Friday, December 23, 2011

Tule Rakkaus lastes luo, armos siunaukses suo

Rajankävijät, Rakkauden soturit ja Kadonneen arvon metsästäjät vetäytyvät viettämään inhimillisyyden juhlaa. Sen paremman ihmisyyden juhlaa. Joulu on läsnäolon juhla ja lähelläolemisen juhla. Yksinkertaista oikeastaan. Monien ihmisten kohdalla se yksinkertainen perusidea on vaan haudattu niin uskomattoman paskakerroksen alle, ettei sitä meinaa löytää ennen kuin on käynyt sen kaiken paskan läpi. Kunhan vain pysähdytään, otetaan lasi jotain lämmintä ja jutustellaan. Sitä on joulu parhaimmillaan. Rakkaus tulee ihmisten luokse luopumisen seuraksena. Tommyn sanoin.

Mietin tuossa ulkona kävellessä, että kun tieteisuskovaiset perustelevat rakkautta ihmislajin eloonjäämisen kannalta säilyttävänä taipumuksena tai vaistona, niin olen joskus ollut sellaisten ihmisten puolesta hieman surullinen. On minusta köyhdyttävää ajatella, että rakkaus olisi puristettavissa johonkin niin pelkistävään kuin biologisen eloonjäämiseen ja lajin säilymiseen.

Toisaalta, ihmisen tietoisuus itsestään, metatietoisuus taidoistaan ja kognitiivisista kyvyistään, on lajien joukossa poikkeuksellista. Voisi ajatella, että koska ihmisen kehityksen ja valta-aseman edellytyksenä on ollut tuon tietoisuuden kehittyminen ja ihmisen aivojen kehittyminen pitkälle, niin myös näillä taipumuksilla on omat korkeammat muotonsa, joita kohti lajinsäilymistaipumus meitä vie. Henkisen pääoman ja tietoisuuden huipulla onkin toisen ihmisen kunnioittaminen ja välittämisen muodot, jotka auttavat ihmislajia saavuttamaan harmonian lähimmäisen tiedostamisen kautta. Sodat eivät ainakaan palvele lajinsäilymistä millään tavalla. Mikäli tietoisuus kehittyisi kohti välittämisen korkeampia muotoja ja sen seurauksena ihminen oppisi sovittamaan kulutuksensa sen mukaan, että kaikille riittää, niin tämä taipumus olisi varmasti lajinsäilymisen kannalta erittäin suosiollinen tilanne.

Että jos nyt haluaa ehdoin tahdoin ajatella rakkautta sen evoluution kautta, niin rakkaus näyttäytyy korkeimpana mahdollisena kehitysasteena, viimeisenä ja haastavimpana oppikokonaisuutena, jonka tavoittelu on matka kohti ihmislajin menestystä.

Ja toisaalta jos rakkautta ajatellaan arvoteorian näkökulmasta, niin se on maailman riippumattomin ja kyseenalaistamattomin periaate, joka toimii vertailukohtana kaikkien mudien elämänsisältöjen arvioinnissa. Sen vieressä muut asiat saavat oman arvonsa ja asettuvat siksi suhteellisuuden mukaisesti omalle paikalleen.

Mutta eihän rakkauden juhlassa ole kysymys sen perustelemisesta tai perustelemattomuudesta. Lähimmäisestä välittäminen on tunne, joka perustelee itse itsensä. Se on kokemus merkityksestä. Pysähtyminen elämän rajallisuuden äärellä antaa meille eväät ymmärtää rakkauden sanomaa. Kaikki muu liukenee loppujen lopuksi käsiemme välistä, mutta se mitä ihmisen on mahdollista saavuttaa rakkaudessa, jää elämään myös sen jälkeen kun kynttilä kerran puhalletaan sammuksiin.

Taas kaikki kauniit muistot mun tulee mielehen.
Sanat siunaavimmat kun lankee sydämeen.

Siis kansat kaikki, nyt kiittäkäätte rakkautta.

Tuesday, December 20, 2011

Kuri, nuhde ja annettujen auktoriteettien kunnioittaminen

Ehkä minä olen pehmeä, mutta totalitaristisen pakkolaitoksen (kuten koulun) toimintaan sisältyvä ihmisten arvottaminen saa itseni puskemaan yhdenlaista kiukkuhikeä.

