Sunday, April 24, 2011

The Big Brother in my head

Ostin Martikaisen uuden levyn Usko ja sen sulattelussa menikin sitten koko pääsiäinen. Kaverin sävelet, mutta erityisesti sanoitukset ovat sen verran tiivistä tavaraa, että sitä haukkoo henkeään.

Levyllä paistaa kyllä korostuneesti sellainen maailmankuva tai enemmänkin kuva yhteiskunnasta, joka on itselleni ollut jo pidempään hieman vieras. Sellaiset sanat kuin pakkovalta, vapaudenriisto, anarkia ja vapaa-ajattelu yhdistyvät mielikuvaani Martikaisen ajattelusta.

Hän ei näe perusteita sille miksi ihminen saisi rajoittaa toistaan. Tai ainakin levyltä viestittyy sellainen viesti. Sain synttärilahjaksi yhdeltä kaverilta Orwellin kirjan 1984, mikä oli osuva lahja, koska en ole Orwelliani vielä lukenut. Ehkä sen jälkeen taas tajuan paremmin mitä vapauden korostajat vouhottavat.

Martikaista kuunnellessa itse vain muistan kuinka opiskelua aloittaessani minulla oli selkeästi päässäni ajatus, että tämä vallitseva yhteiskunnallinen järjestys ja tapa hahmottaa todellisuutta on vain yksi monista tavoista järjestää asiat, sattumanvarainen asiantila, jolle ei ole esittää mitään riippumatonta perustelua vaan loppujen lopuksi se on kyseenalaistettavissa ja myös korvattavissa monella muulla hyvinkin erilaisella mallilla.

Maailmassa on erilaisia malleja yhteisöistä, enkä usko, että mikään niistä olisi millään tavalla "oikea." Silti en myöskään usko, että nykyinen asiantila olisi sattunut sattumalta. Minun on hyvin vaikea uskoa, että esimerkiksi maailmanhistoria olisi voinut mennä vallitsevilta piirteiltään olennaisesti eri tavalla, vaan monien hirvittävienkin asioiden on pitänyt tapahtua ja ne ovat muokanneet nykyisestä tilanteesta tämän laisen. Se ei ole miltään kantilta virheetön asiantila, mutta minun omaa sopeutumistani auttaa se, etten joudu kokoajan kantamaan tyytymättömyyttä siitä, että on "valittu" tämä systeemi kaikista niistä lukemattomista mahdollisuuksista.

Opiskeluja aloittaessani koin, että ihmiskunnalla ei ole mitään oikeutta kasvattaa jälkikasvuaan uskomaan samoihin oletuksiin, kuin mille meidän kuvamme todellisuudesta rakentuu. Minun mielestäni se oli rikos ihmisyyttä vastaan, manipuloinnin ja aivopesun selkein ilmentymä. Silloin ajattelin, että jokaisella ihmisellä tulee olla oikeus valita oma itsensä sekä tapansa hahmottaa todellisuutta.

Tämä ei olisi kuitenkaan ainoastaan mahdotonta vaan myös väärin. Se perintö, joka meille on annettu kaiken kulttuurihistorian ja tietopääoman muodossa, on ihmisyyden ja ihmisen käsityskyvyn juhla. Kukaan ihminen ei yhden elämän aikana pystyisi mitenkään hahmottamaan sellaisia asiakokonaisuuksia kuin ihmiskunnan historia on tuottanut. Siitä näkökulmasta kyse ei ole niinkään yksilöstä kuin ihmisyydestä kokonaisuutena, kaikki inhimillisyyden variaatiot ovat olleet mukana muokkaamassa nykyistä maailmankuvaamme tämän kaltaiseksi.

Perinnöstä on mahdotonta ja myös tarkoituksenvastaista vapautua. Sitä voi tarkastella, ja pyrkiä tarkentamaan, mutta korvaaminen ei ole tarpeen.

Martikainen ei varmasti olekaan vapaa-ajattelussaan halunnut hylätä mitään osaa täysin vaan pelkästään kritisoida yksilön oikeuksiin ja omanarvontuntoon suuntautuvia uhkia ja loukkauksia. Sehän on sitä syvää humanismia. Ihmisarvoisen elämän oikeus. Se ajatus ei hyväksy minkäänlaisia hyvän elämän piirteiden määrittelyitä ulkopuolelta.

