Thursday, December 23, 2010

Pie Amor Domine

O Helga Stund För Världen
Folk, fall nu neder, och hälsa glatt din frihet.
Vår jord är fri, himlen öppen nu är
Uti din slav du ser en älskad broder,
och se, din ovän blir dig kär

Hoppets stråle går igenom världen,
och ljuset skimrar över land och hav.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäämme Herraa; rauhaa, rakkautta.
Jo toivon säde hohtavainen loistaa.

Jo useamman joulun olen lukenut Gnothi Seautonin joulun sanomaa. Kerettiläistä tai ei, se puhuttelee minua. Kristinuskon avarammat tulkinnallisuutta korostavat ainekset jäävät usein niiden "kaappi fundamentalistien" jalkoihin; joulun sanomasta voi jokainen löytää rauhaa, kristitty tai muun suuntauksen edustaja.

Minut on määritelty milloin gnostilaiseksi, koska pidän kristusta profeettana enkä jumalallisena, milloin tomistiksi, koska yhdistän Aristoteleen viisauden tavoittelua ja riippumattoman hyvyyden ihannetta Jeesuksen lähimmäisen rakkauteen tai taolaiseksi, koska tavoittelen tasapainoa ja harmoniaa. Olen myös saanut kuulla, että en kyllä ole kristitty, koska en usko kuoleman jälkeiseen elämään tai pahuuden olemassaoloon.

Itse löydän katsomuksestani sellaisia aineksia mitkä istuisivat ihan hyvin kristittyjen kveekareiden näennäisen tavoitteettomaan uskonnollisuuteen, ystävien uskonnolliseen seuraan. Oleellisinta on kokemuksellisuus, pyhän läsnäolon kokeminen.

Olennaista ei olekaan se miten tai mihin uskoo vaan se, että kuuntelee omaa kokemustaan. Liityin kirotussa ja pakanallisessa Facebookissa ryhmään Coexist, joka kiteyttää sen, että tässä maailmassa on tilaa erilaisille ajatuksille. Pelottavimpia ihmisiä ovat itselleni ne ihmiset, jotka kieltävät katsomuksellisuuden olemassaolon, koska he ovat jollain tasolla henkisellä tuuliajolla ja voivat siksi olla todella arvaamattomia ja vahingollisia vähintään itselleen. Hengellisyys on ihmisyyteen kuuluva ulottuvuus, tämä ei ole oma fundamentalistinen julistukseni vaan kokemuksen kautta koeteltu ajatus. Ja se myös kestää kyseenalaistamista.

Oman katsomuksen kohtaaminen ja omien näkemysten määrittely on rauhan tekemistä sen ihmisyyden puolen kanssa, joka on pakostakin aina enemmän tai vähemmän läsnä. Hiljennytään siis joulun viettoon ja tutkiskellaan sielujamme.

Veljeni halusi tehdä tähän väliin oman välihuomautuksensa:

Hengellisyyden henki on kaunis toveri, jonka utelias ottaa ja katsoo ja haastaa ja siinä oppii. Mutta vain katkera ja sokea nojaa siihen niin lujasti, että epäonnen hetkellä sysää kaiken hengen syyksi, ja odottaa sen korjaavan kaiken takaisin. Henki on toveri, ei jumalasi.

Coexist, pidetään huolta toisistamme. Hyvää joulua!

Sunday, December 19, 2010

Kirkkauteen

Viime vuonna näihin aikoihin listasin mielijoululauluni. Lista ei ole muuttunut ja vaikka en ole ehtinyt joulua suuremmin hössöttämään, niin tuon listan kuuntelemalla tunnelma syntyy ihan itsestään. Hiljennymme taas kysymysten äärelle.

Toivon meille jokaiselle rakkautta sydämeen. Elvyttävää rakkautta, joka auttaa havaitsemaan toisen ihmisen siinä lähellä. On armon lahja jos saa löytää rakkauden itsestään. Silloin osaksemme tulee laupeus ja rauha.

Minun välittämiseni on monesti kuin kyyti vuoristoradalla. Ihminen saattaa siinä tuntea itsensä koe-eläimeksi, kun mittaan oman välittämiseni määrää ja laatua. Ehkä se rauha tulee sitten joskus...myöhemmin. Tiedän jo kuitenkin sen olevan olemassa. Ehkä sen rauhallisen välittämisen löytäminen on sen verran kitkerä läksy niellä, että laitan pääni pensaaseen vielä tovin. Saatan sillä hetkellä ymmärtää, että olen etsinyt jotakin täysin väärästä paikasta ja vastaus on aina niin yksinkertainen.

Jouluna on lupa filsofoida, se on itselleni melkein velvollisuus. Jos arkena onkin tärkeää osata arvostaa pieniä arjen iloja ja elämän soljumista, niin jouluna saan kysyä.

Miksi niin harva meistä ihmisistä osaa astua itsensä ulkopuolelle ja nähdä mahdollisuudet olla lähimmäinen? Onko solidaarisuus kuollut? Minne katosi se ajatus, että pienistä pidetään huolta?

En petaa tässä nyt tulevia eduskuntavaaleja vaan ihmettelen ihmiskunnan turtumista ja vieraantumista rakkaudesta. Se on samalla pelottavaa ja äärettömän surullista. Mitä järkeä on tuoda lapsia maailmaan, jossa ei osata välittää? Pitäisikö tässä nyt osata lopettaa tuulimyllyjen kanssa tappeleminen ja hyväksyä nihilistinen merkityksettömyys ja oman edun tavoittelu ainoana pystyyn jäävänä peraatteena?