Hurskastelijat istuvat norsunluutornissaan ja legitimoivat oman tuomitsemisensa systeemin tarpeilla. "Systeemi ei pyöri, jos täällä saa jokainen tehdä mitä haluaa." Siispä sanktioita,..ja onko SE nyt varmasti saanut kokea tarpeeksi kovat seuraukset laiminlyönnistään/puutteellisuudestaan, jotta ymmärtää miten systeemissä kuuluu elää.

Sanktioillahan niitä terveitä ihmisiä vissiin tehdään. Behavioristien silmät kiiluvat kohottaessaan kätensä tuomioon ja äänestäessään minkä arvoinen tämä sielu on, onko hänen toimintansa alentanut hänen arvonsa yhteisön silmissä. Ihanteen kyseenalaistajat ja rikkojat tuomitaan omassa kategoriassaan.

Monesti tuntuu, että kysymys noiden arvottamisien ja oman konfliktintunteeni taustalla on erilainen kunnioituksen määritelmä. Systeemin auktoriteettihahmot toteuttavat automaattisesti piilorooliaan systeemin säilyttäjinä. Tässä roolissaan he kokevat vahvasti alkuperäisiin sääntöihin sisältyneen käsityksen kunnioituksesta ja kokevat, että tuo käsitys tulisi välittää yksi yhteen samanlaisena myös systeemin nykyisille ja tuleville jäsenille. Mikäli luovutaan yhteisten sääntöjen kunnioittamisen tavoitteesta, niin kaaos on jo ovella. Kunnioittaminen on siis välitettävä ja paremminkin syötettävä, ja jos ei purematta meinaa niellä, niin kyllä pari eristyskertaa varmasti opettaa ehdollistumaan systeemin pyhiin sääntöihin.

Oppilaani eivät oikein ymmärrä mitä jälki-istunto palvelee. Siellä kun ei opi mitään, normista poikkeamista ei käsitellä mitenkään. Ainoa ajatus jälki-istunnossa istuessa on, että systeemillä on näköjään valta päättää että minä olen sopeutumaton. Ainakaan jälki-istunto ei kehitä todettua tilannetta yhtään mihinkään suuntaan.

Minä en koe mitään wow-elämystä päästessäni tunkemaan näitä nuoria normien loukkuihin. Tämä on viimeinen koko ikäluokan kokoava saareke, jossa luodaan elämän kestävää segregaatiota, rakennetaan identiteetin peruspilareita ja saadaan kyllä hyvässä ja pahassa ihmisiin siinnytettyä käsitys heidän arvostaan. Kun näen kollegoiden kohottavan kätensä äänestäessään käytösnumerosta, leimasta nuoren otsassa, en todellakaan näe mitä se palvelee. Jotenkin tuntuu kuin siinä tilanteessa olisi ilmeissä vieläpä häivähdys nautintoa kun pääsee vihdoinkin kääntämään veistä sen meluavan, sääntöjä kunnioittamattoman nuoren lihassa. "Mitenkäs nyt suu pannaan."

Se numero ei kuitenkaan kerro ihmisen sosiaalisuudesta tai hänen toisten ihmisten kunnioittamisestaan yhtään mitään. Se leima on vain yksi tarpeeton sanktio ketjun jatkeeksi. Kirjallista tavoitettaan, eli nuoren sopeuttamista yhteiskuntaan ja hänen yhteisten pelisääntöjen kunnioittamistaan, se ei vie tippaakaan siihen suuntaan, että hän noudattaisi asioita aidosta kunnioituksesta. Aito kunnioitus tarkoittaa itsen kanssa käydyn keskustelun jälkeistä sisäistämistä. Jokin asia kierrätetään oman prosessoinnin kautta ja sen jälkeen asia saa sen luonnollisesti ansaitseman arvon.

Jos otetaan esimerkki, että lapsi on tehnyt jotakin, mikä on ollut syystä tai toisesta kiellettyä. Lapsi pyritään puhuttelemaan, hänen kanssaan käydään keskustelu miksi sääntö on olemassa ja mitä sen rikkomisesta voi seurata, normin perustelu. Lapsi käy keskustelun ja aikuinen huomaa, että viesti menee perille. Kuinka typerältä mahtaakaan siinä tilanteessa tuntua aikuisena sanoa, että "No menepä nyt kuitenkin vielä puoleksi tunniksi vaatehuoneeseen kärsimään rangaistuksesi, koska niin on tapana."