Minä taas olen hyvinkin taipuvainen määrittelemään tiettyjä reunaehtoja sille mitä tarkoittaa hyvä elämä. Välillä mietin onko minulla siihen oikeus. Kysymys on sinänsä ontto, koska jokainen ihminen toimiessaan oman kokemuksensa mukaisesti, tulee toteuttaneeksi jotain ihmisyyden variaatiota. Minä tuon oman lisäni kirjavaan kakkuun ja parempi avata suunsa kuin pysyä korrektisti hiljaa.

Friday, April 22, 2011

Liberalismi, relativismi, konservatismi vai realismi?

Otsikon perusteella voisi ajatella, että rakastan ismejä.

Sain mennäviikolla kuulla kritiikkiä näkemyksistäni liberalismin vahingollisuudesta ja siitä, että oma näkemykseni asiasta ei ole johdonmukainen. Tein tässä sitten kotiläksyjä ja yritän nyt pukea sanoiksi sen mitä tarkoitan kun kuvaan itseäni libertarismin, arvorelativismin ja talousliberalismin vastustajaksi. Täälläkin sitä joskus avasin ja sain silloin rakentavaa kritiikkiä, että käsitteiden sisällöt eivät olleet tekstissäni johdonmukaisia.

Olen virheellisesti kuvannut itseäni uuskonservatiiviksi; virheellisesti sikäli, että en tosiaan usko, että mitään saavutettaisiin taantumuksellisella vanhaan pitäytymisellä tai ahtaiden perinteiden nostamisella sosiaalisiksi reunaehdoiksi. Olen kyllä traditionalisti, koska näen, että mikään ihmisyhteisö ei voisi pysyä koossa ilman jonkinlaisia traditioita.

Ihmistä ei ole luotu absoluuttiseen vapauteen. Absoluuttinen vapaus voisi toimia ainoastaan jos kaikki ihmiset olisivat omaksuneet pyyteettömyyden hallitsevaksi elämänasenteekseen. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista eikä edes tavoitteellista, joten sääntelyä tarvitaan. Ihmistä tulee rajoittaa ja ohjata. Eri intressiryhmien luoma konsensus rakentaa tasapainon, jossa vapauden ja yhteistoiminnan periaatteet vahvistetaan ja niitä voidaan siirtää sosiaalistamisen kautta muille yhteisön jäsenille.

Kun sanon, että ihmisen ei ole mahdollista saavuttaa pyyteettömyyttä, en silti tarkoita, että sosiaaliset rakenteet perustuisivat mihinkään tuulesta temmattuun yhteiskuntasopimukseen, vaan ihmisyyden luontaisen huomaavaisuuden vahvistamiseen sosiaalisten rakenteiden kautta. Kyse ei siis ole niinkään ihmisten rajoittamisesta kuin valistamisesta, silmien aukaisemisesta näkemään ihmisyyden positiiviset mahdollisuudet. Olen arvorealisti, en arvokonservatiivi. Ihmistä on mahdollista auttaa löytämään rakentava tapa elää.

Liberalismi kääntyy suvaitsevaisuudessaan liian nopeasti relativismiksi, jolloin kaikki vaihtoehdot hyväksytään yhtä hyvinä. Relativismi on tapa pestä kädet ja kieltäytyä vastuusta. Vastuusta itseään, yhteisöään ja omia pyhinä kokemiaan asioita kohtaan. Ei ole olemassa ihmistä, jolle jokin asia ei olisi pyhä. Kaiken tulkinnan pohjalla vaikuttaa jokin tulkinta pyhästä. Ääriliberalismi perustuu vapausperversioon, jossa vapaus on kaikkein korkein ja kyseenalaistamattomin itseisarvo. Ajatus ihmisen absoluuttisesta vapaudesta ruokkii relativismia.

Talousliberalismia on helppoa ja yksinkertaista vastustaa, koska siinä palvotaan yksinkertaista numeroiden lainalaisuutta ja rahan lakia. Se hävittää ihmisyyden rippeet alta aikayksikön.

Olen kuitenkin ehdoton yksilönvapauden, sananvapauden, kokoontumisvapauden, mielipiteenvapauden ja yksilön koskemattomuuden ja suvereniteetin kannattaja.
Olen ehkä arkikielisesti "liberaali" tavassani korostaa vähemmistöjen oikeuksia ja peräänkuuluttaa avointa keskustelua ja avoimuutta erilaisuudelle, mutta vierastan liberalismin taipumusta kääntyä relativismiin. Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.

