Tuesday, June 22, 2010

Parasta ennen

Minulta ei ole kuollut läheisiä. Koen elämän rajallisuutta lähinnä kulttuurielämysten kuten kirjojen tai elokuvien kautta. Vain sitä kautta minun on mahdollista eläytyä ja samaistua aidon menetyksen tunteeseen, jossa joku itselle korvaamaton ihminen on iäksi poissa.

Ainutkertaisuus on kaunista, rajallisuus on kaunista. Vanhemman ihmisen on helpompi tiedostaa elämänsä rajallisuus, koska sitä ei missään tapauksessa ole paljon jäljellä. Hän näkee tilaisuutensa selkeämmin. Nuoren ihmisen ei ole samalla tavalla mahdollista olla tietoinen oman elämänsä rajallisuudesta; oma kuolema on jossain i fjärran framtiden. Hänelle rajallisuus tarkentuu selkeiten ympäristön kautta ihmisten elämää seuraamalla. Tai sitten juuri niiden arvokokemusten, kulttuurin kautta.

Rajallisuus tarkoittaa minulle sitä, että elämä ei tule loputtomasti suomaan niitä arvokkaita korvaamattomia asioita ja ihmisiä vaan se kiistaton täyttymättömyys toimii kuin mauste. Koska en voi saada kaikkea, ikuisesti nauttia hyvistä hetkistä, niin elämä tuntuu joltakin. Menetys on osa elämää ja yksi tärkeimmistä asioista.

Kaverini kysyi minulta ironisesti pilke silmäkulmassa, että: "Älä nyt vaan sano, että sä uskot kohtaloon." Minä vastasin, että uskon että asiat menevät omalla painollaan. Uskon merkityksiin. Uskon, että ennen pitkää näen kokemusta seuraamalla miten elämäni on tarkoitettu kulkevan....tai siis huomaan sen jälkeenpäin. :) En minä väitä osaavani mitään ennakoida, kunhan jälkiviisailen ja järkeilen, miksi elämäni meni niin kuin meni. :) Huiputanko itseäni?

Merkityksellisyyden kokemus tai elämän loogisuuden kokemus ovat romantikko idealistin suuria hetkiä. Se antaa hänelle avaimet sopeutua ja nähdä tarkoituksenmukaisuutta siellä missä, nihilisti tai kyynikko näkevät vain kaaosta ja raadollista elämän lakia. Olen monesti saattanut kyynikko pessimistit raivon partaalle näkemällä oman elämäni haasteet kuin palkintoina, joita minulle annetaan, että saisin kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Heitä suunnattomasti riepoo, että joku ei halua myöntää elämän epäoikeudenmukaisuutta ja merkityksettömyyttä. Optimisti on pohjimmiltaan romantikko ja hänen elämänasenteensa suuntautuu sopeutumista rakentaen. Elämä otetaan vastaan ja asiat nähdään mahdollisuutena sen sijaan, että haasteet olisivat jatkuvia vastoinkäymisiä.

Optimisti romantikon tärkein kokemus ja suuri ilonlähde ovat ainutkertaiset hetket, katoavat muistot, joista saa loputtomasti energiaa. Muistojen ammentaminen ei tarkoita elämistä menneessä vaan elämän katoavuuden ihastelemista ja ainutkertaisuutta. Hän näkee sen elämään kuuluvana, luonnollisena asiana, joka kuitenkin raastavana haasteena. Ja sillä on oma merkityksensä.

"Niin ei ollut tarkoitettu." Tuosta lausumasta tulee syvä kiitollisuuden tunne kaikista niistä hetkistä, joista on saanut iloita ja nauttia. Ja vaikka itse en tosiaan vielä ole tullut vastakkain menetyksen kanssa, niin uskon vakaasti, että sillä hetkellä tämä ajattelutapa auttaa minua iloitsemaan kaikista niistä korvaamattomista yhteisistä hetkistä, vaikka haikeus ja ihmisen menenttämisen tuoma turvattomuus valuvat pitkin poskia.

Elämän edessä jokainen on nöyrä.

Sunday, June 13, 2010

Positiivinen suomalaisuus

Kaverini sanoi pari viikkoa sitten olevansa huolissaan mitä suomalaisuudesta on jäljellä. Hän tarkoitti tällä sitä, että ne asiat ja ihanteet, joihin perinteinen kuva suomalaisuudesta on nojannut, ovat joko kadonneet, tai suuressa murroksessa.

