kuitenkaan tarpeeksi syvä tukahduttamaan inhimillisyyttä, joka ponkaisee ennen pitkää esiin kuin itsestään. Mikään ideologia tai filosofia ei voi koskaan tyhjentävästi tavoittaa todellisuuden rikkautta ja siksi periaatteellinenkin ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen kohtaamaan omat ajatuksensa. Ja se kohtaaminen ei lopu ikinä. Siihen pitää sopeutua, että se etsintä ei tule koskaan päättymään, se ei koskaan löydä tyhjentävää määritelmää. Mutta totuudenrakkaus onkin itseasiassa sen loppumattoman etsinnän prosessin rakastamista. Sehän on yhdenlainen elämäntapa. Ei kuitenkaan mikään helppo sellainen.

Oman kokemuksensa ja tärkeänä pitämänsä asian tai ajatuksen seuraaminen on raakaa työtä. Ystävä sanoi, että oikeamielisyys on pitemmän päälle aika tylsää ja itse ajattelen, että se vaatii todellista paneutumista ja loputonta työntekoa. Reflektointi ei lopu koskaan, päätös oman vakaumuksen seuraamisesta tehdään joka aamu uudestaan. Se ei ole todellakaan kevyttä, vaan se on haparoivaa jatkuvaa rähmällään oloa, kun etsii kärsivällisesti sitä minkä tietää olevan olemassa, mutta joka tuntuu olevan aina parin askeleen päässä, ja jota ei tunnista. Etsintä on vaikeaa, kun etsittävä asia ei ole näkyvä, eikä se päästä mitään ääntä. Ainoa piirre josta saa jotain otetta on oma tunnetila. Totuutta ei voi vangita tai omistaa; se näytetään meille silmänräpäys kerrallaan.

Kuvittele, että sinun pitäisi kaivaa kolo männyn runkoon tikan tavalla. Sitä totuuden etsintä on, hakkaa päätään puuhun ja vaikka kerta toisensa jälkeen saa turpaansa, niin uskaltaa aina ottaa uudestaan sen askeleen, että ottaa vauhtia ja iskee nenänsä kaarnaan kiinni. Se ei lopu koskaan.

Monet ihmiset kokevat, että olennaista on löytää harmoninen olotila maailman keinoilla. Tässä on hiuksen hieno merkitysero, koska totuuden etsintähän on juuri sitä, että avaa kaikki aistinsa maailmalle ja näkee olennaisen vaikka sitten vain silmänräpäyksen pituisina hetkinä.

Mutta se miten monet ihmiset luulevat olevansa harmoniassa on kieltäytymällä syvällisyydestä. Siihen voi olla monia syitä, eikä siinä mitään. Suurin tai yleisin itse kuulemani perustelu on kuitenkin se, että "Miksi yrittää väkinäisesti hallita elämäänsä tavalla, joka sotii ihmisen perustavaa puutteellisuutta vastaan? Miksi ei vain luovu mahdottomasta ja anna itsensä olla juuri niin rappioitunut ja maallisen inhimillinen kuin helpolta tuntuu?"

Minä en pidä itseäni kovin uteliaana ihmisenä sellaisissa arkisissa asioissa. Monesti minusta tuntuu lehteä lukiessa, että olisi paljon onnellisempi, jos ei minun tarvitsisi tietää niitä kaikkia maailman asioita, joista suurin osa on omasta näkökulmastani aivan älyttömän epäolennaista ja pinnallista paskaa.

Silti oma uteliaisuus herää juuri niissä syvällisissä isoissa kysymyksissä: mikä minut tekee aidosti onnelliseksi? Mikä on kestävää ja harmonista tapaa elää? Milloin minä parhaiten hukkaan itseni ja vain kellun?

Ja vaikka noiden kysymysten vastausten hakeminen ja etsintä olisi juuri sitä silmät sidottuina ryömimistä, niin minun mielestäni elän täydemmän elämän ryömien ja raahautuen kohti niitä asioita, tehden joka aamu sen periaatteellisen päätöksen, etten anna itseni tyytyä helppoihin ratkaisuihin vaan kuljen sen vaikeamman polun vaikka väkisin.

Hyvä periaate laajentaa elämän mahdollisuuksia sulkemalla vääriä ovia. Minä valitsen oman parhaan tietoni pohjalta sen mikä tuntuu oikealta, vaikka se voi olla väärä valinta. Yritys-erehdys on ainoa mahdollisuus.

Tuesday, February 23, 2010

Suoritusmentaliteetista poisoppiminen; Ihanaa leijonat ihanaa!!!

Juttelimme kavereiden kanssa Suomi-Ruotsi ottelusta, jota en itse tullut katsoneeksi. Nämä kahden sknadinaavisen valtion väliset ottelut ovat mielestäni pelkkää psykologiaa. Ruotsille Suomi on vastustajana yksi monien joukossa, ei sen ihmeellisempi kun mikään muukaan pieni Euroopan maa. Suomi hoidetaan ja keskitytään olennaisempiin haasteisiin kuten Venäjään tai Kanadaan.