Thursday, April 21, 2011

Oliko Jeesus persu vai vassari?

Hyvää kristillisen kirkon pääjuhlaa. Ylösnousemusta odotellessa...

Hesarissa oli eilen kirjoitus historiallisesta Jeesuksesta, historiallisesta henkilöstä nimeltä Jeesus. Todisteita tuon henkilön olemassa olosta on roppakaupalla, joten hän on varmasti ollut olemassa. Jeesuksen opetukset on tallennettu monelta kantilta ja osa niistä on päätynyt pyhiksi kirjoituksiksi. Muut ihmiset ovat valinneet mitä Jeesuksen viisauksista halutaan jakaa kaikille.

Lehdessä kirjoitettiin myös historiallisena tietolähteenä Tuomaan evankeliumista, joka ei koskaan päätynyt raamattuun, vaikka kuvaakin yksityiskohtaisesti Jeesuksen opetuksia:

”Rakasta ystäviäsi kuin omaa sieluasi, suojele heitä kuin silmääsi.”

”Sinä näet tikun ystäväsi silmässä, mutta et näe puuta omassa silmässäsi. Kun otat puun silmästäsi, näet tarpeeksi, että voit poistaa tikun ystäväsi silmästä.”

Suurimmaksi osaksi Tuomaan evankeliumi on kuitenkin täynnä kryptisiä porraspäätelmiä ja näennäisen epäloogisia paradokseja. Joku suuri filosofi saattaisi tietysti sanoa, että viisaudet ovat aina tulkinnallisia. Ja toisaalta kaikista noista kirjoituksista kajastaa se paimentolaisuuden kieroitunut hedelmällisyyden palvonta. Vuosituhansien aikainen taistelu kitsaassa autiomaassa, jossa ainoa ilo ja velvollisuus on elämän ikiaikainen jatkuvuus. Siinä alkaa jo yks sun toinenkin luennoida paratiisista.

Näinä aikoina kun paljon puhutaan kirkon kahtia jakautumisesta liberaalien ja konservatiivisten ainesten kesken, minä ehkä lukeutuisin liberaaliksi kristityksi ja tulkinnallisuuden puolesta puhujaksi. Silti painottaisin enemmän itsetutkiskelun merkitystä harmonisen elämän löytämisessä. Jeesuksen opetuksissa oli siemen ja alkuajatus siitä mitä ihmisen on mahdollista oppia välittämisestä ja lähimmäisyydestä.

Olen pitänyt uuden arkkipiispan kiteytyksistä uskonnon merkityksestä nykyisessä pluraalissa yhteiskunnassa. Ihmisten katsomuksellisuus on välttämätön osa inhimillisyyttä ja pidin siitä, että myös eduskuntavaaleissa välillä yritettiin (vaikka epätoivoisesti) kuuluttaa katsomuksellisten kysymysten käsittelyä. Se taso, jolla keskustelu liikkuu, on köyhää asioiden ilmiperustelua,kun olisi tärkeää päästä käsiksi mielipiteiden taustalla vaikuttaviin ennakko-oletuksiin. Niin kiire ei voi Portugalin pelastusrahastolla olla ettei ehdittäisi käydä yhtä julkista yhteiskunnallista keskustelua ihmisyyden perimmäisestä olemuksesta. Siinä tulisi Hallahoiden harhautunut ja pelonsekainen propaganda perustelemattomana tiensä päähän.

Toisaalta olen samaa mieltä, että on esimerkillistä kuinka täällä hieman edistyksellisemmässä demokratiassa luottamus systeemiin on edelleenkin sen verran luja, että kun ihminen on tyytymätön, hän rustaa sen äänestyskuponkiin, luottaen saavansa muutosta aikaan, eikä sen sijaan lähde kaduille polttamaan autoja.

Näissä vaaleissa kantoi hedelmää porvarihallituksen kylvämä alempien kerrostumien polkeminen. Kun tyytymättömyys tarpeeksi kasvaa, niin meille syntyy myös puoluekenttä, joka kuvastaa kansan vastakkainasettelua. Hallitukseen pyrkivät ylintä kerrostumaa kuvastavat riistokapitalistit, keskiluokkaa nuoleskeleva ja keinotekoista yhteisöllisyyttä kuvastava solidaarisuuspuolue sekä viimeisenä turhautuneiden änkyräjunttien ryhmä. On kiinnostavaa seurata kuinka riistokapitalistien talousliberaalit ja änkyräjunttien yksinkertaistettu ymmärtämättömyys pienen ihmisen sivuuttamiselle kohtaavat.