Töissäni tehdään strategiaa otsikolla aidosti avarakatseinen Suomi, jossa pohditaan kansainvälisyyden, monikulttuurisuuden ja toisaalta oman kulttuurin tunnistamisen merkitystä suhteessa toisiinsa. Miten kulttuurien erilaisuutta tulee ymmärtää ja mikä on sopiva tasapaino uuden omaksumisen ja vanhan säilyttämisen välillä?

Itse aloin miettiä mitä suomalaisuus tarkoittaa minulle. En ole itse aina identifioitunut kovin helposti suomalaisuuteen vaan kokenut melko ristiriitaisia tuntemuksia ja tiettyä ulkopuolisuutta tai vierautta. On kuitenkin joitain asioita, joihin minun on helppo identifioitua ja kokea yhteenkuuluvuutta. Joistain asioista tulee olo, että suomalaisuus on olennaisen äärellä.

Ehkä kaikkein rakentavin asia suomalaisuudessa on minusta se, että ihmiset eivät ylireagoi asioihin. Tämä näkyy tietysti myös negatiivisesti, eli että ihmiset antavat itsestään hieman flegmaattisen tai passiivisen vaikutelman, kun ilmaisu ei ole mitenkään kovin ylitsepursuavaa ja suomalaisuuteen ei suoranaisesti liitetä vahvaa, ekspressiivistä tunneilmaisua. Onhan paljon puhetta siitä, kuinka tämän kansan tunteiden tulkit ovat jotain muuta kuin suuna päänä olevia showihmisiä. Se eetos hieman verkkaisesta ja lahjomattomasta tavasta suhtautua asioihin tekee suomalaisuudesta maltillista ja samalla ehkäisee ylilyöntejä. Sen arvostaminen ei onnistunut minulta vielä 10 vuotta sitten, vaan ajattelin, että tämä peräpohjolan uppiniskaisuus ja sisäänpäinlämpiävyys ovat puhtaasti negatiivisia ja rakentamattomia ajattelutapoja.

Se verkkainen kriittisyys on kuitenkin jokseenkin rakentava tapa suhtautua asioihin, jos se yhdistetään ulospäinsuuntautuvaan tahtoon. Silloin hakeudutaan uusien vaikutteiden vaikutuspiiriin, mutta niitä ei omaksuta suoraan ilman tarkempaa pohdiskelua. Jos tätä ulospäinsuuntautumista ei kuitenkaan ole, niin jäädään sille alkeelliselle Impivaara-asteelle.

Tuo kriittinen ja hieman varautunut asenne uudistuksiin on mielestäni kaikkein selkein ja olennaisin ero suomalaisten ja ruotsalaisten välillä. Ruotsalaiset ovat varauksettomammin uudistushenkisempiä ja kärkkäämpiä kyseenalaistamaan vanhat tapansa nopeammin, mikä näkyy esimerkiksi Ruotsin valtion kirkottomuudessa. He ovat myös avoimen ylpeitä uudistusmielisyydestään.

Luin eilisestä Hesarista artikkelin uus-karjalaisuudesta, jossa uuden polven "vartti-karjalaiset" etsivät aineksia omaan identiteettiinsä karjalaisista sukujuuristaan. Olen itsekin "vartti-karjalainen" äitini puolelta ja myönnän, että jokin karjalaisuudessa todella viehättää. Sukumme karjalaiset jäsenet ovat olleet hyvin verkkaisella tavalla viisaita, rauhallisia ja erilaisuutta ymmärtäviä. Siitä on syntynyt itselleni ihannoitu kuva karjalaisesta korkeakulttuurista, joka tavoittaisi olennaisen oman yhteisöllisyytensä ja rajatila statuksensa kautta hieman helpommin kuin selkeämmin protestanttinen Länsi-Suomi. Juuri se suomalaisuuteen liittämäni rauhallisuus on jotakin minkä liitän erityisesti karjalaisuuteen. Tämä on sinänsä ristiriidassa yleisen käsityksen mukaan karjalaisesta iloluonnosta. Joka tapauksessa yhdistän siihen itse sellaista elämän positiivisuutta ja lämpöä, mitä aina tarvitaan. Olen kuitenkin varttunut Pohjanmaalla, missä on sitten taas ollut sitä rehellisyyttä ja suoruutta, jotka ovat toinen positiivisen suomalaisuuden peruspiirre. Tähän toivoisin taas selkeitä eriäviä kommentteja, että saadaan hyvä keskustelu aikaiseksi. :)