Suomelle Ruotsi ei ole koskaan yksi monista vaan Ruotsi on Ruotsi. Iso paha isoveli, joka aina nöyryyttää julkisesti nauramalla housut kintuissa seisovalle Suomelle; voittamalla kokemuksellaan ja sulalla varmuudellaan. Mitä ihmettä suomalaispelaajien päässä tapahtuu kun kaukaloon luistelee sinikeltaista? Siinä ei todellakaan ole kyse pelkästä jääkiekosta. Siinä kannetaan vuosisataista jurnuttamisen ja jupisemisen lastia, kun aina on saanut tuntea olevansa "vain" suomalainen.

Olen tämän viikon työvoimatoimistossa harjoittelussa, missä osallistumme Nuorten työnhakuviikon ohjelmaan. Siellä on CV-klinikkaa ja yrityshautomoiden esittelyä. Tämän päivän pläjäyksen pitivät yritysjohdon valmentajat, joiden tavoitteena oli nuorten osaamisen kartoittaminen, vahvuusanalyysi ja oman työelämävaikuttavuuden tiedostaminen.

Nämä bränditiikerit latoivat vajaa parikymppisille eteen sanan myynti ja saivat nuo pienet vaikutusalttiit mielet vakuutettua, että jokainen heidän kohtaamansa kanssakäymistilanne ihmisen kanssa on itseasiassa myyntitilanne, jossa oma läsnäolo, idea tai mielipide myydään vastapuolelle. Jos ihminen uskoo itseensä tuotteeseen ja yritykseen, niin hän menestyy. Ja epävarmuus on parempi piilottaa. Päällepäin näytetään vain ulospäinsuuntautunut, markkinointihenkinen ja omanarvontuntoinen pantteri, joka on valmis eliminoimaan tavoitteensa saavuttamista estävät tekijät.

Seuraava tykitys oli "tuloksen tekijä". Nuoria kannustettiin havaitsemaan omat myymisen arvoiset ominaisuutensa, joita korostamalla he erottuvat joukosta ja synnyttävät haastattelijoissa ja yritysjohdossa ihannekuvan, jonka he sitten itse täyttävät. Tavoitteet kuten vaikutuksen tekeminen ja erottuminen, ovat tietysti välttämättömiä ja ehdottoman tärkeitä asioita kun etsitään töitä. Tämän tiedostamisen voi kuitenkin tehdä hyvin erilaisilla orientaatioilla.

Ekonomien suussa korostuu sellainen suorittamismentaliteetti, joka on mielestäni nykysuomessa tyypillistä laajemmaltikin. Olympialaisten yhteydessä korostuu erottautumisen ja todistamisen tarve. Suomalainen tarvitsee aina jonkun kontekstin jossa loistaa. Pelkkä loistaminen ei kelpaa. Ajattelua leimaa periaate: Ei riitä, että on hyvä, vaan pitää olla hyvä jossakin. Niin kuin pelkkä ihmisyys ja terve elämänasenne olisivat jotenkin puutteellinen orientaatio elämään.

- kansallinen kilpailukyky
- innovaatio
- brändityöryhmä
- huippu: yliopisto/tutkimusyksikkö/tulosjohtamisjärjestelmä

Nuo kaikki sanat ovat oireita samasta sairaudesta. Suomi on nuori kansakunta, riiston ikeessä ryvetetty. Ja niin kuin vanhempiensa tukahduttama nuori Suomen pitää kerta toisensa jälkeen näyttää, että vaikka ollaan pieniä, niin täältä pesee. Se näkyy hurjana paneutumisena ja ehdottomana asenteena suoritettavaan asiaan. Jos et pärjää et ole mitään. Jos et ole paras, voisit yhtä hyvin olla tekemättä mitään. Jos on olemassa joku haaste tai epäkohta, se koetaan henkilökohtaisena epäonnistumisena eikä pelkästään yksittäisenä asiana. Selkeimmin tuo asenne näkyy juuri suhtautumisessa epäonnistumiseen.

Myös onnistumiset otetaan kieroutuneesti. Niistä ei voi puhtaasti iloita, vaan ne synnyttävät vertailukohdan, jota ei saa enää koskaan alittaa. Niiden pirun PISA-tutkimusten jälkeen koulujärjestelmä on altistettu aivan älyttömään syyniin, että tämä ilmennyt kansallinen ylpeyden aihe saadaan pysymään lypsävänä ja poikivana lehmänä, jonka kautta kuvaa "suomalaisuudesta" saadaan tuettua ja myytyä maailmalla. Joka kerran kun kuulen kysymyksen: "Onko tässä nyt uusi NOKIA?" meinaan oksentaa.