Jeesus saattaisi seurata tilannetta sivusta hieroen käsiään ja myhäillen kuinka mehevä ja hedelmällinen soppa tästä syntyikään. Tulonjakopopulismin taustalla vaikuttaa kuitenkin aito kummeksunta ja ällistyneisyys mille laeille yhteiskunnan nykymeno oikein perustuu, kun se ei ainakaan ole yksittäisen heikon ihmisen tukeminen. Oliko Jeesus itsekin sittenkin yksinkertaistava ja krumeluurit riisuva persu? Oliko Jeesuksen opetus populismia?

Onko populismia vetäistä matto pois taloustieteilijän alta sanomalla, että vaurastuminen on täysin toisarvoista sen rinnalla miten onnistut ilmaisemaan välittämistä avuntarpeessa olevaa kohtaan. Miten vastaa riistokapitalisti, jos keskiluokkainen sanoo mielellänsä köyhtyvänsä kunhan kaikille saadaan ruokaa ja lämmin paikka nukkua? Niin Jeesus on meitä kuitenkin opettanut.

Luuk.6:38 Jeesus sanoi “Antakaa, niin teille annetaan."
Mark 10:21 Mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille, niin sinulla on aarre taivaassa.

Tuo on melko selkeää ja helposti tulkittavaa tekstiä. Onnellisemmaksi rikkaat tulisivat kun luopuisivat sen loputtoman haalimisen sijasta.

Ehkä Jeesus silti oli vassari, koska kaikkein pyhintä hänelle ei ollut oman position turvaaminen vaan yhteisen hyvän jakaminen vaikka se tarkoittaisi asettumista alttiiksi sille, että joutuu itsekin luopumaan jostain. Pannanpohjimmainen kysymys ei siis ollut Mitä tämä on minulta pois? vaan Keneltä vielä puuttuu?

Friday, April 15, 2011

Toisen ihmisen totuus

Luen kiinnostavaa kirjaa ADHD-asiakkaiden voimaannuttavasta ohjauksesta. Kirja rakentuu ratkaisukeskeisen ohjauksen periaatteille ja siinä kuvataan pintapuolisesti myös ratkaisukeskeisyyden taustalla vaikuttavia taustaoletuksia ja teorioita.

Kirja yhdistyy mukavasti viimeaikoina pyörittelemääni ajatukseen oletuksettomuuden ihanteesta. Minä ihaillen katson ihmisiä, jotka kaikessa sosiaalisessa toiminnassa tuntuvat lähtevän liikkeelle ilman taustaoletuksia ja ilman tulkinnan tarvetta. Tilanne kertoo miten sen kanssa edetään ja kaikki tapahtuu joka tapauksessa näennäisen tavoitteettomasti edeten askel kerrallaan.

Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa kuvataan ratkaisukeskeisen ohjauksen ihannetta "avoimen tilan" positiosta, jolloin lähdetään liikkeelle näkökulmasta, että ohjattava itse pitää sisällään vastaukset kysymyksiin omasta elämästään. Tämä ei sinänsä ole mitään uutta, mutta jos avoimen tilan positiota voisi levittää yleiseksi tavaksi suuntautua elämään ja vastaantuleviin asioihin. Tavoitetila tai paremminkin ideaalitila olisi tällöin avoimuuden ja tulkitsemattomuuden tuleminen jatkuvaksi tilaksi.

Sellaiset ihmiset ovat tietysti aivan älyttömän rasittavia, koska he ovat kuin kameleontteja ja vaihtavat mielipidettään ympäristöstä tulevien ärsykkeiden perusteella. Silti tuo tulkitsemattomuuden asenne on hyvin lähellä viisautta ihmisestä, joka ei tiedä mitään. Jatkuvan avoimuuden kautta myönnetään omien keinojen puutteellisuus vangita jokin asian tila. Minulla ei yksinkertaisesti ole keinoja saada tyhjentävästi määriteltyä jotakin ilmiötä tai asiaa.