Suomalaisuus ei ole itselleni mitenkään yksiselitteistä, koska suomalaisessa kulttuurissa on niin paljon aineksia, joihin en tunne mitään yhteenkuuluvuutta. Kuitenkin suomalaisuudella on minusta hyvät mahdollisuudet säilyä sellaisena aitouden ja rehellisyyden ulottuvuutena Euroopassa. Onhan kuitenkin aivan ilmiömäistä kuinka helppoa suomalaiseen on luottaa, kun hän jotakin sanoo.

Reflektion pakko

Tunnen itseni aika väsyneeksi, tai paremminkin uupuneeksi. Elämä on mennyt viimeiset viikot aika hektistä tahtia ja toisaalta myös tämä vuodenaika saa omat kierrokset nousemaan huippuunsa kun valoa on yllin kyllin.

On paljon ajattelemista. Olin perjantaina valtionhallinnon kesäharjoittelijoille suunnatussa tilaisuudessa, jossa tulevat isänmaantoivot ja uraohjukset pääsivät verkostoitumaan ja haistelemaan isojen ympyröiden ilmaa. Meille kerrottiin valtion hallinnosta työnantajana ja selkään taputtelun hengessä kerrottiin kuinka arvolatautunutta ja aatteellista Suomen kansan palvelemista työ on.

Tässä kun olen noviisina käynyt töissä kuukauden verran toimistotyöajassa, niin huomaa vaan kuinka kokonaisvaltaista työn tekeminen todellisuudessa on. Siihen sitoudutaan, työkavereita nähdään enemmän kuin omia lapsia tai puolisoa, työlle halutaan antaa oma panos. Ja jos tai kun sen polun valitsee, lähteä kehittämään omaa työkenttäänsä ja urapolkuaan itseään haastavaan ja kutsumuksen viitoittamaan suuntaan, niin siltä tieltä on melko haastavaa poiketa. Äitiyslomat ynnä muut ovat kunnioitettavan yleisiä kun ajattelee kuinka vaikeaa oravanpyörään on taas hypätä hetken poissaolon jälkeen.

Tuollaiset perjantain kyynärpäiden teroittamistilaisuudet ovat siinä mielessä mielenkiintoisia tapahtumia, että siellä punnitaan kunnianhimo ja ambitiotaso. Kuinka motivoitunut olen...motivaatio...hassu sana...Motivoitunut mihinkä? Mikä on se taustalla vaikuttava tavoiteltavana ja ylevänä pidettävä asia?

Viimeisen kuukauden aikana olen taas kokenut roolikseni olla se ihminen, joka kysyy ne hankalat ja hieman kartettavat vaikeaselkoiset kysymykset, joita kukaan muu ei halua kysyä. En tiedä miksi minä haluan ne aina kysyä. Sitä taas tuomitsee itsensä oppositioon. Jollekulle se rooli lohkeaa. Mutta kun sitä reflektoinnin puutetta näkee niin yleisesti ja se aidosti ahdistaa. Liian paljon näkee sellaista elämää, että esimerkiksi työ koetaan itsen toteuttamisen ja oman merkityksellisyyden mittapuuna. Kuinka moni tekee töitä vain ollakseen jotain? Todella surullista.

Minua on kiehtonut käsitepari refleksiivivoittajat ja refleksiivihäviäjät. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihmiset, joille tulee luonnostaan metatason asioiden pohdiskelu ja asioiden yhdistäminen niiden laajempaan viitekehykseen, pystyvät hyödyntämään tätä ominaisuuttaan sosiaalisessa elämässä ja olemaan kuin kala vedessä tilanteissa, joissa vaaditaan tilannetajua, tiedostamista ja pelisilmää. Tämä käsitepari on sosiologiassa tarkoittanut lähinnä tiedon hallitsemisen ulottuvuutta ja informaation suodattamisen kykyä mistä kirjoitin kuukausi takaperin kaupunkilaisuuteen liittyen.