Tällaisen piskuisen kansakunnan on turha ottaa kantaakseen jotain isottelukompleksia. Me olemme pieni kansakunta ja sillä hyvä. Suomella on sitä paitsi ollut eräs sellainen osaamisen alue, jota tänne on tultu aina ihailemaan ja ihmettelemään: pohjoismaalainen hyvinvointi. Se on ollut arvositoutuminen ajamaan vähäosaisten asemaa ja parantamaan elämänedellytyksiä siellä missä ne ovat heikoimmat. Tällä tavalla perinteisesti on saatu ehkäistyä sosiaalikuilut ja syrjäytyminen, joita nyt koitetaan lääkitä tehostamisella. Jos joku meinaa tippua kelkasta, niin hänet laitetaan sellaiseen "sosiaalisen tuen" myllyyn, että remmistä ei varmasti menetetä yhtäkään tuottavaa muurahaista. Sosiaalinen tuki on ensiarvoisen tärkeää, mutta sen motivaattorina ei koskaan pitäisi olla kansallinen kilpailukyky vaan hyvä ja tyydyttävä elämä. Hyvä elämä, joka saattaa tarkoittaa sitä, että tyydytään vähempään ja että Suomi häviää BKT vertailut ja PISA-tutkimukset. Vaikka se maksaisi, niin rahat menevät oikeaan osoitteeseen. Tehokkuusajattelusta luopuminen on kansallisen egoismin parantamista.

Mikä meille riittää? Onko tämä kansakunta joku ravihevonen, josta pumpataan mömmöillä 130 % suorituskykyä ja sen jälkeen lyödään sähköpiiska virkistykseksi perseeseen?

Monday, February 15, 2010

Mammonaa vai aito omaehtoinen elämä

Kun tulee harvemmin kirjoitettua, niin lastia kertyy enemmän. On pyörinyt viime aikoina aika paljonkin askarruttavia asioita mielessä, mutta kun päässä pyörii paljon myös muita asioita, niin niitä ideoita pitäisi ahkerasti kirjoittaa muistiin kun ei sitten muista.

Meille oli tänään luennoimassa ammattiliiton edustaja virkatehtävistä ja palkkausehdoista. Minä vihaan puhua rahasta. Alkoi heti ahdistaa koko tilaisuus ja olisin halunnut vain marssia sieltä ulos. Koko luentosalin ilmapiiri muuttui ja sähköistyi ja ihmiset, jotka eivät yleensä kommentoi mitään olivatkin samassa kärkkäitä kommentoimaan ja kyseenalaistamaan. Minulle lisää, miksi tämä on minulta pois. Voi jestas sitä ihmisten asenteen muutosta.

Kun sitä vain muistaisi pitää elämänsä yksinkertaisena ja mahdollisimman vähävaraisena. Raha pilaa ihmisen; se myrkyttää ja vääristää mielen.

Mutta nyt asiaan. Luin tuossa Veloenan blogimerkintää joka vähän liippaa mielestäni myös tuota mammonan teemaa. Veloena kirjoittaa, että itsensä vertaileminen muihin ihmisiin on energian hukkaa ja muiden ihmisten vertaileminen vie heiltä oikeuden itse määritellä itsensä. Minä olen aina tottunut siihen, että muut ihmiset kertovat minulle kuka ja millainen minä olen. Se on toisaalta ollut ihan hyvä järjestely, koska suurimmalla osalla noista määrittelijöistä on ollut suht hyvä kuva minusta. Mutta on ollut myös niitä ihmisiä, jotka ovat määritelleet minut kieroutuneesti, pinnallisesti, hätäisesti tai yksinkertaisesti väärin.

Minä olen myös monesti tietyllä tavalla pyytänyt sitä, että määrittele minut. Olen jotenkin ajatellut, että ulkopuolisen mielipide legitimoi ja vahvistaa minun olemassaoloni. Ja varsinkin jos se toinen sanoo jotain imartelevaa, niin minun on ollut helppoa olla tyytyväinen olemukseeni. :) "Ah niin erinomainen." Mutta samalla minä olen antanut ympäristölleni oikeuden määritellä minut. Tietyllä tavalla olen siinä luopunut osasta itsemääräämisoikeuttani.

Mutta kun sitä ajattelee, niin jumalauta minulla on oikeus määritellä itseni. Kyllä minä sen osaan itsekin. Kyllä minä tiedän mikä minussa on hyvää ja mikä minussa kaipaa parantamista. On hyvä jos joku tekee minusta havaintoja, koska silloin minun on ehkä helpompi parantaa joitakin asioita itsessäni, mutta sen kuka minä haluan olla päätän minä ja minä tiedän miten minä ajattelen ja toimin.