Joillekin silmittömille sanktioiden kannattajille tekee mieli huutaa, että:"Katso itseäsi, kadotat itsesi lapsen käydessä uhmaamaan. Nämä eivät ole koiria, joiden käyttäytymistä kuuluisi muokata ja ehdollistaa tunnistamaan alkeelliset seuraukset. Tajuatko sinä, että jokainen näistä lapsista tekee parhaansa niillä edellytyksillä, jotka heillä ovat. Jokainen heistä pystyy yksilölliseen määrään itsensä rajoittamista." Sillä kumpi on tärkeämpää, systeemin ylläpitäminen vai lapsi?

No mutta kaadetaan kuitenkin kaikki se autoritäärinen indoktrinoiva paska pöydälle, tuomitaan lapsi lohduttomaksi tapaukseksi perhetaustan ja muiden lapsen itsensä ulottumattomissa olevien asioiden perusteella. Sillä systeemi on pyhä ja joka ei sen antimia pysty tuskassaan ja hätähuudossaan sisäistämään itsekontrollinsa suuntaviivoiksi on menetetty sielu. Tunnevammoja nähdään siellä ja täällä, mutta kaikkein pahin synti tuntuu olevan sopeutumattomuus.

Sopeudu, saatana SOPEUDU!!! Systeemi on pyhä, älä kyseenalaista sääntöjä, älä kyseenalaista systeemiä. Järjestys on oltava. Ja sitten se tarina apinoista:

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laita banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti, kun apina koskettaa tikkaita, ruiskuta muita apinoita kylmällä vedellä. Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun.

Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.


Apinat ovat kovia oppimaan. Lapset vielä kovempia. Kuitenkin ainut asia, joka sanktioilla leimaamisesta opitaan on miten muita ihmisiä on mahdollista leimata. Syvimpään opitaan kuva itsestä ja jokainen luokittelu, joka asettaa itsen jonkun toisen vierelle. Palveleeko koulu yhteiskuntaa vai yksilöitä tai mitä sen kuuluisi palvella? Minä tiedän oman vastaukseni.

Wednesday, December 14, 2011

Ihmisarvon ansaitseminen ahkeruudella

"Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Oletko sinä sitä mieltä? Olenko minä sitä mieltä? Enpä tiedä...

Olen tässä vain miettinyt, että mikä erottaa suomalaisen yhteiskunnan tehokkuussaavutuksien valossa muista ihmisten yhteisöistä. Mitä meillä on täällä kaamoksen taivaan alla muka enemmän kuin välimeren auringossa, missä hommaa ei tehokkuuden näkökulmasta tunnuta saavan hanskaan?

Ystävä on seurannut millainen eetos yrittämiseen on katolisessa kehitysmaassa, jossa kurja asema ja yhteiskunnallinen status ovat kohtalon sanelemia asioita, joita voi lähinnä voivotella, mutta todellisuus- ja ihmiskuvaan ei yksinkertaisesti mahdu sellainen käsite kuin omat vaikutusmahdollisuudet tulevaisuuden muodostumiseen. En syytä yksin katolista uskoa, mutta sosiologin mielen taustalla kummittelee aina protestanttisen etiikan vaikutus puritaaniin työntekoon, yritteliäisyyteen.
Voin ilman omaa kannanottoa avoimesti kysyä onko protestanttinen yhteiskunta pidemmälle kehittynyt, koska se on onnistunut vakiinnuttamaan vahvemman yksilönvastuun? Vaikka uskonnon vaikutus maallistumisen myötä vähentyy, niin edelleen kulttuuriin on jäänyt vallitsevaksi periaatteeksi ihmisen oman ponnistelun merkitys hänen onnellisuuttaan takaavana tekijänä.