Olen itse kuitenkin miettinyt, että vielä syvemmälle menevä reflektointi on myös ihmisen hyvinvoinnin ja elämänhallinnan kokemuksen peruspilari. Ihminen, joka ei pysähdy ajattelemaan ja pohtimaan elämänsä suuntaa, etenee kuin laput silmillä. Tällainen reflektointi ei ole tällä hetkellä kaikille mahdollista; heillä ei ole harjaannusta asiassa, jonka pitäisi olla maailman yksinkertaisin asia. Tuo taito ei ole sikäli opetettavissa esimerkiksi koulussa, että ihmisen tiedostamisen ja abstraktin hahmottamisen kyky kehittyy vielä aikuisuudessa ja monesti lapset tai nuoret saattavat kokea reflektoinnin ja kokonaiskuvan hahmottamisen liiankin haastavana. Miten siis hoitaa yleissivistävä kehitystehtävä aikuisuudessa, kun kaikkia koskettavaa koulutusjärjestelmää ei esimerkiksi ole.

Itselläni noiden asioiden pohdiskelu tarkoittaisi sekä elämänkatsomuksellisten kysymysten pohdiskelua, että yleisten ajattelutaitojen opettelua. Se olisi itsensä ja elämän kohtaamisen harjoittelua.

Olisi kiva järjestää työpaikalla esimerkiksi katsomustyöpaja, jossa päästäisiin tonkimaan metatason kysymyksiä oikein urakalla. :) Siihen ei tietenkään ole aikaa ja myös sen vastaanotto olii varmasti myrkyisän vastentahtoinen kun on niin epämukavaa joutua opettelemaan elämänsä kohtaamista. Moni varmasti ajattelee, että "Enkö minä nyt vain saisi elää tätä elämääni, eikä joku kokoajan keikuttaisi venettä."

Mitä on hyvä elämä? Juttelimme perjantaina junassa ystäväni kanssa, joka opiskelee teologiaa pappislinjalla ja edustaa melko selkeästi puhdasoppisen kristillisyyden linjaa, jossa raamatulla on suuri rooli uskonnon auktoriteettina. Juttelimme omasta katsomuksestani ja miten se sijoittuu suhteessa kristillisyyteen. Tuosta keskustelusta jäi vain sikäli mukava tunnelma, että vaikka näkemyksemme olivat hyvinkin erilaisia, niin molemmilta löytyi halu ymmärtää toisen näkemyksiä. Sellaisen kokemuksen soisin toistuvasti jokaiselle ihmiselle. Sen ei tarvitsisi välttämättä liittyä niin selkeästi katsomukseen, mutta reflektointi tarkoittaa parhaimmillaan vaikutteiden ja ihanteiden erittelyä ja tarkentamista.

Kaverini sanoi junassa, että hänen katsomuksensa on sikäli kevyempi kuin omani, että se ei edellytä ihmiseltä suuria ponnistuksia tai pyrkimistä elämän tyhjentävään ymmärtämiseen vaan askeleen ottamista oman rajallisuuden suuntaan siinä mielessä että luovuttaa itsensä korkeimman käteen. Tai näin hänen sanomansa käsitin. Itse kun taas koen ihmisyyden velvoitteeksi kysyä niitä vaikeita kysymyksiä ja pyrkiä löytämään harmoninen elämäntapa tiedostamisen ja ihmiselle ominaisen käsityskyvyn kautta. Yhtäkaikki molemmat olimme ajattelevia ihmisiä, joilla oli halu kuulla mitä toinen sanoo. Halu yrittää ymmärtää.

Sunday, June 06, 2010

Nöyrän sovinnaisuuden syyt

Luin tosiaan kirjan kiltteydestä (Kiltteydestä kipeät: Anna-Liisa Valtavaara) josta kirjoitin aiemmassa postauksessa ja nyt siitä vähän lisää. Voin suositella kirjaa niille, jotka

1. kokevat perhe-elämässään olevansa jatkuvia sanansaattajia ja toisten ihmisten sovittelijoita
2. kokevat, että heidän murheilleen ei ole koskaan ollut tilaa ja he ovat joutuneet nielemään kokemansa ja suoriutumaan elämästä kuten parhaiten taitavat
3. ovat kuten minä ja kokevat toisinaan että omat suoritukset eivät riitä (arvioi omaa suoriutumistaan eri asteikolla kuin muita) ja toisaalta, että ei täysin seuraa omaa tahtoaan ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat omimmilta.