Tuohon OAJ:n puheenvuoroon tämä liittyy siinä mielessä, että vaikka ne liitosta huutavat, että minun ei saa alistua jonkun rehtorin kynnysmatoksi vaan omanarvontuntoisesti vaatia lisää liksaa ja pysyä sopimuksen mukaisessa työajassa, niin kyllä se loppuviimein olen minä itse, joka määrittelee kuinka suuren roolin haluan tuollaisessa asialle elämässäni antaa. On minun oikeuteni todeta, että jos joku haluaa elää rahan määrittelemää kolkkoa elämää, niin se on hänen valintansa, mutta minä saan valita itselleni asenteen, että en suostu uhraamaan energiaani tuollaisen asian murehtimiseen. Sellaisen asian vatvominen ja siitä ahdistuminen ei ole minun tapani elää ja minä saan elää niin kuin hyvältä tuntuu. Ainakin nukun siltä osin yöni hyvin.

Minulla on oikeus kokea asiat tietyllä tavalla. Jos minusta tuntuu joltain niin perkele minusta tuntuu siltä eikä siihen tule sitten enää kukaan väliin sanomaan miltä minusta pitää tuntua. Ja sitä on myös väärin pyytää. Teki väärin itseään kohtaan. Kyllä sitä kommenttia tulee muutenkin ja siihen saa keskittyä suhtautumaan kriittisesti. Ympäristö kylläkin kertoi minulle tänään, että parasta minussa on rohkeus sanoa mielipiteeni silloinkin, kun en ole täysin vakuuttunut tavoittaako se todellisuuden. He sanoivat, että minun pitää erityisesti vaalia tuota rohkeutta. Minulle itselleni se rohkeus on intuitio, ja se taitaa olla yksi suurimmista lahjoistani, vaikka tietysti se joskus tuntuu kiroukselta. Yhtäkaikki minä elän sen kautta.

Jos minä vihaan rahaa, niin minulla on siihen oikeus. Jos minä en halua sitä ajatella, niin minulla on siihenkin oikeus. Ja minä saan elämässäni tähdätä juuri niin ylös kuin haluan, vaikka siinä lähipiiri mutisisi partaansa mitä. Ja vastaavasti jos haluan, niin saan myös tähdätä juuri niin alas kuin haluan. Se suurin auktoriteetti ei ole koskaan ympäristössä. Se on ihmisen sisällä puhuva ääni. Kyllä sekin on osaksi ympäristön tulosta, mutta sitä kuunnellaan sydämellä.

Friday, February 12, 2010

Tuoksuja

Tänään kerron teille nenästäni ja sen tekemistä tepposista.

Minulla on hyvin tarkka hajuaisti ja myös hajumuisti. Kun tulen asunnostani ulos, niin tunnistan saman tuoksun, joka oli hoitopaikkani rappukäytävässä kun olin 5-vuotias. Siihen sekoittuu sellainen tuuletusparvekkeelta leijaileva tuhkakupin aromi ja nakkikastike. Viisivuotiaana tuo tuoksu tuntui ahdistavan vieraalta ja joka kerta, kun isäni saattoi minut hoitopaikkaan nousi pala kurkkuun jo rapussa. Edelleen se tuoksu nostaa tunteet pintaan.

Olen myös hyvin herkkä hajuvesille. Ne eivät liiemmin ärsytä muuten kuin ylikäytettyinä, mutta minä tunnistan sekä shampoiden, että hajuvesien tuoksuja hyvin herkästi. Ex-tyttöystäväni käytti/käyttää tiettyä Calvin Kleinin tuoksua, joka oli aivan erityisen miellyttävä. Sitä tuoksua voisin nuuhkia päivät pääksytysten. Kun hän tuli kesällä käymään Tukholmassa moikkaamassa, hän jätti tuoksunsa teepaitaan, jota käytti yöpaitana ja se tuoksu säilyi siinä koko kesän. Tietenkään pelkkä teollisesti muotoiltu tuoksu ei ole koko asia, vaan siihen sekoittuu ihmisen oma persoonallinen tuoksu, joka tekee siitä paljon täyteläisemmän ja inhimillisemmän.

Kun sitten eräs läheinen ystäväni täällä Jyväskylässä alkoi tässä pari viikkoa takaperin käyttää samaa tuoksua, niin se oli hyvin hämmentävää. Minulle heräsi sama tuttuuden ja välittämisen tunne, vaikka kyseessä on täysin eri ihminen. Olen tähän asti yhdistänyt siihen tuoksuun lupauksen läheisyydestä ja kosketuksesta, seksistä. Tuntui siis vähän oudolta tuntea se ihmisestä, jonka kanssa olemme hyviä ystäviä.