Avoimen tilan positio lähestyy Martin Buberin "Minä Sinä" -filosofiaa, jota joskus täälläkin innoissani avasin. Siinä hän näkee, että toisen ihmisen kohtaaminen ja oman kokemuksen sanoittaminen vuorovaikutuksessa vasta todellistaa ihmisen kokemuksen ja tuo sen osaksi todellisuutta. Tämä siis tarkoittaa, että kuunnellessaan toisen ihmisen kokemusta ihminen voi myös samalla tulla lähemmäksi todellisuutta, nähdä häivähdyksen totuutta. Tyhjentävästi sitä ei meille koskaan näytetä, mutta jokaisen ihmisen velvollisuus on pyrkiä ymmärtämään tätä maailmaa mahdollisimman hyvin ja tarkasti. Surullinen hän, joka haluaa elää tiukkojen määrittelyiden turvaamaa elämää.

Avoimuus on mahdollisuus, joka annetaan ihmiselle. Avoimuus ei kuitenkaan tarkoita relativismia, jossa hyväksyttäisiin kaikki esille tuodut kokemukset varauksetta ja ainoastaan todettaisiin, että "No sinä näet sen noin." Avoimuus tarkoittaa pyrkimystä kuulla toisen ihmisen kokemuksessa hänen palansa totuudesta. Jokaisen ihmisen kokemus on tulkinta todellisuudesta ja siksi se myös tavoittaa jotakin siitä. Toista ihmistä kuunnellessa voi parhaimmillaan saada ahaa-elämyksen uudesta näkökulmasta lähestyä tuttua asiaa. Kuten Maija-Riitta Ollila sanoi, todellisuus on pallo, jota on mahdollista pumpata mistä näkökulmasta tahansa.

Ratkaisukeskeisyys ohjauksen teoriana on kuitenkin itsensä vanki. Voimaannuttavan ohjauksen käsikirjassa käsitellyt taustaperiaatteet systeemiteoria, kybernetiikka ja sosiaalinen konstruktionismi ovat hienoja lähtökohtia, mutta ilman tärkeintä tavoitetta hahmottaa todellisuus, ne jäävät pinnallisiksi muotisanoiksi vailla käytännön johdannaisia.

Systeemiteoria perustuu ajatukselle, että jonkin toiminnan osatekijän auttaminen voi saada aikaan suurtavaikutusta kokonaisuuden kannalta. Asioilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia, ja tähän esimerkiksi perustuu se, että ohjausken vaikuttavuutta ja suoria merkityksiä on suhteellisen mahdotonta todentaa. Ohjauksen vaikutus tulee esiin lähinnä silloin kun ihminen 40-vuoden päästä soittaa ja kertoo eläneensä tasapainoisen elämän.

Kybernetiikka taasen luottaa enemmän havaintoon kuin tulkintaan. Ohjattavasta tehdään mahdollisimman paljon havaintoja, minkä tarkoituksena on tukea hänen itseohjautuvuuttaan, eli toimia peilinä; sanoitetaan ulkopuolisen ihmisen näkökulma, niin samalla ihminen oppii näkemään itsensä realistisesti. Eli ohjauksessa on tärkeää puhua havaintojen tuomista kokemuksista eliantaa palautetta. "Nyt musta näyttää siltä..." Tai niin kuin Pasilassa Pöystin mennessä terapiaan, terapeutti toteaa lakonisesti; "Sä imet tuttia, mä huomaan..."

Ratkaisukeskeisyys kuitenkin kaatuu sosiaalisen konstruktionismin mukana, joka lähtee liikkeelle ajatuksesta, ettei ole olemassa riippumatonta todellisuutta, ainoastaan tarinoita, sosiaalisia konstruktioita ja tulkintoja, joita on äärettömästi erilaisia.

Mikäli avoimuuteen ja avoimen tilan positioon yhdistetään ontologinen teoria riippumattomasta todellisuudesta, niin kriittinen avoimuus on paras ja periaatteessa ainoa mahdollisuus tarkentaa omia tulkintojaan tuosta riippumattomasta todellisuudesta. Tällöin esimerkiksi jokainen keskustelu toisen ihmisen kanssa on kuin mahdollisuus avata ikkuna totuuteen. Meillä on mahtava ja ainutkertainen mahdollisuus saada tietoa siitä miten asiat ovat, jos vain osaamme pysähtyä kuulemaan ilman ennakko-oletuksia siitä mitä toinen yrittää meille kertoa. Tällöin osaksemme tulee häivähdys totuutta, joka päivä.

