Viettelevä mukavuus ja suoriutuminen

Pieni Sane kirjoittaa blogissaan todella osuvasti ihmisten ylemmyyden tunteesta. Nuo ajatukset tuovat terveesti ja mukavasti taas vähän lähemmäs maanpintaa, ettei pääse ylpistymään. Tuon ylemmyyden kohdalla mietin samalla, että miten elämäntavat ja -sisältö vaikuttavat tuohon kriteereiden asettamiseen muiden ihmisten arvostelussa.

Siskoni isä, kahden yliopistotutkinnon maisteri, tekee eläkkeellään töitä mainostenjakajana, koska haluaa: "tehdä lattiatason töitä, ettei vahingossa ala äänestää "köyhät kyykkyyn" -puoluetta." Luulen hänen ajattelevan, että hän ei halua vieraantua todellisuudesta ja unohtaa realiteettejä. Helppo, ylellinen elämä sulkee silmät todellisuudelta kaikkien tehokkaimmin.

Ihmisen on huolehdittava olennaisen kokemuksestaan. Suorittavan, ylemmän keskiluokan elämäneetoksen tuoma yksinkertainen doktriini ei saa sulkea silmiä siltä, mikä elämässä on korvattavissa olevaa ja iäisyyden kannalta merkityksetöntä. Liian helppoa on vain hyväksyä se yksinkertainen, ilmeiseltä näyttävä ratkaisu, jonka kautta voi alkaa tuomita alisuoriutujia. Mukava elämä ruokkii taantuvaa ajattelua niin kuin vaikka demarien saavutettuja etuja puolustavaa politiikkaa.

Ymmärtämisessä ja silmien auki pitämisessä vaikeinta on suoriutumisen viettelevyys. Ihminen niin kovasti kaipaisi olevansa valmis ja pystyvänsä arvioimaan ympäristöään omasta norsunluutornistaan. Hän haluaa tuntea ylemmyyttää, erinomaisuutta. Tästähän kirjoitti jo Anthony de Mellokin. On niin helppoa laittaa silmät kiinni ja ottaa yhteiskunnan illusion tarjoama doktriini, että kuluttamishysteriassa ja uraputken rakentamisessa olisi jotenkin kyse olennaisesta.

Itse en suostu kokemaan huonoa omaa tuntoa siitä, että elämässä on alkanut mennä mukavasti. En kuitenkaan voi antaa itselleni anteeksi jos annan menestymisen muuttua vieraannuttavaksi. Niin käy liian monelle; kusi nousee päähän. Tietyllä tavalla tämä elämäntilanne läppäisee minua päin kasvoja, kun huomaan kuinka helppoa minut oli vietellä. Mukava oma asunto, säännöllinen työ ja hieman arvostusta työyhteisöltä, niin kuvittelen jo olevani jotenkin erinomainen. Tässä vaiheessa monet lähtisivät jo Roballe rilluttelemaan, tarjoamaan skumppaa ventovieraille ihan vaan siksi, että kokevat olevansa niin hyviä tyyppejä.

Tuntuu jotenkin havahduttavalta, kun taas tajuaa, millaisella epäolennaisella paskalla sitä elämäänsä täyttää. Kuvittelenko minä tosiaan, että tämä meriittien ja statusten haaliminen toisi elämääni jotain pitempiaikaista? Minä joka täällä olen messunnut, että elämän edessä jokaisen tulee olla nöyrä ja tunnustaa, että se mikä on olennaista, ei ole koskaan maallisilla keinoilla tavoitettavissa. Ainoastaan havainnoimalla ja pysähtymällä kuuntelemaan.

Miksi mukavuus sulkee silmät? Miksi kärsimys ja puute näyttävät asiat kirkkaina ja selkeinä?

Ihmisen on jostain syystä aivan älyttömän vaikeaa luopua saavutetusta edusta ja mukavuudesta. Kokeile vaikka: ota jokin asia, jonka koet hyvin käytännölliseksi ja omaa elämääsi helpottavaksi tekijäksi. Katso sitä tarkkaan ja sano itsellesi, että: "Minä en todellisuudessa tarvitse tätä, tämä ei tee elämästäni hyvää." Kaikki se epäolennainen krääsä, jolla ihmiset täyttävät elämänsä kun on niin ihanaa ja pitää jonkinlaista hallinnan ja merkityksellisyyden illuusiota yllä.

Mutta kaikkein vahingollisinta on se miten mukavuus etäännyttää ja vieraannuttaa realiteeteistä. Olen tässä koko kesän hehkuttanut kuinka "työrytmi on ihana eikä jätä tilaa liialle ajattelulle, senkun tekee." Noin sanottuna ymmärrän, että se antaa minulle luvan sulkea silmäni. Annan itselleni työnteon kautta luvan keskittyä epäolennaiseen pipertämiseen, uppoutua oman elämänpiirini mukavoittamiseen. Menen rattaaksi koneeseen ja saan siitä palkkioni, jonka käytän hedonistisesti oman elämänsisältöni "rikastuttamiseen" vaikka todellisuudessa kaivan vain syvempää vieraantumisen hautaa.