Olimme sitten tässä yhtenä päivänä opiskeluihin liittyvässä seminaarisessiossa, missä toisella puolellani istui tämä ystäväni, joka käyttää CK:n tuoksua ja toisella puolellani toinen tyttö, joka selkeästi käyttää samaa shampoota kuin eräs toinen entinen tyttöystäväni. Siinä sitä sitten oltiin. Jos olisin sulkenut silmäni olisin voinut kuvitella molemmat exät siihen viereeni, mikä olisi ollut vähintäänkin kieroutunutta.

Hajuaisti voi myös rajoittaa tai määrittää elämää: järvi ei kelpaa, koska se tuoksuu mudalle eikä suolalle, vanhassa vuokrakämpässä oleva "mummonhaju" pitää kuurata pois hyvin tarkkaan ja tuoksukynttilät ovat kyllä tähän asti olleet täysi mahdottomuus. Toisaalta hieman ristiriitaisesti minua ei ole mitenkään erityisesti haitannut sellun pistävän imelä tuoksu, vaan olen viihtynyt paperikaupungeissa siinä missä muuallakin.

Herkkä hajuaisti antaa kuitenkin elämään aivan uuden ulottuvuuden, koska hyvät tuoksut ovat aivan huumaavia ja saavat pöntön sekaisin siinä missä jotkin piristeet kuten kofeiini. Maailman parhaita tuoksuja (tähän mennessä):

- meri
- syreenin kukat
- suopursu
- terva
- vastaleikattu ruoho
- sade (sellainen kesäsadetta edeltävä tuoksu)
- syksyinen omenahuone
- spriikeitin (enteilee ruokaa)
- neilikka (mauste)
- ratapölkyt (kylläkin myrkyllinen tuoksu)
- kevät

Tuota listaa voisi tietysti kukin jatkaa mieleisellään tavalla. Minä myös erottelen ihmisiä tuoksun perusteella, koska kaikki eivät vain yksinkertaisesti tuoksu yhtä hyvältä. Olin ennen opiskelujen aloittamista tavaratalossa töissä ja siellä huomasi kuinka osa asiakkaista tuoksui todella hyvältä ja toisten palveleminen tuotti suunnattomia vastareaktioita. Kaikesta selvittiin, mutta parhaimpia hetkiä olivat ne kun palveltava oli joku nuori nainen, jolla oli yllään joku hienostunut ja hillitty tuoksu, joka kuitenkin täytti koko hänen läheisyytensä. Asiakaspalvelun huippuhetkiä. Tuli työkaverin kanssa nosteltua kulmakarvoja ja nyökkäiltyä kerta jos toinenkin. :)

Onhan näitä teorioita olemassa siitä kuinka feromonit vaikuttavat parin valintaan saaden eksoottisen ja perimältään mahdollisimman eriävän ihmisen tuoksumaan hyvältä. Tästä en tiedä, mutta en kuitenkaan muista, että olisin koskaan välittänyt seksuaalisesti ihmisestä, joka ei olisi tuoksunut hyvältä. Voi tietysti kysyä kumpi edeltää kumpaa, mutta joka tapauksessa minä nautin ihmisten tuoksuista täysin sieraimin. Eikä ole juuri parempaa oloa kuin saada olla itselle tärkeän ihmisen lähellä ja tuntea se inhimillinen lämpö ja toisen mahtava tuoksu. Silloin voi tuntea kuinka sen tuoksun ja lämmön tunteminen tuntuu tervehdyttävältä ja yksinkertaisesti oikealta.

Joskus olisi mukava lähteä johonkin sokkotreffi massatilaisuuteen siten, että porukalla olisi huivit silmillä ja jokaisen pitäisi etsiä ihminen, joka tuoksuu parhaimmalta. Nähtäisiin onko CK:n tuoksu universaalisti mieluisa. :)

Wednesday, February 10, 2010

Hyvyyden mahdollisuus

Gnothi Seauton kirjoittaa kuinka jokaisen ihmisen sisällä asuu hänen mielestään enkeli. Jaamme hänen kanssaan näkemyksen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Ihan jokaisessa.

Sitten luin eilistä Hesaria missä kerrottiin tuomiosta, jonka 26-vuotias (minun ikäiseni) mies ja naisystävänsä olivat saaneet alaikäisen pojan (14-vuotias) törkeästä pahoinpitelystä. He hakkasivat poikaa pesäpallomaiLOIlla monikossa ja potkivat häntä. Sitten vaihdettiin paikkaa ja touhu jatkui samalla kaavalla. Heidän ystävänsä katsoivat vierestä. Seuraavana päivänä pojan onnistui itse raahautua kotiin. Sattuu ajatella tuollaista tilannetta. Mikä saa ihmisen mielettömästi ja määrättömästi hakkaamaan toista puolustuskyvytöntä ja pienempää ihmistä. Vaikka 14-vuotias olisi millainen korsto, niin hän on silti lapsi.