Meillä oli isäni kanssa kuluneella viikolla hyvä keskustelu kehumisesta ja hän sanoi olevansa huolestunut kuinka minä ja sisareni olemme kokeneet tulleemme arvostetuiksi. Hän selosti omaa eetostaan ja sen alkuperää ja selvitti, että hänelle on ollut ominaista länsisuomalainen niukka ulosanti, jossa kehuja säästetään ja varsinkin mieheyteen ei liitetä millään muotoa ylitsepursuavaa ylistämistä. Totesimme yhdessä, että sellainen itsensä väheksymiseen suuntaava ja elämän ankaruutta korostava ajattelu on puhtaasti negatiivinen ja aikansa elänyt ajatus, josta pitää yrittää vapautua kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mietin noita ja mietin sen suhdetta omaan suhtautumiseeni asioihin. Sanoin isälleni, että minun on pitänyt vanhemmalla iällä itse opetella oma-aloitteisuus ja uusiin asioihin tarttuminen, koska oma-aloitteisuutta ei meidän kotonamme kaikkein vahvimmin rohkaistu.

En nyt halua antaa väärää kuvaa, minua on kyllä vuosien varrella kehuttu ja olen myös kokenut välittämistä ja arvostusta tulleen osakseni vähintään keskimääräisesti, mutta kotonamme oli melko kurinalainen tunnelma. Kuten tuossa kiltteydestä kertovassa kirjassakin puhutaan, lapsi oppii hyvin nopeasti aistimaan millaista käyttäytymistä häneltä odotetaan ja minä olen kyllä mestari muokkaamaan itsestäni ympäristöni sietämän olion.

Negatiivinen kiltteys on sitä, että alistaa oman tahtonsa toisten odotuksille. Se on omassa tilanteessani kummunnut vääristyneestä suhtautumisesta auktoriteetteihin. Mallinsa sillä on lapsuudessa, kun soittelin äidille töihin saanko avata ananaspurkin koulun jälkeen kotona ollessani. Sitä oli suht varpaillaan ja tietyllä tavalla minusta tehtiin helppo lapsi. Sisäistin odotukset tai paremminkin sen mikä on suotavaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesti lapsuudessa sain kokea tekeväni väärin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna en tehnyt väärin ollenkaan.

Vanhemmuuden paradoksi on yrittää säilyä jollain tavalla järjissään ja samalla ruokkia lapsen tervettä ulospäinsuuntautuneisuutta ja aktiivisuutta eikä alistaa. Vaikea tehtävä ja vanhempani onnistuivat kohdallani kokemukseni mukaan ihan kohtalaisesti. Minä olin luonnostani todella reipas ja ulospäinsuuntautunut lapsi, suomeksi sanottuna vilkas ja energinen, mutta jossain vaiheessa sitä vapaata tahtoa rajoitettiin siten, että koin suuntautuvani alisuoriutumiseen ja itseni rajoittamiseen.

Olen kuitenkin tietysti plussan puolella kun pystyn työstämään näinkin nuorella iällä omaa suhtautumistani ja jos minua olisi tavantakaa vähätelty ja painettu maan rakoon, niin sen itseensä uskovan asenteen vahvistaminen olisi tietysti monin verroin vaikeampaa, mutta kaikki tyynni mahdollista.

Vanhemmalla iällä sen odotuksiin mukautumisen negatiiviset piirteet ovat vain tulleet selvemmin esille ja niihin on helpompi puuttua.

1. En halua enää kokea, että muut ihmiset kokevat kokoajan mukavia ja kiinnostavia asioita ja kokemuksia ja minä jään paitsi. Haluan osallistua ja mennä suoraan mukaan niihin asioihin joihin tunnen vetoa.

2. En halua kokea, että minun alavalintani tai muu elämäntapani olisi jotenkin köyhempää tai yhteiskunnassa vähemmän arvostettu valinta kuin jokin muu ammatti. Minä olen tehnyt oman valintani oman kiinnostukseni mukaan ja minun ammattini on todella tärkeä.

