Pistät vaan sen ketjun poikki...

Kävin kerran katsomassa otsikon nimisen näytelmän, jossa siskollani oli rooli. Siinä ketju symboloi alkoholismin ja purkautumiskanavattoman vuorovaikutuskulttuurin katkaisemista. Askelen ottamista varjosta valoon.

Olen nyt ollut tässä hieman innostunut tuosta lukemastani kirjasta. Se ehkä oikoo muutamia mutkia, mutta sen eteneminen ja syy-seurausten ymmärtäminen vaikuttaa itselleni loogiselta ja helppotajuiselta. Samalla se antaa selviä suuntaviivoja miten pitää yllä itsestään kumpuavaa ja samalla muita ihmisiä arvostavaa suhtautumista omaan lähiympäristöön. Kognitiivinen terapia taitaa olla aika hedelmällistä tai sanotaan että ainakin tuo skeematerapia näyttää keskittyvän yksilön omien tarpeiden tasapainottamiseen, jottei syntyisi ylilyöntejä eikä myöskään laiminlyöntejä. Toki se pistää paljon perhekasvatuksen piikkiin ja sikäli tasapainoisen paketin saaneet ovat siksi valoisammassa asemassa. Jonkinlaista vinoutumaa on kuitenkin luonnollisesti kaikkien kohdalla. Vanhemmuuden mahdollisuudet antaa kaikilla tavoilla "arveton" kasvatus lie lähes mahdotonta.

Kasvattaminen on sellaista toimintaa, että tietyllä historialla kasvattajan intuitio voi tuottaa hyvänkin tuloksen, mutta monesti se vain toistaa sukupolvien aikana kertyneitä haitallisia malleja, rankaisee vääristä asioista ja siirtää neurooseja ja epävarmuuksia elämästä seuraavalle polvelle. Vierestä seuraten olen nähnyt kuinka täysin kasvatuksen teoreettiseen puoleen perehtymätön ihminen on toiminut lasten kanssa aivan älyttömän esimerkillisesti: tukenut, kehunut, asettanut rajoja, jaksanut selittää, suuttunut tarvittaessa ja selittänyt miksi hän suuttui. Kertakaikkisen tervehdyttävää vanhemmuutta. Oletan, että tämä tasapaino kumpuaa kasvattajan itsensä saamasta rakentavasta kasvualustasta, jossa hän on saanut tukea, kannustusta, hyväksyntää, läsnäoloa ja rajoja. Ei ole jäänyt arpia laiminlyönneistä, jotka leimaisivat hänen myöhempää sosiaalista toimintaansa. Suurimmaksi osaksi kuitenkin sellainen kasvatus, jossa kasvattaja ei pysty etäännyttämään itseään tilanteista, monesti toteuttaa joitakin haitallisia malleja, jotka siirtyvät kasvatuksen kautta eteenpäin.

Näen työssäni hyvin paljon vanhempia, jotka tekevät parhaansa kasvattajina, mutta heillä ei syystä tai toisesta ole ollut mahdollisuutta havaita, miten oma historia peilaa suhteessa omaan lapseen. Perheeseen liittyvät ilmiöt ja niiden arviointi on sikäli konstikasta, että mikäli ei työkseen ole jotenkin tekemisissä perheiden kanssa, niin ihmiseltä puuttuvat vertailukohdat. Siksi ilmiöön tarttuminen on enemmän poikkeus kuin sääntö. Eikä ulkopuolisenkaan ole mahdollista mennä ihmiselle sanomaan, että sinä olet jäänyt lapsena vaille tukea ja olet nyt siirtämässä saman ilmiön omalle lapsellesi. Suurimmaksi osaksi omat vanhemmat ovat tehneet tai sanoneet meille jotain, jonka kanssa elämme tavalla tai toisella ja pienetkin asiat menneisyydessä voivat vaikuttaa todella haitallisesti mikäli saamme lapsia.