Silti minä uskon edelleen, että jokaisessa ihmisessä on mahdollisuus hyvään. Minä tiedän, että nuo nainen ja mies ovat olleet joskus pieniä lapsia ja että se lapsi ja lapsen viattomuus on edelleen siellä jossain taustalla. Jossain vaiheessa he vain menivät vikaan. Se ei ole varmasti ollut tietoinen valinta, eikä se ole ollut mitenkään heidän perimmäisen luonteensa tai persoonallisen temperamenttinsa tulosta.

Kun yhdistetään sellaiset asiat kuin tunneherkkyys, vaikeus reflektoida ja tiedostaa omien tekojen seurauksia, vahva temperamentti ja ympäristö, joka ei tarjoa ollenkaan tukea, rohkaisua tai rajoja, niin tulokset voivat olla todella tuhoisia. Tunneherkkyys reagoi voimakkaasti kaikkiin asioihin. Kun sitten tulee tarpeeksi monta negatiivista kokemusta, niin herkkyys kääntyy itseään vastaan ensin katkeruudeksi ja sen jälkeen kyynisyydeksi. Jos ei omien tekojen seurauksista ole ennenkään tiedetty, niin nyt niistä ei enää välitetä. Sen sijaan kyynisyys ruokkii vallantavoittelua, tarvetta hallita ainakin jotain asiaa maailmassa. Kyynisyys myös sulkee silmät toisen ihmisen näkemiseltä arvokkaana ja tärkeänä elämänä.

Kun siis pohjimmiltaan herkkä ihminen, joka on saanut ikänsä turpaan, lyö toista ihmistä, niin ei hänen päässään ole ajatusta, että tuo toinen olisi ihminen. Hän on unohtanut miten se nähdään. Ei häneen satu nähdä toisen tuskaa. Mutta yhtä kaikki tuo toiminta on vahingollista ja vie ihmistä joka kerta kauemmas mahdollisuudesta ihmisyyteen. Vanhoilla sanoilla on sanottu, että niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Ja kyllä se puhua piipittää myös noiden mukamas paatuneiden ihmisten sisällä. Siellä se enkeli värjöttelee ja huutaa apua.

Minä olen usein kirjoittanut, kuinka hyvä tahto saa minut monesti itkemään, kun tulee niin kiitolliseksi siitä kuinka paljon hyvää tässä elämässä on tullut minun osakseni. Samalla tavalla minua surettaa kuinka vähän hyvää tahtoa on tullut noiden ihmisten osaksi, että he ovat hukanneet oman hyvän tahtonsa.

Sillä jokainen silmittömän väkivallan teko on hätähuuto, se ei ole merkki ihmisen pahuudesta. Sellainen silmitön viha syntyy kerrostuneen pelon ja pettymyksen yhteenliittymästä. Vihataan kun ei muuta osata, koska kukaan ei ole antanut syytä muuhun. Pelko on opittavissa, viha on opittavissa ja pelko ruokkii sitä. Siten kun joukkoon lisätään pettymys ihmisten kykyyn välittää, niin tuloksena on merkityksettömyyden tunne, joka suuntautuu väkivaltaisesti.

Jos tällainen ihminen suljetaan loppuiäkseen koppiin, niin hänen kohdallaan annetaan periksi. Eristäminen ei ole koskaan mikään ratkaisu, eikä pyri parantamaan tilannetta, vaan se ruokkii syrjäytymistä. Se hoitaa oireita, ei syitä: tuen tarvetta, positiivisten välittämisen mallien puutetta, omanarvontunnon puutetta ja kyvyttömyyttä nähdä oman toiminnan seurauksia. Nämä ovat niitä oikeita lääkkeitä.

Monet teistä, jotka ovat kokeneet rankan lapsuuden saattavat todeta, että vaikka tuki oli tiukassa, niin teistä ei silti tullut rikollisia. Ja olen iloinen, että näin ei käynyt, mutta väitän, että "suotuisissa" olosuhteissa ja ympäristössä meistä jokainen on syrjäytymisriskissä ja vaarassa hukata ihmisyytensä.

Minulla on opiskelukaveri, ystävä, joka on töissä vankilassa. Hän tekee siellä ohjaustyötä ja pyrkii antamaan vangeille paikan missä käydään läpi heidän tulevaa sopeutumistaan takaisin yhteiskuntaan. Monelle vangille tuo paikka on ensimmäinen kerta heidän elämässään, kun joku on kiinnostunut heidän asioistaan, heistä ihmisinä. Ystäväni, rautainen pieni nainen, kuuntelee heidän tarinansa. Ainoastaan kuuntelee mitä heillä on sanottavana. Ei usko ihan kaikkea kuulemaansa, mutta kaikki tyynni kuuntelee ja antaa samalla esimerkin ihmisestä, joka välittää. Ja monessa tapauksessa tuo tilanne laukaisee ihmisessä myrskyn tunteita, jotka on liian kauan survottu kaiken sen "suojaavan" vihan taakse. Ihminen lysähtää kokoon ja tuntee itsensä maailman pienimmäksi olioksi.