3. Minä en halua jättää asioita sanomatta. Jos minua nyppii tai ahdistaa jokin asia, niin se sanotaan, vaikka tilanne vaatisi sen jälkeen työstämistä. Minä saan saada aikaan konfliktin, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Konfliktit puhdistavat ilmaa ja vievät tilanteita eteenpäin.

Sovinnaisuus vuorovaikutuksessa ei ole kehittävää. Sen sijaan oman arvonsa tunnistaminen ja toisiin ihmisiin suuntautuva vahva mutta hyvä tahto eli aito halu ymmärtää toista ihmistä, ottavat toisen huomioon paremmalla tavalla kuin siloitteleva sovinnaisuus. Se ilmaisee toisen kunnioittamista ja välittämistä.

Friday, June 04, 2010

Vahva minä

Monesti tuntuu kuin huomaavaisuus menisi överiksi tietynlaiseksi jäykkyydeksi ja asioiden siloitteluksi. Pyritään pitämään keinotekoinen konsensus yllä olemalla kovin sovinnaisia ja korrekteja. Meidät on opetettu niin kovin hyville tavoille ja kunnioittamaan toisen ihmisen yksityisyyden rajoja niin tarkasti, ettei vaan synny minkäänlaisia jännitteitä tai varpaille astumista.

Toisen ihmisen huomioonottaminen ei kuitenkaan ole hissuttelua tai hyssyttelyä vaan avointa asioiden esittämistä. Toisen ihmisen kunnioittaminen ei ole sitä, että jättää säännönmukaisesti asioita sanomatta. Siitä tulee toiselle lähinnä paska olo.

Parhaiten oman kunnioituksensa toista ihmistä kohtaan ilmaisee siten, että puhuu hänelle suoraan ja kohtelee häntä täysipainoisesti ja tasavertaisesti. Se ei tarkoita töykeyttä vaan oman kannan ilmaisemista ja tuomista näkyväksi, että asioista on mahdollista puhua yhdessä niiden oikeilla nimillä.

Olen miettinyt, että monesti todella suuret persoonallisuudet saatetaan kokea uhkaavina, autoritäärisinä hahmoina, jotka jyräävät toisen alleen. Tämä on tilanne, mikäli oma kanta tuodaan esiin tavalla, joka ei jätä sijaa kysymyksille, tarkennuksille ja kritiikille. Jokaisen kanta on aina tarkennettavissa, eikä kenelläkään ole varaa syöttää omaa näkemystään puhtaana ja tyhjentävänä totuutena. Kuitenkin silloin, kun on vahvasti jotakin mieltä, se tulisi ilmaista selkeästi ja seistä avoimesti sanojensa takana.

Olen miettinyt, että poissulkeeko peräänantamattomuus kiltteyden? Eikö ihmisen olisi mahdollista olla sekä riippumaton ja vahva mielipiteissään että samalla avoin ja vastaanottavainen? Nöyryydeksi menevä kiltteys ei ole kiltteyttä eikä sillä ole arvoa muuten kuin alistumisen ilmaisemisena, mikä on harvoin tarkoitus.

Ehkä sen kiltteyden voisi korvata hyvän tahdon määritelmällä; ajattelee oikeellisesti muista ihmisistä ja pyrkii ottamaan heidän aikeensa ja tarpeensa huomioon, mutta ei suostu kenenkään kynnysmatoksi vaan säilyttää oman arvontuntonsa ja itsemääräämisoikeutensa. Traditionaalinen kuva kiltteydestä kun on alistuvaa.

Olen lukemassa kirjaa "Kiltteydestä kipeät" (Anna-Liisa Valtavaara), jonka jälkeen olen varmaan taas astetta valistuneempi tästä asiasta.

Toisaalta siihen vahvaan itseilmaisuun liittyy myös oman elämän haltuunottaminen. Tietyllä tavalla ajattelen, että jokainen ihminen tokii tekee itse ratkaisunsa, mutta minä en haluaisi tehdä turvallisia ratkaisuja. Haluan tehdä itseni ylittäviä ratkaisuja, jotka pitävät tietysti sisällään aina riskejä. Jos siivet eivät kanna niin alas tullaan. Se tuntuu kuitenkin hyvältä tavalta elää. Ja jokaisen ihmisen rajathan ovat yksilölliset. Minun rajojen ylittämiseni ei varmasti monista ihmisistä näyttäisi paljon miltään. :)

Ollaan vahvasti läsnä ja vahvasti sitä mitä ollaan. Minä oon Pohjanmaalta, perkele... :)

Ekonomit...

