Behaviorismi vs. ymmärtäväisyys

Minun harras toiveeni on saada muuttaa toisten ihmisten elämänsuuntaa; saada heidät ajattelemaan uudella tavalla. Kuitenkin se millä tavalla tuohon tavoitteeseen pyrkii on vuosien varrella kokenut muutosta useampaankin kertaan, toivoakseni parempaan suuntaan.

Joku kirjoitti "voimallakasvattamisen" ideasta ja se kirvoitti minut ajattelemaan, että tämä tietty sanktioiden kyllästämä maailma on muodostunut juuri muokkaamaan ihmisten toimintaa toivottuun suuntaan. Jos et tee näin, niin tunnet sen kyllä nahoissasi.

Olen tässä juuri tällä viikolla tekemässä pedagogista harjoitteluani normaalikoululla ja siihen liittyen joutunut pohtimaan kuinka autoritääristä haluan oman opetukseni olevan. Missä määrin minulla on valta ja oikeus päättää noiden nuorten mielten sisältö ja suunta? Lähinnä tuo nyt tulee esille opetustavassa ja millaisen työrauhan luokkaan edellyttää, mutta laajemmalti samaa asiaa voi juuri miettiä siltä kannalta, kuinka suuri kutsumus itsellä on päättää toisen puolesta.

Oman edunvalvonta on tietyllä tavalla juuri sitä toisen toiminnan muokkaamista ja rajoittamista. "Mikäli teet kaltoin minulle, niin sen tulet muistamaan." Minä en ole koskaan oikein osannut ottaa omaa kantaani tuohon oman edun tavoitteluun ja ehkä se suhtautumiseni on hieman ristiriitainen. Tuntuu hyvin vieraannuttavalta, että pitäisi jaksaa ajatella sitä ja tätä ja työhaastattelussa osata lypsää kunnon palkka ja baarijonossa antaa etuilijoille opetus.

Se sellainen "voimalla kasvattaminen" tuntuu tuosta näkökulmasta hyvin vieraannuttavalta ja hyvin kurjalta ja katkeroituneelta tavalta suhtautua todellisuuteen. Jos täällä pitäisi kokoajan olla turvaamassa selustaansa, niin mitä elämänlaatua se sellainen olisi.

Kuitenkin koulukasvatuksen kentällä sellainen behavioristinen toisen käyttäytymisen muokkaaminen ei ole itselleni aina vieras tapa ajatella ja mietin, että miksi sallin itseni suhtautua oppilaisiin tällä tavalla.

Jos tavoitteena on saada kertoa toiselle ihmiselle miten asiat ovat ja siirtää hänelle minun tapani ajatella, niin se käytöksen muokkaaminen lie tehokkain tapa toimia.

Jos taas tavoitteena on toisen ajattelun aktivointi ja hänen pohdiskelunsa herättäminen, niin asia on varmasti toisella tavalla. Silloin toiminta ei voi perustua rajoituksiin vaan sen täytyy jättää tilaa toisen omaehtoiselle ratkaisulle tarttua tai hylätä toiminta. Kuten aiemmassa kirjoittelin opetuksen paradoksi on se, että parhaiten toinen oppii, kun häneltä yrittää oppia. Silloin hänen oikeutensa asian määrittelyyn tunnustetaan ja annetaan hänelle foorumi, jolla reflektoida omaa toimintaansa. Silloin syntyy tavoitteeseen sitoutumista.

Miksi yksityisen elämäni valinnoissa minä toteutan tuota tilanantamisen ideaa esimerkiksi sitä kautta, että en pidä puoliani, mutta opetustilanteessa sellainen tuntuu kontrollin ja tavoitteen menettämiseltä? Tämä minua kovasti askarruttaa. Mieluummin soisin tuon olevan niin, että opetuksessa annan tilaa ja yksityisissä asioissani pyrkisin muistuttamaan ympäristöäni ottamaan minut paremmin huomioon.

Kuinka ymmärtäväinen haluan olla? Ja missä asioissa haluan olla ymmärtäväinen? Silloin kun lapseni kutsuu minua idiootiksi? Silloin kun joku hakkaa vaimoni nakkikioskin jonossa? Silloin kun oppilas ei keskity annettuun tehtävään? Silloin kun työkaverini saa samalla kokemuksella ja koulutuksella samasta työstä kaksi kertaa korkeampaa palkkaa?