Ehkä tämä on todella ankarasti ja ahdaskatseisesti sanottu, mutta olen monesti ihmetellyt, miten lapsen saa hankkia ilman jonkinlaista kurssitusta itsetuntemuksesta, että voisi saada hieman etäisyyttä oman toimintansa taustalla vaikuttaviin malleihin, eikä turhaan siirtäisi niitä eteenpäin. Tuntuu, että monet ihmiset saavat etäisyyttä omiin neurooseihinsa ja ahtaisiin malleihinsa iän myötä, ja menestyvät siksi isovanhempina hyvin. Eivät vaadi liikaa, eivät väheksy vaan antavat lapsille sitä mitä nämä eniten tarvitsevat: läsnäoloa, hyväksyntää ja tarkoituksenmukaisten rajojen asettamista.

Silloin se on kuitenkin lapsen kannalta hieman myöhäistä, koska suurin osa noista ahtaista malleista omaksutaan juuri omilta vanhemmilta. Jos haluaisi lähteä liikkeelle tyhjältä pöydältä niin sen pitäisi tarkoittaa etäisyyden saamista omiin malleihin ennen kuin tulee vanhemmaksi.

Sukupolvien kierre ei katkea ennen kuin yksi polvi opettelee saamaan etäisyyttä omiin haitallisiin malleihinsa ennen lasten hankkimista.

Nämä ovat hyvin kipeitä aiheita ja juuri tämän päivän Hesarissa Klaes Anderson, tuo tummien vesien tulkki ja taiteilija, totesi, että kirjoittajalle omien vanhempien kuolema toimii yhdenlaisena vapauttimena. Tämän jälkeen omasta kokemuksellisuudesta ja omien vanhempien vaikutuksesta voi puhua vapautuneemmin. Kukaan ei luota, että oma vanhempi voisi saada etäisyyttä näin vaikeaan aiheeseen, jos aloite lähtee lapsesta itsestään. Kasvu ihmisenä tapahtuu itsestä lähtöisin. Ei siten, että oma lapsi tulee kertomaan kuinka syvät arvet lapsuus on häneen jättänyt.

Itsessään kokemuksellisuus on avain myös toiselta kannalta. Vanhempien ja lasten persoonalliset erot esimerkiksi temperamentissa, erityisesti herkkyydessä, avoimuuden tavoissa ja vuorovaikutuksessa voivat luoda vanhempien ja lasten välille syviäkin käsityskatkoja. Minä koen tämän asian näin, vaikka sinä kokisit sen minun sijassani toisin. Molempien kokemukset ovat yhtä valideja.

Mutta kysymyshän kuuluu: Haluavatko ihmiset vapautua menneisyytensä vahingollisista malleista?

Pax ystävät, pax!

Pitkästä aikaa.

Tilanne ei ole enää niin vahvasti päällä kuin viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet. Se on myös lukinnut osaksi haluja kirjoittaa, koska on ollut melko intensiivinen työstövaihe päällä. Monenlaista ajateltavaa on ollut ja oman elämän ruotimista eri näkökulmista. Keskiössä oma tyytyväisyys elämään ja miten se krooninen tyytymättömyys ja elämän optimointi, virittäminen ja mielekkyyden kokemuksen maaninen tavoittelu voivat vuotaa ylitse ja tehdä sosiaalisuudesta ja elämän jakamisesta toisen kanssa painostavaa. Kukaan ei jaksa pidemmän päälle jakaa elämäänsä ihmisen kanssa, joka ei ole koskaan tyytyväinen. Turvallisuuden tunne alkaa kadota jos joutuu kokoajan pelkäämään toisen ennakoimatonta reagointia.