Kun minua ahdistaa jossain tilanteessa, niin minun tapani käsitellä tuota tunnetta on pukea se kysymyksen muotoon. Tällä viikolla minua ahdisti työtilaisuudessa, joka käsitteli palveluprosessin käynnistämistä. Kyse oli yksittäisen kehittämistoiminnan muotoilemisesta pysyväksi palveluksi, joka tavoittaa jatkuvalla syötöllä "asiakkaan" tarpeet.

Avainsanoina:

- prosessiajattelu
- palvelukonsepti
- elämyksellinen kokemus
- innovaatiot

Luennoitsija puhui asiat kermaisella korostetun hillityllä äänellään, myi ajatuksensa, ja kansa oli vastaanottavaista. Hän sanoi, että organisaatio, joka ei osaa määritellä asiakkuutta ja lähteä tuottamaan tarvelähtöisesti lisäarvoa, on kuoleva organisaatio. Minä vain sanon, että mikäli alan myymään palveluelämyksiä ja tunnekokemuksia, niin minulla on sille ammatille ihan oma nimensä.

Tuossa luentotilanteessa ahdistukseni kanavoitui kahdeksi kysymykseksi:
1. Mikä on maailmankuva tuon palveluajattelu hypetyksen taustalla?
2. Onko kaikki maailman asiat mahdollista tuotteistaa?

Nuo jääkööt tällä kertaa retorisiksi kysymyksiksi, mutta minua eniten mietitytti se, että kaikki luennoitsijan ajatukset olisi ollut mahdollista perustella ilman asiakkuuden tai myymisen näkökulmaa. Pienen ihmisen tarpeiden kuuleminen on mahdollista perustella myös sitä kautta, että himsien on itsensä mahdollista löytää itselleen harmoninen ja rakentava tapa kehittää omaa elinympäristöään ja saada virikkeitä, jotka vievät häntä rohkaistavaan suuntaan. Parhaat kehittämisideat ovat käytännönläheisiä ja loppukäyttäjän kokemuksia hyödyntäviä.

Eniten karvani tuossa tilanteessa sai tietenkin pystyyn se, että ekonomi puhuu sosiaalisten käytäntöjen kehittämisestä. Se myymisen kieli ja välineellinen motivointitapa ovat niin raadollista kuultavaa, kun samat asiat on mahdollista perustella kasvatustieteen kautta, ihmisen henkisen kasvun ja tiedostavan kehittymisen näkökulmasta. Talouden laskentaperiaatteista lähtevät perustelut jäävät liian pinnallisiksi siinä kohtaa missä olisi mahdollista saavuttaa syvempää ymmärtämistä.

Asiakkuusnäkökulma ei toimi ihmisten kohtaamisessa, koska vaikka se saattaa pinnallisesti motivoida tekijöitä herkästi kuuntelemaan miten he voivat parhaiten palvella, niin tosiasiassa se ei perustu aitoon toisen ihmisen ymmärtämiseen ja arvostamiseen, jos ei siihen tietoisesti pyritä. Jos ihmisen mtivaatio on myydä, niin loppuviimein hän ei ole kiinnostunut ihmisestä ihmisenä vaan tyydytettävänä objektina. Ja tälle ammatillehan on se nimi.

Arkipäivän myynti- ja ostotilanteissa ajatukset lipuvat silmien ohitse, eikä sitä ole välttämättä edes mahdollista korjata tai syventää. Mutta jos tarkemmassa kehitystyössä ei mennä pintaa syvemmälle ja etsitä niitä rakentavia, pitkän tähtäimen tavoiteltavana pidettäviä perusteluja, niin tehdään itselle ja "asiakkaille" karhun palvelus. Pinnallinen höttö on mahdollista naamioida komeilal sanoilla kuten palveluprosessi ja tarvelähtöinen lisäarvon tuottaminen. Loppujen lopuksi tuote jää kuitenkin hötöksi, joka unohtuu tuulenpuuskan pyyhkäistessä.