Saturday, April 09, 2011

Ultimate-avoimuus

Avoimuuden asteet vaihtelevat. On ollut ihmisiä, jotka eivät allekirjoita totaalisen avoimuuden nimeen ainakaan parisuhteessa. Itse olen aikamoinen avoimuus-hypettäjä. Avoimuus uudelle ja vieraalle erilaiselle, ennakkoluulottomuus ja siitä seuraava yhdenvertaisuus. Ne kiteyttävät jotain siitä miten ympäristöön ja sen muutoksiin on omasta mielestäni rakentavaa suhtautua. Kaikenlaiset tabut tuntuvat kovin rajoittavilta ja vieraannuttavilta. En koe olevani mitenkään perusutelias mutta kääntämättömät kivet tai vielä enemmän haudatut vaietut asiat odottavat käsittelyä.

Joku sanoo varmaan, että joidenkin asioiden kuuluu antaa olla rauhassa.
Joku ihminen on näennäisen avoin ja valmis laittamaan itsensä likoon, näyttämään itsensä, mutta silti tietyt kipupisteet pidetään ikuisesti vakan alla piilossa. Badding lauloi: "Anna arpisten haavojen olla." On toki paljon asioita, joita ei ole tarkoituksemukaista retostella ja tehdä niistä mitään sosiaalipornoa. Silti avoimuudessa on olemassa se positiivinen ideaaliaste, mikä ei tosiaan tarkoita retostelua tai kipeillä asioilla mässäilyä. Avoimuus asenteena tarkoittaa kai lähinnä sitä, että ennakkoasenne asiaa kuin asiaa kohtaan on lähtökohtainen vastaanottavuus ja halu ottaa asia harkintaan, käsittelyyn. Miksi niiden sähisevien kissojen pitäisi antaa sähistä pimeissä nurkissa, kun ne voi nostaa pöydälle päivänvaloon?

Yksi kotoa saatu perintö on ollut taipumus puhua, jutella ja analysoida myös niitä asioita, jotka voivat tuntua vähän vaikeilta ja kinkkisiltä. Minä tartun haasteisiin kun on kyse verbaalisoturin taistoista. Yksi kaverini on perussuomalaisten vannoutunut kannattaja ja vaikka itse edustan täysin päinvastaista kantaa monessa asiassa, pystymme todella rakentavaan keskusteluun ja pohtimaan molempien kantojen taustalla vaikuttavia oletuksia, pääsemään siis asian ytimeen. Tämä on mielestäni aivan mahtavaa. Siinä kiteytyy vuorovaikutuksen tervehdyttävä funktio. Älykäs keskustelu ei suostu jäämään junnaamaan eipäs-juupas vastakohtiin vaan pyrkii kiteyttämään näkökulmien lähtökohtien eroja. Miten minun ihmiskuvani ja käsitykseni maailmasta rakentuu eri tavalla kuin sinulla?

Vierastan tilanteita, jossa väistellään keskustelun aiheita kun ei tiedetä onko jostain "sopivaa" puhua. Jätetään kaikkein mehukkaimmat ja antoisimmat haastavat aiheet käymättä, koska pelottaa. Mikä pelottaa? Mitä voi pahimmillaan sattua? Ei pystytä hallitsemaan tilannetta, kun itsestä paljastuukin jotain yllättävää, joka näyttää omat mielipiteet ja asenteet erilaisessa valossa?

Poisoppiminen on vaikeinta oppimista ja monesti ihmiset ripustautuvat omaan rajoittavaan asenteeseensa kuin hukkuva oljenkorteen. Se on kovin inhimillistä, mutta samalla surullista. Miten erilaisuuden rohkeutta ja vastaanottavuutta voisi tukea? Kuinka aikuiselle ihmiselle saadaan luotua puitteet, joissa hän tuntee omien kapeiden käsitystensä ylittämisen turvalliseksi? Sellainen pieni, omaa turvallisuuttaan vartioiva mieli levittää samaa asennetta myös ympärilleen, mikä pahimmillaan johtaa kieroutuneiden säilyttävien instituutioiden muodostumiseen totunnaistumisen kautta. Kun tarpeeksi kauan eletään pelossa, että vieraat asiat ja muutos tulevat kyseenalaistamaan olemassa olevat omat rakenteet, niin loppujen lopuksi se rakentaa ympärilleen myös rakenteet, jotka alkavat toimia säilyttävästi ja sulkeutuvasti.