Aloittelen lukemaan kirjaa Tunne lukkosi. Vaikuttaa hyvältä teokselta. Taustalla on kognitiivisen terapian pohjalta johdetun skeematerapian idea, että ihmisen menneisyys ja lapsuus eritoten leimaavat hänen myöhempää regointiaan ja muodostavat eräänlaisia blokkeja sosiaalisuuteen ja asioihin suhtautumiseen. Paljon ammennetaan vanhempien aikaansaamista reaktioista. Kirja on hyvin käytännönläheinen ja lupailee työvälineitä oman suhtautumisen tarkkailuun ja sikäli pidempiaikaisen avun saavuttamiseen. Ettei eväisi itseltään onnea loputtomasti.

Vene on vesillä, käytiin viikonloppuna Uudenmaan virkistysalueyhdistyksen saaressa Stora Brändössä Porkkalan suunnalla. Kiva paikka ja aurinkoa riitti. Merelle ei paha yllä ja se ei myöskään jätä tilaa joutaville. Ennemmin se rauhoittaa ja korvaa turhia ajatuksia konkreettisella keskittymisellä. Kun purjehtiessa täytyy intensiivisesti keskittyä kolmeen yhtäaikaiseen asiaan turvallisesti eteenpäin pääsemiseksi, niin samanaikaisesti on lähes mahdotonta stressata työasioita. Perillä saaren rannassa tuijottaessa nuotioon olennainen on sitten monesti lähempänä kuin pitkiin aikoihin.

Kunnianhimosta luopuminen käväisi mielessä tuossa yhtenä päivänä bussissa istuessa. Mietin vain, että onko siitä kokonaan luopuminen tavoiteltavaa/tarkoituksen mukaista tai edes mahdollista. Toisaalta se ajatuksena tuntuu häivähdyksenomaisesti rauhoittavalta ja kuin sopeutumisen viimeiseltä saarekkeelta. Kunnianhimosta luopuminen ei kai tarkoittaisi pysähtymistä, ja sitä ei kukaan kai kaipaisikaan. Pysähtynyt ihminen lakkaa kehittymästä. Mutta ehkä kunnianhimo ei liity ainakaan siihen malliin, että eläisi elämänsä toimien itsestään lähtöisin. Jotenkin kunnianhimo kalskahtaa aina siltä, että sen liikkeellepaneva voima tulee jostakin ulkoapäin.

Luin erästä vanhaa tekstiäni teinivuosilta missä mainitsin, että olin siinä vaiheessa hylännyt tavoitteeni tulla maailman tunnetuimmaksi ihmiseksi. Hyvä, että luovuin tuosta tavoitteesta jo siinä vaiheessa. Suurin osa maailman tunnetuimmista ihmisistä on melko lailla yhden asian miehiä, mustavalkoisuudessaan tai keskittymiskyvyssään menneet periaatteellisuudessa sille tasolle, jolla vie ehkä omaa pakkomiellettään tehokkaasti eteenpäin, mutta rauhallisen, syvän viisauden ja suhteellisuudentajun kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.

Jotenkin kun luin tuosta kirjasta listaa mahdollisista tunnelukoista, niin löysin sieltä saman tien kolme neljä itseäni rajoittavaa toimintamallia. Näitä lukkoja on yhteensä 18, joten olen iloinen, ettei vastaavuuksia löytynyt nopealla perehtymisellä sen enempää. Elämä kun voi näemmä mennä ruttuun niin lukemattomilla eri tavoilla ja kaikkien kanssa pitäisi pystyä elämään. Omat lukkoni liittyivät lähinnä emotionaalliseen estyneisyyteen; "tunteet on hallittava", hyväksynnän hakuun; "toiset määrittävät arvoni", ulkopuolisuuteen; "en kuulu mihinkään" sekä vaativuuteen; "olen riittämätön." Saa nähdä mitä vastauksia tai selittäviä tekijöitä noiden takaa löytyy.

Käykää itse tutustumassa: http://www.skeematerapia.fi/

Voi tehdä myös testin: http://www.tunnelukkosi.fi/testi.php