Mene ja tiedä.

Parhaat asiat elämässä syntyvät sivutuotteena

Tuo otsikko kiteyttää sen mitä olen tässä viimeisen vuoden aikana oppinut. Keskittymisen on suuntauduttava muuhun, että toivottu lopputulos voi syntyä.

Parasta olisi mikäli olisi mahdollista olla keskittymättä mihinkään, mutta se ei ole ihmiselle mahdollista. Tässä on tietysti se paradoksi, että "keskittymättömyyttä" ei ole olemassa. Ei ole mahdollista keskittyä olemaan keskittymättä.

Eli koska ei voi olla keskittymättä johonkin, niin kunkin asian kohdalla täytyy löytää oikea asia, johon keskittyä. Suuntaa oman energiansa tietoisesti johonkin asiaan, niin ettei pysty keskittymään kahteen asiaan samalla kertaa.

Aiemmassa postauksessa esille tullut asetelma: jos haluaa suuntautua ihmisiin rakentavasti, täytyy pyrkiä pelkästään ymmärtämään omaa tapaansa suhtautua ilman intentiota muuttua. Eli heti sillä hetkellä kun ainoa pyrkimys päässä on ymmärtää omaa suhtautumista, syntyy rakentavaa ja luontevaa vuorovaikutusta. Kun yrittää ymmärtää itseään, niin ei edes huomaa toimivansa toivomallaan tavalla.

Jos taas pyrkimys on opettaa, niin paradoksaalisesti siihen on pakko pyrkiä yrittämällä itse oppia toiselta. Kysyä oppijalta miten sinä ymmärrät tämän? Kysymyksen kautta. Ja sivutuotteena oppilas oppii.

Jos tavoite on auttaa toista ymmärtämään, niin ainoa tapa tehdä se, on yrittää itse mahdollisimman pyyteettömästi ymmärtää toista ilman määrittelyjä, vaikka tämä ei olekaan loppuviimein edes mahdollista. Miten sinä ajattelet tästä? Ja sivutuotteena toinen ihminen selventää asian itselleen. Tavoite saavutettu.

Jos ihminen haluaa rakastaa toista ihmistä, niin kaikkein parhaiten hän siinä onnistuu näkemällä inhimillisyyden pienet osat, jotka tekevät kokonaisuudesta ainutkertaisen korvaamattoman. Jos joku ihminen sanoo, että hän ei osaa rakastaa, niin kehottaisin ottamaan kenet tahansa ihmisen ja pyrkimään nähdä tuon ihmisen kokonaisuus, ne merkittävät tekijät, jotka ovat muodostaneet hänen uniikin olemuksensa. Silloin ei voi kuin ihmetellä sitä monimuotoisuuden rikkautta.

Mitä jos tavoite on saavuttaa onnellisuus? Saman kaavan mukaisesti suora tavoittelu vie ihmisen kaikkein kauimmas onnellisuudesta ja synnyttää sen sijasta maanpäällisen helvetin ahdistuksen kautta. Ahdistus, joka on pelkoa ettei koskaan löydä tasapainoa.

Koska suora tavoittelu ei toimi, niin tässäkin asiassa on pakko löytää se sivutavoite, joka mutkan kautta tuo toivotun tuloksen vahingossa. Eli mikä on se kysymys, jota onnellisuuden äärellä pitää kysyä? Mikä on se intention suunta, joka vahingossa tuottaa onnellisuuden sivutuotteena?

Luulen, että tuo kysymys on "Mitä sinä näet, kuulet, tunnet, haistat, maistat?" Suunnataan intentio mahdollisimman pieniin asioihin. Keskitytään kokemaan jokaisella solulla pienimmät asiat mitä ympärillä on. On paradoksaalista, että maailman suurinta asiaa on pakko tavoitella keskittymällä kaikkein pienimpiin asioihin. Sillä hetkellä kun keskittyminen suuntautuu kaikkein pienimpiin asioihin, ihminen unohtaa onnellisuuden tavoittelunsa ja tulee vahingossa onnelliseksi.