Kun sitten haastattelu ja ohjausprosessi tulee tiensä päähän, niin ystäväni halaa näitä miehiä: raiskaajat, murtomiehet ja lasten seksuaaliset hyväksikäyttäjät, jokaisen vuorollaan. Hän tekee sen siksi, että he ovat ihmisiä. Ja vaikka tuo halaus on vankilan sääntöjen vastainen, niin minun näkökulmastani hän tekee siinä enemmän kuin koko vankilainstituutio koskaan onnistuu muutoin tekemään.

Joidenkin ihmisten kohdalla kyse on mielen sairaudesta. Tällöin häneen tulee suhtautua niin kuin sairaaseen ihmiseen suhtaudutaan. On tiedostettava, että tämä ihminen ei ole terve, vaan hänet täytyy ohjata hoitoon ja hänestäkin on pidettävä huolta.

Sillä ongelmat täytyy kohdata, hyväksyä ja käsitellä, tarttua toimeen. Ja kukaan meistä ei ole totisesti oikeutettu heittämään ensimmäistä kiveä.

Mutta saa toki kommentoida eriäviä mielipiteitä. :)

Monday, February 01, 2010

Hyvän sään poliitikot, who's up for the dirty work?

Noin yleisesti ottaen en ole halunnut tänne kirjoittaa mitään poliittista, mutta kun tämä asia minua nyt vaivaa ja ahdistaa, niin kaadan sen tänne. Ja tätä saa nyt tosiaan kommentoida jos/kun on asiasta eri mieltä.

Kysymys on tuosta sosiaalipuolen eläkeuudistuksesta ja kestävyysvajeesta. Jos jollekulle on vielä jäänyt epäselväksi, niin Suomen työikäisten ja työssäkäyvien määrä tulee vähentymään radikaalisti suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle. Huoltosuhde tulee pahimpien ennustuksien mukaan olemaan 2030 tienoilla jopa 73/100 eli että sataa työssäkäyvää kohden tulee olemaan 73 huollettavaa.

Tämä tarkoittaisi siis sitä, että nykyisellä julkisen puolen työpaikkojen määrällä tuolloisesta käytettävissä olevasta työvoimasta noin 80 % työskentelisi julkisella sektorilla. Tästä syystä julkisen puolen virkoja lakkautetaan eikä uusia tule. Kuitenkin täytyy ymmärtää, että se työ tai työmäärä ei kuitenkaan mihinkään katoa eivätkä jo tässä vaiheessa ylityöllistetyt ihmiset voi millään jaksaa jatkuvasti paisuvaa työmäärää, jossain vaiheessa tulee raja vastaan. Tekijöitä tarvitaan lisää.

Tämä tilanne on siis hyvin kestämätön. Nuo luvut eivät tuosta muutu. On selvää, että tällä hetkellä 20-30 vuotiaat ihmiset saavat järjestänsä varautua olevansa työelämässä 70-vuotiaiksi, koska muuten homma ei voi toimia. Julkista puolta en halua supistaa, koska peruspalvelut; ilmainen laadukas koulutus ja terveydenhoito on jatkossakin turvattava joka ikiselle suomalaiselle, ikään ja sukupuoleen katsomatta.

Toinen tähän samaan asiaan liittyvä asia, joka minua henkilökohtaisesti vituttaa on se, että kun kansalaisille on tehty kyselyjä heidän suhtautumisestaan verotukseen, niin järjestäen enemmistö vastaa olevansa valmis maksamaan enemmän veroja mikäli niillä voidaan turvata peruspalveluiden laatu ja riittävyys. Samanaikaisesti kaikki suuret puolueet hännystelevät äänestäjiä veronkevennyksillä, vaikka tietävät sen olevan kestämätön suunta. Ihmiset haluavat kirjastoja, lähikouluja ja lähiterveyskeskuksia.

Kuitenkaan kukaan poliitikoista ei ota verojen kiristämistä puheeksi ennen kuin viimeisessä hädässä. Ensin esitellään Pajusen leikkauslistat, joissa viedään suuri osa kaikkein rakkaimmista palveluista, kuten päiväkodeista, kirjastoista ja lähikouluista. Vasta sen jälkeen aletaan puhua, että olisi syytä miettiä veronkiristyksiä. Yhden kirjaston lakkauttamisesta syntyvä säästö, kun muutenkin huonosti palkatut kirjastonhoitajat pannaan pihalle ja rakennus kylmäksi, ovat hyvin pieniä siihen nähden, kuinka paljon saataisiin aikaan, kun koko Helsingin väestön tuloveroa kiristettäisiin vaikkapa 0,5 %. Miksi helvetissä, niitä veroja ei ole kiristetty jo aiemmin, että nuo palvelut, jotka kansalaiset haluavat, pystyttäisiin turvaamaan?