Vaikka Hesarin kuukausiliite otti vahvasti kantaa, että työn kenttä on murtunut, pirstaloitunut, ja suuri osa porukasta lepäilee laakereilla keräten hedelmiä, niin meillä tehdään silti edelleen paljon töitä. Jokaisella työntekijällä on vieläpä samanaikaisesti tunne, että pitäisi tehdä 5 kertaa enemmän töitä ollakseen hyvä, kelvatakseen. Meillä yhteiskunnan tehokkuus perustuu sisäistettyihin työnteon ihanteisiin; ei siinä yhden pääministerin tsemppauspuheet vielä kesää tee, sori Jyrki.

Toimettomuus on jotain kauheaa, sairastuttaa ihmiset. Olen tästä samaa mieltä, mutta mietin myös auttaako ahdistusta ja sairastumista turhautumista sosiaalisesta paineesta nouseva syyllisyyden tunne toimettomuudesta. "Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä." Tämä on todella valtava ihmisarvoon kohdistuva latistus. "Jos et tee työtä, et ansaitse elää."

Tehokkuus ei ole omassa arvoasteikossani kovin korkealla. Ihmisarvoon se ei minun todellisuudessani vaikuta ollenkaan. Silti ihmisten sisältä kaikkialla Suomessa ja myös monissa muissa maissa (joskin usein protestanttisissa) kumpuaa ajatus omasta kelpaamattomuudesta mikäli tehtävien määrä, vaikeustaso tai muu syy ylittää omat voimavarat. Tämä kyllä kertoo jostakin kulttuurisessa asenteessa. En usko, että kaikki maailman kulttuurit allekirjoittaisivat ajatusta, että mikäli työ ei suju, olen huono ihminen.

Ahkeruus, säntillisyys, täsmällisyys ja kurinalaisuus ovat yhtä kuin luotettavuus työelämässä. Kaveri joka on sisäistänyt kontrollin asettaa omat tarpeensa sivuun suoriutuakseen tehokkaasti työtehtävästä, on työnantajan voitontavoittelun kannalta kuin taivaan lahja. Häntä ei tarvitse ruoskia, koska hän itse ruoskii itsensä. Tämä ihanne on jotenkin sairaalloinen. Ihminen, joka unohtaa inhimilliset tarpeensa ja asettaa työn itsensä edelle, kusee omiin muroihinsa. Ehkä nyt murskaan protestanttisen todellisuuskäsityksen kertomalla totuuden, että meillä on tämä yksi elämä aikaa kokea, iloita, laulaa ja nauraa, joten miksi työ olisi niin arvokasta, että sen takia pitäisi asettaa inhimillisyys syrjään?

Suomalainen tehokkuus perustuu inhimillisyyden syrjään pistämiselle. Jos joku on sitä kautta ansainnut itselleen taivaspaikan, niin jo on se taivas kumma paikka.

"Pitää kantaa vastuu."

No perkele, minä kannan vastuun siitä miten kohtelen muita ihmisiä, miten jaan puutteen lähimmäisteni kanssa, miten tervehdin bussikuskia, miten omalla toiminnallani näytän esimerkkiä välittävästä käytöksestä. Kuka kokee olevansa vastuussa mistäkin. Minun todellisuuskuvani ei taivu olemaan vastuussa organisaation tehokkuudesta, ajankäytön minimoinnista, tuottavuuden maksimoinnista.

Kilpailu tehokkuudessa on yksi vieraantumisen aste. Ainakaan sillä ei saada aikaan yhtään parempia ihmisiä. Kapitalismin materiaalinen voittokulku on perustunut ihmisen yltäkylläisyyden fetissin valjastamiselle. Siksi nykyiset päättäjät ovat niin vastakarvaan myöntämään että esimerkiksi BKT on täysin riittämätön ja kestämätön mittari yhteiskunnalliselle hyvinvoinnille, koska se mittaa ainoastaan kasvua: ei hyödykkeiden jakautumista, ei koulutuksen tai terveydenhuollon laatua tai varsinkaan ihmisten onnellisuutta. Onnellisuustutkimuksissa kärjessä ovat pienet väliamerikan maat kuten Costa Rica, katolinen köyhä valtio. Niillä listoilla Italia on noin sijalla 60 ja Suomi noin sijalla 120. Kurttuotsainen protestantismi jyrää.

Vastuu tehokkuudesta on kauniimpi nimi ahneudelle.