Jos otetaan kourallinen ihmisiä, jotka kokevat olevansa onnellisia ja heiltä kysyttäisiin tavoittelevatko he onnellisuutta, kaikki vastaisivat kieltävästi. Sen sijaan kun heitä eritellään huomataan, että he osaavat havaita pieniä asioita. Kirjoitin vuosi sitten Csikscentmihalyin elämänfilosofiasta, jossa Flow pyritään saavuttamaan keskittymällä pienimpiin asioihin. En silloin täysin edes ymmärtänyt mistä oli kysymys.

Tee pieni testi:

Istu siinä,

kuuntele mahdollisimman tarkasti kaikkia ääniä.

Katso mahdollisimman tarkasti yksityiskohtia näkökentässäsi.

Tunne kehosi, tunne kuinka se lepää vasten tuolia.

Maista maku joka sinulla on tällä hetkellä suussasi.

Haista mahdollisimman tarkasti mikä tuoksu leijuu nenässäsi.

Minulla tulee ainakin noista asioista sellainen olo kuin unohtaisin jotain epäolennaista.

Puhutaan hetkessä elämisestä ja pysähtymisestä, havahtumisesta. Minusta kuvaavampaa ja helpommin ymmärrettävää on keskittyminen pieniin asioihin. Lumikiteisiin, vesipisaroihin, yksittäisiin nuotteihin, puun syihin, kankaan kuituihin, muurahaisiin.

Biologit ja kemistit ovat niin keskittyneitä partikkeleihinsa, ettei heillä parhaassa tapauksessa ole aikaa vaivata päätään niin abstraktilla ajattelumallilla kuin onnellisuuden tavoittelu. Asiaansa uppoutuva ihminen saavuttaa FLOWn, onnellisuuden.

Tämä on niin yksinkertaista, että ärsyttää ja naurattaa samanaikaisesti. :D

KESKITY PIENIMPIIN ASIOIHIN MITÄ LÖYDÄT. Suuntaa huomiosi ja energiasi havaitsemaan pienimmät asiat mitä ympäristöstäsi löytyy. Tulet sivutuotteena onnelliseksi.

Kannattaa vähintään kokeilla.

Miksi pitäisi elää tässä hetkessä?

Minä elän toisinaan tulevaisuudessa. Haaveilen paremmasta elämästä ja nautin siitä tunteesta, kun ennakoin tulevia tapahtumia. Oikein täpisen, kun kuvittelen mitä ne odottamani tapahtumat tuovat tullessaan. Nyt täpisen muuttoa Helsinkiin ja suunnittelen täyttä häkää huonejärjestystä. Minulla on sellainen ohjelma, jolla on helppo mallata mikä olisi toimivin järjestys. Tässä parin kaljan jälkeen lauantai-iltana on perin mukavaa uppoutua sellaiseen suunnitteluun, kun tietää, että reilun kuukauden päästä nukun ihan eri osoitteessa. :)

Ihmiset vetäytyvät nykyhetkestä eri tavoilla. Osa uppoutuu kirjallisuuteen ja ei malta odottaa päästäkseen töistä kotiin ja saadakseen rauhassa uppoutua siihen todellisuuteen, joka on jotain ihan muuta kuin harmaa toimistotyö tai loskainen maaliskuu. Kuka löytää mukavimman todellisuutensa mistäkin. Tämä meidän konkreettinen todellisuutemme kun on kovin rajallinen ja sen realiteetit monesti masentavia.

Ajatus on vapaa. Ihminen ei ole paikan eikä ajan vanki siinä mielessä. Hän on kyvykäs sulkemaan orjuuttavan rajoittavan todellisuuden tietoisuutensa ulkopuolelle ja elämään siellä missä on mukavampaa.

Lapsuudessani Juha Vat Vainio lauloi: "Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus." Mielikuvitus on minun luovuuden lahjani, en osaa piirtää ja laulukin on kaavasta opittua. Mutta minä osaan kuvitella. Lapsena minusta oli tarkoitus tulla kirjailija, kun ensimmäinen satukirjaopus valmistui jo kahdeksanvuotiaana. Tajusin varhain, että kielen kautta aukeaa maailma, jossa minä saan päättää mitä tapahtuu. Siinä maailmassa ei ole rajoituksia.