Älykäs keskustelu tyssää monesti siihen, kun toinen ihminen ei uskalla avata jotain tiettyä ovea. Sen takaa löytyvät ne ennakko-oletukset ja lähtökohdat, joiden päälle käsitykset muodostuvat. Juuri ne vaikeiden miksi kysymysten tiedostamattomat mallivastaukset, jotka ihminen on automaattisesti muodostanut tehdessään tulkintoja maailmasta.

Millaisena näen ihmisen?
Millaisena näen todellisuuden?
Mitä on hyvä elämä?
Mistä minulle tulee todellisuudessa hyvä olla?

Mallivastauksia voi hieman repiä auki ja miettiä miten minä perustelen sen, että ihminen on perimmältään juuri tällainen. Siinä voi parhaimmillaan oppia jotain uutta.

Uusi löytöretkeilijä on saapunut

Serkkutytölle syntyi potra poika. 3,7 kg, 51 cm. Kaveri tuli vähän ajoissa, mutta terveenä ja elinvoimaisena. Vuosi sitten tähän aikaan häntä ei ollut vielä olemassa edes ajatuksen tasolla, nyt maailmassa on ihka UUSI ihminen. Käyttämätön, pakasta vedetty. Kumma kemiallinen reaktio, kun kaveri ilmestyy maailmaan. "Terve maailma, miten olet ilman minua pärjännyt?"

Huhtikuu on hyvä vuodenaika syntyä. Olen itsekin oinas, itsepäinen ja valovoimainen, kevään valon lapsi. Synttäreillä saa monesti mämmiä, kun pääsiäinen on milloin mitenkin samoihin aikoihin ja narsissit ovat mukavan pirteitä synttärikukkia. Muistan erään kiirastorstain, kun oli synttärit ja olin ollut vähän kipeänä siinä pääsiäisviikolla. Sitten kaikki tulivat kotiin ja äiti kantoi sisään ison legolaivan, jota olin niin kauheasti toivonut. :) Legolaivan saamista edelsi kuitenkin pitkä ja kärsivällisyyttä kasvattava kompromissikeskustelu, kun piti päättää minkä kaikista hienoista legokokonaisuuksista erityisesti halusin, kun kaikkea ei voi saada. Oli sitä kyllä mukava rakennella, puhdasta Flow-meininkiä, enkä tarkoita sitä festaria.

Lapsen maailma on aivan mahtava. Se on seikkailua alusta loppuun, kartoittamaton haasteiden ja uusien kokemusten kenttä. Onhan sitä aikuisenakin mahdollista löytää loputtomasti uutta, mutta yksinkertaisiin pieniin asioihin uppoutuminen ei ole yhtä yksinkertaista kuin ennen. Muistan sen tunteen, kun rakensin legoja koko päivän. Projekti toisensa jälkeen tuli valmiiksi. Sitten kehitettiin uusia mekanismeja, uusia kokonaisuuksia. Ja kun laittoi kasvonsa lattiaan kiinni ja tirkisti legolinnan portista sisään pystyi näkemään koko hovin tallustelemassa pitkin linnan pihaa.

Uuden pienen ihmisen matka alkaa. Hän alkaa hahmottaa tätä todellisuutta saman tien. Tekee kategorisointeja ja tulkintoja, oppii miten kädet toimivat, miten jalat toimivat ja mitä kaikkea niillä voi tehdä. Sitten kun oma kroppa alkaa olla tuttu eikä kaikkea tarvitse enää maistaa, on legojen vuoro. Ehkä matkan varrelle mahtuu myös muuta.

Jossain vaiheessa viedään nuori herra purjehtimaan. Opetetaan mitä on elää meren äärellä. Miten merta tulee kunnioittaa ja toisaalta kuinka se antaa jokaiselle ihmiselle paikkansa. Meidän suvussa ollaan enemmän tai vähemmän meren lapsia. Niin tulee aivan varmasti myös tästä kaverista.

On myös mukava tietää, että poika on todella toivottu, odotettu ja rakastettu heti ensimmäisestä hengenvedosta lähtien. Peruskallio on luotu jo kauan ennen kuin hänestä oli tietoakaan. Sen päälle kun rakentaa niin kovin pahasti ei voi mennä pieleen. Polvet on ruvella joka tapauksessa, mutta oikeilla edellytyksillä se pystyyn nouseminen on niin paljon helpompaa. Turvaverkkoja on monenlaisia ja tässä tapauksessa niitä taitaa riittää yllinkyllin.