No ei helvetissä. Mutta tosissani kysyn, että mitä tapahtui, että ihmiset oikeuttavat ja perustelevat itsekkyytensä silmänkään värähtämättä. Voin ymmärtää, että tietämättömyys ja todellisuuden kaukaisuus johtaa ihmisiä harhaan eikä auta heitä tiedostamaan omia mahdollisuuksiaan elää korkeampaa välittämistä. Todella pelottavaa ja äärettömän surullista on se kun nuori ihminen sanoo kirkkain silmin, että mikäli hän kuulee vieraan ihmisen tekevän kuolemaa seinän takana, niin ei ole hänen asiansa tehdä asialle mitään.

Tuollaisen kommentin edessä minä tunnen energiani valuvan lattialle ja kysyn mitä näille ihmisille on tapahtunut, että he ovat ajautuneet tuollaisten ajatusten piiriin? Ihmisessä luontaisesti pursuava välittäminen ja hyvyys on turrutettu merkityksettömyyden ja pelon pinteeseen eikä ihminen uskalla ottaa askelta parempaan. Merkityksettömyyden pelko peitetään taitavasti keskittymällä epäolennaiseen paskaan, kuten arkiseen kuluttamiseen ja banaaliin keskusteluun niistä vertaisista hyväosaisista, jotka eivät ikänään ole kärsimystä kokeneet. Kieltäydytään kohtaamasta vaikeaa kysymystä, koska pelätään, että vastaus vie pohjan koko elämältä. Samalla turrutetaan myös hyvyys.

Minä olen monesti täälläkin messunnut, että ihminen ei hallitse vapauttaan, ja että se on hänelle vahingollista. Hän ei kestä itsemäärittelyn ja aatteettoman, katsomuksettoman todellisuuden painetta. Ihmisistä suuri osa ei hallitse nykypäivän näennäisen sekulaariin todellisuuteen sisältyvää vaatimusta, että jokaisen ihmisen pitäisi itse perustella todellisuus, oma elämänsä ja kaikki valintansa. Nihilismi on helppo ja sinänsä ilmeinen ratkaisu peittää pelko. "Koska en pysty tähän, niin kiellän koko asian olemassaolon."

Jos toteaa itselleen, että elämä on ainoastaan loputonta kaaosta ja taistelua oikeudesta nautintoon, niin se samalla oikeuttaa pesemään kädet lähimmäisyydestä. Se ei kuitenkaan pysty koskaan sammuttamaan sitä ristiriidan kokemusta ihmisen sydämestä, jonka hän tuntee joka kerran kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kärsimystä. Pelossaan rypevä yksilö syövyttää sielunsa ja tekee hallaa ennen kaikkea itselleen kieltäessään itseltään merkityksellisyyden tunteen. Jos en myönnä itselleni, että asioilla on merkitystä ja että toisen huomioiminen on oikein, niin jatkan painajaisen ja sokeuden tiellä hamaan loppuun asti.

Ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät ole eläessään kohdanneet laupeuden nöyrryttävää vaikutusta vaan jatkavat perusteettomuuden tiellä sulkien korvansa lasten itkulta.

Jos joku kuitenkin, pelkonsa tuntien ja sen halliten, tarttuu perusteiden etsintään ja kysyy itseltään vaikeat kysymykset, joutuu pakostakin myöntämään, että lähimmäisyys ja välittäminen ovat pyhiä asioita. Silloin voi itkeä puhdistavan itkun ja pyytää itseltään anteeksi menetettyä aikaa. Tulevaisuus on kuitenkin aurinkoisempi.

Haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja vaalineet omaa välittämisen kykyäni ja tökkineet minua kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Tällä opintiellä tahdon jatkaa.

Sunday, December 12, 2010

Ingenting att klaga om

Det är väl intressant när man befinner sig i en situation med människor som är socialt mycket begåvade och för vilka det är alldeles självklart att använda en massa ord för att beskriva helt vardagliga situationer och händelser. Diskussionen flöder naturligt och utan tvång; även om diskussionen rör sig på det väsentliga och går inte under ytan så är det nästan skojigt att följa med det här språkspelet. Och den egentliga frågan är faktiskt det att på vilket sätt man uppträder sig i diskussionen, hur uttrycker man god smak och håller sig vid frågorna som är allmänt tänkbara och acceptabla.

Det är bara frågan om att vänja sig. Och det är också sätt att hålla en viss distans. Inte går man rakt in till de svåra djupa fråfor, utan för den diskussionen finns det gått om tid senare. För tillfället håller man vid de enkla och lätt fattbara teman, som är lika lätta för alla att komma med. Mina filosofiska ideér och tankar får vänta där på tungan nu för ett tag.

Och ändå finns det helatiden en sådan konstig känsla av fred. Nå nu ljuger jag lite för inte känns det så helatiden, men att för det mesta verkar det finnas tid för saker och livet sker med sin egen vikt. Man får vara bunden med andra människor och det är helt naturligt. Om det passar för en att tillbringa sin tid i symbios med vissa viktiga personer, så finns det någonting att kritisera? Troligen inte. Tät ska det vara. Och finns det någonting på tungan så UT med det bara. På det sätte lever man tillsammans.

Jag är nu i en sådan fas i mitt liv då det känns att vara framme. Framme på det sätte att energien räcker för det mesta, och annars spelar det inte någon stor roll även om det skulle ta slut då och då. Här kunde jag hitta mig en sådan plats där det kunde vara bra att vila och titta omkring sig.

Kunde det här vara min plats? Och vad blir det för roll då? Hur ska jag bete mig? Hurdant liv skulle det forma för mig? Skulle det kännas naturligt? Skulle jag sakna något? Och hur skulle det passa ihop med det livet jag redan skaffat?

En massa frågor...gott om tid..tack och lov. :)