Minä todella kunnioitan aatteellisia askeetikkoja, jotka tietoisesti kieltäytyvät ylellisyydestä, koska se sumuttaa heidät. Ylellisyys tosiaan sumuttaa. Kuin varkain. Uskomatonta paskaa, jolla pyrin täyttämään merkityksettömyyden onkaloa. Tuntee itsensä pieneksi ja toisaalta älyttömän läskiksi ja löysäksi.

Olennaisen kokemuksen tavoittelussa moniasia on pois heitettävissä. Jokaisen olisi hyvä palata lähteelle. Pieni on kaunista ja olennainen on yksinkertaista.

Ukkosen Jumala Perkele

Nämä viimeaikojen äärimmäiset sääilmiöt ovat omiaan stimuloimaan ihmisissä apokalyptisiä ennustuksia. Ilmiöitä tulkitaan ennusmerkkeinä, mikä on hyvin primitiivinen ja inhimillinen tapa käsitellä jotain niin suurta ja valtavaa, ettei se oikein meinaa pysyä ihmisen käsityskyvyn reunoissa.

Katsoin eilen sitä ukkospilveä silmästä silmään. Ihminen oli siinä kovin pieni. Se herättää hyvin alkukantaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Luonto henkilöityy ja tulee vastaan näyttäen voimansa. Näyttää kuin koko maapallo, sen sisäiset voimat ja ilmasto, omaisivat oman tahdon, joka toteuttaa vääjäämättä jotakin suurta suunnitelmaa. Ihmiselle iskee täysin luonnostaan tarve selittää nämä tapahtumat jotenkin ja liittää ne toisiinsa. Saada ote käsittämättömästä. Tiede on yksi epätietoisuuden lievittämisen muoto, uskonto on toinen. Toinen luottaa kokemukseen, toinen havainnointiin. On kuitenkin kiinnostavaa, että vaikka ihmisen tieto luonnonilmiöistä lisääntyy, sen mystisointi ja sen voiman huumaavan vangitseva ihailu ei kuitenkaan lopu. Vaikka tietäisin ukkospilven rakenteen ja toiminnan, niin on se aivan mahtavan vaikuttavaa katsottavaa. Silloinkin se herättää suuret kysymykset ja luonnon rikkauden; sen sisäisen logiikan ja tasapainon arvoituksen.

Alunperinhän Perkele on tarkoittanut balttilaista ukkosen jumalaa. On mielestäni todella luontevaa ajatella, että noin selkeäpiirteinen ja helposti havaittava sääilmiö omaa oman tahdon, jumalan tahdon. Rajuilma on kuin suora vihan ilmaisu: tuulenpuuskat, jotka lyövät ennakoimatta päin näköä ja salamat, jotka kylvävät suoraa tuhoa. On todella inhimillistä ja primitiivistä aistia siinä merkkejä jostakin selittämättömästä.

Eri ihmisryhmät selittävät poikkeavia luonnonmullistuksia omilla tavoillaan. Uskonnolliset yhteisöt saattavat pitää niitä ennusmerkkeinä rankaisusta ihmisten jumalattomasta elämästä ja ympäristöaktivistit lukevat luontoa messuten hekin tuomiopäivää. Maapallo alkaa heidän mielestään tasapainottaa ihmisen tekemiä virheitä ja toimia oman säännönmukaisuutensa mukaan pitäen yllä balanssia globaalissa ilmastojärjestelmässä. Hurjat mullistukset lisääntyvät vaikka keskimäärin on edelleen ihan siedettävää.

Itse olen kuin kaikki muutkin ja reagoin hyvin voimaakkaasti vaikeasti selitettäviin ääri-ilmiöihin.

Tässä poientä listaa viimeisten viiden vuoden huolenaiheista:
- 2005 hurrikaanikausi Katrina ym.
- 2006 lämmin syksy (joulukuussa oli vielä säännönmukaisesti 10 astetta lämmintä)
- 2006 tsunami
- 2006 vuodenvaihteen talvimyrsky Suomessa, joka nosti tulvia rannikoilla
- 2007 lintu-influenssa
- 2009 sika-influenssa
- 2009-2010 poikkeuksellinen talvi, jonka olisi tällaisessa poikkeuksellisessa ilmastotilanteessa kuulunut olla vielä paljon kylmempi
- 2010 haitin maanjäristys, Islannin tulivuoren purkaus, Venäjän kuivuus, kovat ukkoset ym.

Tottakai noiden lisäksi vaivaavat ihmisten hölmöilyt, kuten metsäpalot eri puolilla maailmaa tai liiallisten biokajoamisen aiheuttamat kasvitaudit. Enhän minä näistä asioista juuri mitään tiedä, senkun paisuttelen, mutta ympäristö on aina läsnäoleva asia ja tuottaa päänvaivaa silloin kun ilmiöt ovat omien silmien alla. Aasian taifuuneista tai Etelä-Amerikan maanjäristyksistä ja maanvyörymistä ei tällainen omaan napaan tuijottaja sitten osaakaan ahdistua.