Voiko todellisuus olla koskaan yhtä mukavaa ja kaunista kuin satu? Ja miksi ihmistä pitäisi soimata siitä jos hän ei viihdy tässä todellisuudessa? Ihminen on kuitenkin kaiketi vapaa valitsemaan todellisuutensa. Jos satumaailma tuntuu mukavammalta ja että siellä pääsee kokemaan suurempia kokemuksia kuin tässä perinteisessä todellisuudessa niin miten se olisi köyhempää kokemista?

Ja miksi pitäisi elää vain tässä hetkessä? Ihmisen on mahdollista elää muistoissaan ja toisaalta suunnitelmissaan. Jos nykyhetki koetaan tylsäksi, yksitoikkoiseksi tai rajoittavaksi niin kai sitä saa viettää annetun aikansa kuten parhaiten haluaa, vaikka sitten kuvitelmissaan. Se on kuulemma ainutkertaisen ajan hukkaamista...

Monesti kuulee perusteltavan, että tulevaisuudessa, muistoissa tai mielikuvituksessa eläminen ei voi koskaan antaa sellaisia kokemuksia joita lihan ja veren todellisuus, mutta onko tosiaan näin? En osaa itse sanoa. Minusta tuntuu, että ihminen voi rakastua unessaan, itkeä muistoissaan ja saada riemuhepulin tulevaisuuden suunnitelmissaan. Eivätkö ne tunteet ole muka aitoja? ...kai sekin on elämää...

Perustelen tässä vain lauantai-illan viettoani. :) Mutta nyt tuli soitto ja lähden lihan ja veren todellisuuteen viettämään iltaa. :)

Yleinen tie päättyy; käännytäänkö takaisin?

Yleinen tie päättyy ja sitten alkaa rämpiminen. Kun edessä on kyltti, jossa sanotaan, että "Tämän edemmäksi ei ole tavattu mennä" niin osa jatkaa kuitenkin matkaansa. Se on sellainen kutsumus tonkia vielä vähän syvemmältä. Vaikka mitään ei ole löytynyt, niin katsotaan vielä tuon mutkan tai kumpareen taakse. Totuuden vaatimus tai vastausten kaipuu ajaa kutsumuksen lailla ylittämään raja-aitoja.

Kerran pariskunta puksutteli keskimoottoriveneellään Sipoonjokea alavirtaan; mies piti peräsintä ja nainen istui keulassa. Bensakoneen puksutus kuului hyvin korkealle rannalle. Vene tuli kaislikon keskeltä Sipoon lahdelle ja naisen kirkas ääni ilmoitti keulasta: "Me ollaan merellä jo, käännytään takaisin!!!" Minä ja kaverini nauroimme yltäkylläisesti tädin kommentille, koska se kuvastaa avomeripurjehtijalle sellaista asennetta, jota on hyvin vaikea ymmärtää. On helppoa pitäytyä tutussa ja turvallisessa, vaikeampaa astua pois omalta mukavuusalueelta, ottaa riski ja asettaa itsensä likoon. Meren arvaamattomuus voi joillekin olla liikaa. Tai sitten oli vain yksinkertaisesti heidän tapansa tehdä jokiveneretki ja palata kotiin.

Uteliaisuuden puute on omiaan helpottamaan ja yksinkertaistamaan elämää, mutta en tiedä pystyykö se varmistamaan elämän laatua. Mikäli ihminen ei koe kutsumusta tonkia asioita eikä kyseenalaistaa, niin hänen on luultavasti helpompaa sopeutua olemassa oleviin määritelmiin ja elellä harmittomasti elämänsä loppuun kenenkään häiriintymättä. Se on kai sitä sovinnaisuutta. Ei koe tarvetta vaan elelee vain.

Löytöretkeillä voi tietysti monella tasolla. Konkreettisten asioiden ihmiset tykkäävät nähdä uusia paikkoja, oppia uusia harrastuksia tai tehdä ennalta tuntemattomia ruokia. He janoavat kulttuuria, uusia maisemia ja kokemuksia.

Toiset ovat taas adrenaliiniriippuvaisia ja rikkovat rajojaan tekemällä haastavia suorituksia ja joskus uhmaamalla kuolemanvaaraa. Tällainen elämäntyyli kiehtoo ihmisiä; joku uskaltaa elää hetkessä ja kokea niin valtavalla intensiteetillä, että hän ei piittaa kuolemasta.

