Friday, February 03, 2012

Totuuden tavoittelun vankila

Kirjaimellisesti hiihdän Käpylän lumisia katuja. Ohimenevästä autosta avautuu ikkuna ja riehakas juntti huutaa: "Onko hyvä luisto?"

Ei luista, joskus tuntuu etten kuulu tänne. Täällä on kaunista ja tiedän, että se muuttuu vain kauniimmaksi, mutta energia suuntautuu hassusti sinne missä sitä ei kaivata tai sitten se hajautuu kohdistumattomana kaikkiin mahdollisiin suuntiin. Elämä ei täällä ainakaan nyt näytä yksinkertaiselta. Rakkaat ihmiset ovat ympärillä ja on siksi turvallinen olla. Silti kysyn: "Eikö sustakin olis hauska vaan myydä kaikki ja LÄHTEÄ?"

Sain luettua Zenin loppuun jo hetki sitten ja olen makustellut sen sanomaa samalla avaten uusia kansia. Tuo lukemiseen hyödynnettävä aika on ehkä ainoa positiivinen puoli siinä kun viettää päivästään noin 2h 20 min ruuhkabussissa. Olen saanut luettua yllättävän paljon sellaista mikä on jäänyt rästiin.

Pirsigin kirjasta Zen ja moottoripyörän kunnossapito jäi ihan havahtunut olotila. Spoilaamatta kirjaa totaalisesti sanon, että hän on filosofian salapoliisina analyyttisen järjen lähteellä ja tulee toteamukseen, että ihmisten tulkinnat ja arvotukset asioista ohikiitävissä hetkissä viestittävät jostakin, jolle hän antaa nimen Laatu. Laatu edeltää hänen ajattelussaan kaikkea ja siksi laatu on myös asioiden alkuperä. Kun hän sitten seuraa oman ajattelunsa periaatteita klassisen filosofian lähteille, hän löytää mielestään syyn siihen miksi meidän dualistinen ajattelumme ja dialektinen tapamme perustella asioita johtavat väistämättä teknisen kylmään asennoitumiseen, vieraantumiseen ja alunperin hyvinä pidettyjen tavoitteiden kärjistymiseen ongelmiksi kuten esimerkiksi ympäristötuhoiksi.

Pirsig päätyy päätelmään, että länsimaisen dialektisen ja sitä kautta analyyttisen/"järjellisen"/rationaalisen ajattelun historia on alunalkaen lähtenyt väärälle polulle unohtaen laadun tai uskonnollisen elämän mukaan pyhän hengen tai psykologien mukaan intuition tai minun sanojeni mukaan kokemuksellisuuden merkityksen elämää ohjaavana ohjenuorana, jonka kuunteleminen ja sen mukaan eläminen synnyttää parhaiten tasapainoista elämää ja ehkäisee ylilyönneiltä. Pirsig löytää myös muiden filosofien joukosta sukulaiskäsitteen subliminäärinen minä, joka pyrkii kuvaamaan laadun esitietoista luonnetta asioiden tulkintaa edeltävänä tilana.

Mikä tuo puuttuva osanen sitten onkin, niin puhtaan rationaalisuuden aikaansaamat ilmiöt ovat osoittaneet järjellisyyden kestämättömyyden elämää ohjaavana asenteena. Sen rinnalle kaivataan "maalaisjärkeä", kohtuuden ihannetta, keskittymistä muuhun kuin välineelliseen tuottavuuteen. Kun tuohon perään olen alkanut lukea tuoreempaa kirjaa riittävyyden filosofiasta, niin tämän ympäröivän yhteiskunnan vieraantuminen aidosta ilosta ja lähimmäisyydestä ja ympäröivästä kauneudesta on alkanut jokseenkin masentaa.

Haluaisi lähteä pois. Haluaisin havahtua jossakin kaukana, tilanteessa, jossa mieli puhdistuu tarvitsemisen pakkomielteestä. Jossa nauraa vedet silmissä eikä pysty eikä halua perustella tilannetta millään järjellisellä tavalla. Kokemuksellisuus on jollain lailla kuin kellumista.

Samaten tuon analyyttisyyden ja perusteluiden kaipuun länsimaisesta traditiosta meidän suomalaisten on tuntunut olevan todella vaikeaa ymmärtää esimerkiksi venäläiseen kulttuuriin sisältyvää kokemuksellisuuden arvostusta, joka luonnollisesti alistaa alleen rationaalisen perustelemisen.

"Koska minusta vaan tuntui siltä..." Tuo on melko aseistariisuva perustelu. Miksi me kauhistumme, jos lapsi sanoo noin? Siksi, että tämä absoluuttiseen totuuteen perustuva järjestelmä menettäisi merkityksensä kokonaan jos hyväksytään, että ihmisen intuitio voi toimia samalla tavalla käypänä perusteluna kuin empiirisen tiedon hankinta ja eri kanavista tulevan tiedon kriittinen arviointi.