Luonto suurin kaikista, pitää huolta omistaan. Valtavien voimien edessä ihminen luonnostaan luopuu tahdostaan "korkeimman käteen." On asioita, joita meidän ei kuulu hallita, tekee nöyräksi. Nöyräksi elämän, ei ihmisten edessä.

Päristellään

Juttelimme Mielitietyn kanssa höyryjen päästelemisestä ja miten negatiiviset olotilat olisi parasta kanavoida itsestään ulos. Vaikka kuinka arvostaisi läheistään eikä haluaisi kaataa lastiaan tämän niskaan, niin läheiselle tuottaa yhtä paljon huolta mikäli hän ei tiedä toisen ahdistuksen syytä.

On se oman ahdistuksen syy sitten mikä tahansa, niin parhaiten siihen saa etäisyyttä ja suhteellisuudentajua, kun sen kaataa karrikoiden pöydälle ja päristelee omaa ahdistustaan toisen ihmisen kanssa, niin että lopulta molemmat nauravat kuinka absurdia tämä elämä on. Kaikki hyötyvät kun asia tulee esiin ja loppujen lopuksi on helppoa siirtyä keskittymään muihin asioihin, ei jää kaihertamaan. Sellainen avautuminen puhdistaa mielestäni ilmaa parhaiten. Tämä toimii kuitenkin tietysti vain sellaisten arkisten stressinaiheiden kuten työuupumuksen tai muiden mieltä askarruttavien ja kuormittavien asioiden kanssa. Suuremmat surut ja huolenaiheet ovat sitten asia erikseen.

Tätä kautta johduimme juttelemaan yleisesti siitä miten ihminen saattaa kokea, ettei halua olla suuna päänä kertomassa ongelmistaan ja pitää itsestään sen suurempaa hälyä, ettei rasita kanssaihmisiään. Suurimmassa osassa tapauksia tuntuu kuitenkin olevan niin, että se läheinen kuuntelee todella mielellään eikä koe moista keskustelua rasitteena ollenkaan. Sen pitäisi taas olla sarjassamme maailman arkisimpia ja toistuvimpia asioita, että jokainen vuorollaan avaisi venttiilin ja päästäisi liiat höyryt pihalle, mutta eipä näin taida olla.

Itse olen miettinyt tuota ihmisen itsestään numeron tekemistä, että jos en minä tee itsestäni numeroa ja ole avoimen vankasti oma äänitorveni, niin ei sitä kyllä kukaan muukaan tee. Tässä maailmassa minä otan oman tilani, en röyhkeydellä tai vastakkainasettelulla vaan luonnolliselta tuntuvalla tavallani. Ei siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa, koska se on yksilönoikeus ja maailman luonnollisimpia asioita. Ei vauvakaan kysy lupaa ennen kuin se alkaa huutaa.

Ulkomaalaisten on monesti kaikkein vaikeinta tajuta sitä suomalaisten "Vaikeneminen on kultaa" asennetta. Se menee monesti niin överiksi kuin olla ja voi. Ahdistuksesta sairastuu jos ei sitä kaada pihalle muiden ihmisten kanssa ja ota siihen etäisyyttä. Kuka siitä muka kärsii, jos minä olen hetken äänessä? Minulla on oikeus tuoda itseäni esille siinä missä muidenkin. Tottakai täytyy olla hienotunteinen, eikä jyrätä ketään, mutta normaali keskustelu tai esimerkiksi puheliaisuus eivät vielä ole jyräämistä ollenkaan. Jyräämistä on toisen huomioimattomuus, välittämättömyys.

Ihmisellä on oikeus kokea ahdistusta. Ja hän ei tee kenellekään väärin jos hän kaataa sen pöydälle aika ajoin. Part of life. Parastahan onkin se kun sitä omaa ahdistuksen aihetta vielä verbaaliakrobatialla liioittelee, vetää överiksi ja saa näin stressinaiheet näyttämään pienemmiltä, hullunkurisemmilta.

Jos esimerkiksi oma työ on sellainen, jossa joutuu nielemään uskomattomia lasteja eikä voi siellä antaa tulla täyslaidalta, niin vapaa-ajalla pitää sitten kyllä olla joku kanava, jossa pääsee purkamaan tuntojaan oikein huolella. Hakkaamaan säkkiä, huutamaan metsään tai kiroilemaan työkavereiden kanssa tuopin ääreen. Ja nuo ovat sitä arkipäivän terapiaa, jota ei saa sivuuttaa tai jättää huomiotta. Asiat pitää käsitellä ja saada pihalle. Liian suuri osa tämän maan ihmisistä on vain tottunut nielemään ja vähättelemään omia paineitaan. Ei sellaista jaksa kukaan katsoa vierestä.

Että päristellään oikein huolella. Venttiili auki, höyry ulos, venttiili kiinni. Antaa tulla vaan. Minä lupaan sparrata.