Jotkut taas tekevät löytöretken itseensä. Mielestäni se vaatii kaikkein eniten rohkeutta, kun kohtaa oman puutteellisuutensa ja haluaa ymmärtää ja löytää selityksen sille, jota ei ole vielä yritetty selittää. Haluaa ymmärtää itseään ja elää sellaisella tasolla, että tietää mistä omat reaktiot ja tunteet johtuvat. He kokevat, että ihmisyyden syvin olemus ja löytöretki on kysymistä. Miksi minusta tuntuu tältä? Mistä tämä kokemukseni koostuu? Tästä näkökulmasta ihmisen kehitys on kehitystä kohti korkeampaa tiedostamista.

On olemassa paljon ihmisiä, jotka elävät hyvin konkreettisista asioista eikä heillä ilmeisesti kapasiteetti riitä sen kummempaan. Mutta suurimmalla osalla se kapasiteetti riittäisi vallan mainiosti ottaa se merkittävä askel ja jatkaa kun yleinen tie päättyy. Miksi tyytyä elämään vakan alla ja näkemään ainoastaan niitä harmaan eri sävyjä? Merkitysten maailmaan siirtyminen on uusi ulottuvuus pelkän konkretian takana. Asioihin suuntautuminen ja niille herkistyminen avautuu uudella tasolla ja antaa mahdollisuuden löytää syvempää merkitystä ja sitä kautta myös syvempää harmoniaa. Onnistuessaan se ei ole pelkkää tyydytyksen kokemusta, vaan hetki, jolloin kokee olennaisen ja turhat, ontot elementit menettävät merkityksensä.

Osaatko sinä olla ajattelematta? Pystytkö olemaan ajattelematta? Haluatko sinä olla ajattelematta? Kuinka sinä pystyt siihen? Kerro minullekin. Minun päässäni kun pyörii joka ihmeen sekuntti.

On kolme tekijää, jotka muodostavat minun mielestäni hyvät mahdollisuudet rakentaa omaa tiedostamistaan ja saavuttaa syvempää merkityksellisyyden kokemusta: Kokemus, kertomus ja keskustelu.

Silloin kun kokee jotakin, esimerkiksi syvän kulttuurielämyksen tai sosiologien sanoin pyhän kokemuksen esimerkiksi urheilutapahtumassa tai Jumalanpalveluksessa, niin voi päästä lähelle olennaisen kokemusta. Tällainen kokemus herättää tunnemyrskyn ja parhaimmillaan jättää niin vahvan muiston, että nuo tunteet palaavat pintaan pitkänkin ajan kuluttua kokemuksesta. Ne muokkaavat ihmistä hyvin perustavanlaatuisella tavalla. Jos pystyy herkistymään sille mikä kokemuksessa on niin vaikuttavaa, niin tulee tietoiseksi olennaisesta.

Kertomus tarkoittaa elämän yleistä tarinanomaisuutta. Kertomus tarkoittaa kykyä kuulla tarina. Antaa toiselle ihmiselle tilaa kertoa tarinansa. Se tarkoittaa sitä, että asettuu aidosti ja avoimen pyyteettömästi kuuntelemaan mitä toinen haluaa kertoa. Keskittyy yrittämään ymmärtää: Mitä tämän ihmisen läsnäolo, sanat ja muu viestintä kertovat? Minkälaisen kertomuksen maailma minulle antaa? Älä yritä mitään muuta kuin kuulla, kuka tuo ihminen on.

Keskustelu tarkoittaa omien ajatusten näkyväksi tekemistä ja toisen ihmisen tunnustamista. Se on meidän lahjamme saada vaikuttaa tähän maailmaan ja rakentaa jotain yhteistä. Keskustelussa toinen ihminen tunnustetaan. Kaukoidän kulttuureissa on todella suuri häpeä ja loukkaus olla vastaamatta puhutteluun. Siinä kuin sivuuttaa toisen ihmisarvon. Keskustelu on aina oppimistilanne, jos kaksi ihmistä suuntautuu siihen oikealla tavalla. Nöyrä mieli haluaa kuulla ja toisaalta tuoda oman mielipiteensä julki.

"Anna minä kerron tarinani, koe sinä se, ja sitten jutellaan..."

Miksi joku ihminen ei halua kokea kertomusten ja merkitysten maailmaa?