Nyt joku älähtää, että jos verot viilataan ylös, niin kansalaisten ostovoima kuolee ja samalla kuolee Suomen kauppa ja kilpailukyky. Minä vastaan, että kun nyt tiedetään, että tässä taloudellisessa tilanteessa ja väestön ikääntyessä on edessä hyvin laihoja vuosia, niin sitä ei saa maksattaa peruspalveluiden rapauttamisena vaan nimenomaan kaupan alan supistumisena. Yksityiseltä puolelta työpaikat vähentyvät ja niitä tulee luoda julkiselle puolelle. Tässä tilanteessa on turha messuta minulle, että julkisen puolen jatkuva paisuttaminen on kestämätön ratkaisu, kun viimeiset kymmenen vuotta sitä on suhdanteista riippumatta ajettu alas. Suomalainen sosiaaliturva on ennen aikaan pystytty turvaamaan myös silloin kun yritysverotuksessa on tapahtunut notkahduksia. Miksei siihen pystyttäisi nytkin?

Joku osa-alue sen vajeen kuitenkin maksaa, mutta peruspaveluita ei voi eikä saa enää karsia. Ne ovat jo nyt henkihieverissä tehokkuusvaatimustensa kanssa. Tämä homma pitää nyt yhdessä hoitaa talkoohengellä ja todeta, että siinä pitää nyt jokaisen tyytyä vähempään. Myös eläkkeiden verotusta on luultavasti pakko kiristää. Hyvin sanottua oli eräältä helsinkiläiseltä kuntatason päättäjältä, että ei heitä ole valittu tekemään vain mukavia ja helppoja päätöksiä. Nyt on nimenomaan aika ottaa järki käteen ja sopeuduttava tilanteen vaatimuksiin. Jonkun päättäjän on kuitenkin pakko tehdä ne likaiset päätökset.

Jos minulta menee verojen kiristämisen takia ostovoima enkä pysty korkeiden verojen takia ostamaan uutta telkkaria, niin se ei ole minun elämänlaadustani pois, kun tiedän, että niillä minun maksamillani verorahoilla voidaan maksaa kunnon koulukirjat ja lapsilisät, että se lapsi saa kunnon vaatteet päälleen. Se on jokaisen lapsen oikeus vanhempien tulotasosta riippumatta. Ja se lapsi ei tarvitse uutta playkkaria tai playkkaria laisinkaan, vaan vanhempansa pulkkamäkeen missä liukurina voi käyttää vaikka muovipussia.

Nyt taas rikkaat älähtävät, että jos veroja ei hiisata ylös, niin hyvätuloiset pystyvät ostamaan lastensa koulukirjat itse ja jokainen huolehtikoon omasta pärjäämisestään. Juma********, per********, AAAAAAAAAARRRRRRRRRRRGGGGGGGGGGGHHHHHHH!!!!! Minua niin riepoo tuollainen asenne, kun joku tunnevammainen markkinointijohtaja mölisee sunnuntaihesarin mielipidepalstalla, kuinka joku kehtaa ottaa hänen palkastaan 40 % ja rahoittaa niillä jotain saamatonta laiskimusta, joka lepää laakereillaan. Juuri tuo asenne, että "Kuinka paljon tämä on minulta pois", vituttaa kaikkein eniten. Saatanan imbesillit kun ne eivät tajua, että se on meidän jokaisen vastuu pitää huolta niistä, jotka eivät siihen itse pysty. Siinä ei silloin yhteenlaskua harrasteta vaan se homma hoidetaan, koska se on oikein. Minne helvettiin tästä maasta on kadonnut solidaarisuus ja tekemisen meininki?

Nyt vähän rauhoitun. puuuuuuuuhhhhhhh.....

Eli kertauksena miten tämä homma hoidetaan:

- ensijaisesti verotusta (tulovero, pääomavero) tulisi kiristää, että jaettava kakku saataisiin suuremmaksi ja selvittäisiin tästä kestämättömästä tilanteesta, jossa menot ovat jatkuvasti tuloja suuremmat
- julkista puolta tulee tarkkailla ja tehostaa siellä missä se on vielä mahdollista laadun kärsimättä. Peruspalvelutuet; lapsilisät, opintoraha, työttömyyskorvaukset tulee sitoa indeksiin ja huolehtia niiden riittävyydestä.
- työperäistä maahanmuuttoa tulee tuntuvasti lisätä, koska tänne tosiaan tarvitaan lisää tekijöitä, heidän sopeuttamisensa ei tässä konkurssissa ole se kynnyskysymys.

Ei mitään salatiedettä tämäkään. Pyydän anteeksi, jos loukkasin jonkun markkinointijohtajan tunteita.