Ei mikään ihme, että Pirsig ei kirjassa saanut teoreettisen filosofian dualistisia ajattelijoita innostumaan omasta kokemuksellisuudestaan, koska sehän vie pohjan koko länsimaisen tieteen historialta. Varsinkin positivistinen ja empiiriseen tietoon perustuva tiede on kuin hatara ja pinnallinen kuori, jonka tieteenfilosofinen tarkastelu ei kestä muutoin kuin ottamalla tietyssä vaiheessa käyttöön joitakin oletuksia maailman ja todellisuuden luonteesta. Sinne jää suuria aukkoja.

Kun opiskeluaikana törmäsin kriittisen realismin ontologiaan ja sain kuulla, että yksilön havaintoihin ja tulkintaan luottaminen on mahdollista ja että todellisuus on olemassa meistä riippumatta, se tuntui rauhoittavalta ja huojentavan luonnolliselta tavalta tulkita asioita. Kaikki tämä ihmisten materiaaliseen hyvinvointiin ja elämän välittömien edellytysten turvaamisella perusteltava ylituotanto ja ympäristön havainnointi tuntui köyhältä ja pinnalliselta tavalta hahmottaa todellisutta. Realismi tarjosi ajattelutavan, jolla tietyt myytit materiaalisen menestyksen itseisarvosta ja loputtomasti positiiviseen etenevästä kehityksestä voitiin tuoda päivänvaloon.

Silti myös realismin kautta "totuus" kuitenkin tuntuu jossain vaiheessa päätyvän asioiden riippumattomuuden vertailuun ja arvojen hierarkiaan, mikä jättää kysymyksen arvojen vertailemisen tiedon lähteestä. Hermeneuttinen kriittinen realismi esittää väitteen että tulkinta ei vääristä kuvaa todellisuudesta vaan tulkinnan viitekehys voi tiedon arvioinnin pohjalta tulla riippumattomaksi. Lähestytään totuutta, mutta tulkinnallinen elementti ei voi silti koskaan esittää mitään ehdottoman objektiivisena totuutena. Tällöin tulkintaan otetaan mukaan puhtaan tiedon tavoittelun HYVEITÄ, jotka taas palautuvat arvotulkinnoiksi.

Miksei kokemuksellisuutta voida hyväksyä? Miksi tuo totuusfetissi vieraannuttaa ja pitää meitä vankilassa? Miksi lähteä dialektiikan polulle, jonka päästä löytyy vain kasa harmaita hiuksia?

Pirsig vetää yhteen kirjassaan, että antiikin filosofian hyve sana on käännöksen seuraksena saanut tulkinnallisen merkityksen, kun sen suora käännös ja merkitys on erinomaisuus, joka hänen mukaansa taas palautuu siihen, että asioita edeltää aina jokin hierarkinen tulkinta laadusta. Tuo intuitiivinen kokemus tärkeydestä on se kuinka lähelle meidän keinoillamme on mahdollista päästä totuutta. Sen intuitiivisen kokemuksen lähde on uskonnosta ja elämänkatsomuksesta riippuen se jokin "elämän tarkoitus."

Muistan eräällä elämänkatsomustiedon kurssilla yliopistolla, kun opettajamme kertoi kuinka Erik Ahlman, essentialistisen filosofian edustaja, tuli eräällä luennollaan opiskelijoiden kanssa dialektiikan päähän sanomalla, että Minä uskon tähän. Se on akateemikon suusta yhtä aseistariisuvaa kuin tuo intuitioon luottava maalaisjärki.

Haluaisin havahtua jossakin (ehkä itäisillä mailla, ehkä amerikkalaisen alkuperäisväestön keskuudessa) missä totuuden tavoittelu ei ole elämisen mitta vaan kokemuksellisuus ja hetkessä kelluminen on se vallitseva ajattelutapa. Nämä länsimaisen tieteen aikaansaannokset tuntuvat näyttäneen kaiken mitä niillä on näytettävissä.

Kokemuksellisuuden omaksuminen saattaa kuitenkin vaatia tietystä kriittisyydestä luopumista. Se saattaa tarkoittaa arvojen keikahtamista. Miten sinä toimisit, jos totuus menettäisi merkityksensä? Se ei ole meidän maailmankuvastamme mikään helppo temppu.

Katso ympärillesi mitä sen järjellisyyden hedelmät ovat olleet? Katso sademetsään tai buddhalaiseen luostariin, mitä kokemuksellisuus tarjoaa?