Wednesday, November 27, 2013

Raiteilla

HSL laatii raitiolinjaston laajennussuunnitelmaa. Asiasta on blogikin, jossa kansa pääsee kaatamaan tyytymättömyytensä sekä vallitsevasta asiantilasta että mistään mahdollisista muutosehdotuksista pahaa aavistamattomien ja syyntakeettomien joukkoliikennesuunnittelijoiden niskaan. Tsemppiä vain sinne teille Lauri Räty ym.

Tämä on sillä tavalla mukava aihe, että varmaankin jokseenkin jokaisella kantakaupunkilaisella helsinkiläisellä ja luultavasti monella muullakin edes joskus Helsingissä liikkuneella on tulinen mielipiteensä siitä miten ratikoiden pitäisi kulkea; missä olisi tarvetta linjalle ja kuinka usein niitä pitäisi tulla. Itse ammattilaisten suunnittelutyötä ohjaavat sekä lippulajitutkimusten arvioidut matkustajamäärät että teoreettinen tutkimus muun muassa siitä millaisia ankkureita suunniteltujen reittien varrella on: kuinka paljon työpaikkoja ja niitä asuntoja.

Minä voin maallikkona huudella mitä sattuu, mutta koska minulla on oman logiikkani valossa tästäkin asiasta jotakin sanottavaa, niin pistänpä oman ehdotukseni verkoston laajentamisesta tänne kansan nähtäville. Saman mallin lähetin HSL:n porukalle hämmentämään soppaa. Olisi hauska joskus kuulla millä argumenteilla näitä minun ideoitani teilataan.

Muutaman pointin esitän tästä ehdotuksestani. Tottahan siitä näkee, että on oma lehmä ojassa, kun Käpylässä asustellaan, mutta haluan myös hieman perustella näitä villimpiä linjanvetojani.

Ensiksi nuo linjat
7: Oulunkylä - Käpyläntie - Koskelantie - Mäkelänkatu - Messukeskus - Länsi-Pasila - Eläintarha - Mannerheimintie jne.
ja
1: Käpylän asema - Pohjolantie - Mäkelänkatu - Sörnäinen - Hakaniemi


Linjat noudattelevat nykyisten bussilinjojen 65A ja 69 suuntaa. Bussin 69 funktio nykyisellään on osaksi purkaa koillisen kantakaupungin liikkumistarpeita Pasilaan, Töölöön ja läntiseen kantakaupunkiin. Se kuitenkin jumittaa pahasti niillä osuuksilla, joilla bussikaistat eivät toimi ja myös volyymia riittäisi raiteille asti.

65A taasen on Helsingin eniten hyödynnetty bussilinja, joka toimii nykyisellään sekä metron syöttöliikenteenä Oulunkylän suunnalta Sörnäisiin, että sen purkajana Sörnäisistä eteenpäin.

Kun puhutaan, että ratikka on bussia edullisempi isompien massojen liikuttelussa, niin näiltä linjoilta luulisi löytyvän selkeää mahdollisuutta säästöihin. Käpylä-Koskela-Oulunkylä alueilta suuntaudutaan tavalla tai toisella Sörnäisiin ja Hakaniemen suuntaan. Tällä hetkellä bussi 55 on linjattu Kalasatamaan ja matkustajamäärät laskivat. Koillisen Käpylän ja Koskelan porukalle tarvitaan raiteilla oleva syöttöliikenne Sörnäisten metroasemalle. Volyymi löytyy ihan varmasti. Kun Koskelan ratikkavarikolle rakennetaan uusi yhdysraide, ilmeisesti Kunnalliskodintien kautta, nämä molemmat linjat olisivat helposti saavutettavissa myös sitä kautta.

Muita radikaaleja muutoksia nykytilanteeseen on tuo Jokeri 0 raide, joka toimii Pasilan tulevan massiivisen keskustan purkajana ja kokoajana länteen ja itään. Matkustustarpeet tulevat Pisararadasta huolimatta olemaan merkittävät ja siksi niille tarvitaan tehokas linja. 0 linja sukeltaa suunnitelmassa Asemapäällikönkadulla Kasöörinkadun kohdalla tunneliin, joka yhtyy maan alla olemassa olevaan junatunneliin ja jatkaa Kumpulan laakson läpi vanhaa ratapohjaa pitkin Kyläsaareen ja Kalasatamaan. Tästä hyvästä saan Kumpulan kaupunginosayhdistyksen kimppuuni, kun uskallan taas nostaa tämän kirotun linjauksen keskusteluun, mutta mielestäni on eri asia puhua joukkoliikennekadusta kuin pelkästä ratalinjauksesta. Ratahan siellä on jo ollut ja sen kanssa selvittiin sovussa vuosikymmenet.

Länteen Jokeri 0 tekisi myös radikaalin oikaisun Auroran sairaalan ja Laakson sairaalan pohjoissivua pitkin. Tämäkin nostaa varmasti äläkän, mutta mikäli linjasta halutaan autoliikennettä selkeästi nopeampi yhteys Pasilasta länteen Meilahden sairaalalle ja ehkä josksu tulevaisuudessa Munkkiniemen kautta Seurasaareen ja Tapiolaan asti, on tärkeää ettei linja jumita Reijolankadun ruuhkaan. Jos pitää valita tämän oikaisun tai Tukholmankadun yksityisautotunnelin välillä kannatan ehdottomasti suoraa rataa Meilahdesta Pasilaan. Keskuspuiston pyöräteiden yli rakennettaisiin ratasilta, jolloin esteetön kevytliikenne säilyisi Keskuspuistossa. Alueella liikkuvat hevoset ovat jo tottuneet alittamaan esimerkiksi Hakamäentien meleuisia autosiltoja, joten en usko, että olisi siinäkään mielessä jyrähdettävää.

Linja 5 Eira - Kamppi - Töölö - Meilahti - Munkkivuori
on jokseenkin HSL:n aiemman tarveselvityssuunnitelman mukainen. Sille löytyvät matkustajat ja se olisi selkeän suoraviivainen ja looginen linja, jolta ei matkustajia puuttuisi.

Linja 10 on jakettu jokeri linjalle saakka, jolloin se toimisi Haagan aseman pohjois- ja eteläpuolella syöttöliikenteenä Huopalahden juna-asemalle. Samalla se olisi helposti saavutettava sairaalalinja, joka toisi Meilahden sairaalan asiakkaat Haagasta Tullinpuomin pysäkille.

Linjat 9 ja 3 on siirretty Kalliossa kulkemaan Porthaninkadulta Flemiginkatua pitkin Aleksis Kivenkadulle. Nykyisessä tilanteessa linja 9 jumittaa Helsingikadun ympyröissään, vaikka linja on muuten hyvin löydetty ja etenee hyvää reittiä. 3:sen matkustajatilanne on HSL:n blogin mukaan Brahenkadusta eteenpäin ollut niukka, joten tätä linjaa hyödynnettäisiin enemmän jos se kulkisi peräkkäin 9 kanssa tiheämmällä vuorovälillä.

Näitä kahta linjaa täydentämään sijoitin Kallioon vielä linjan 2, joka palvelisi Linjoja, Konepajaa ja Sturenkadun ympäristöä täydentäen näin kolmosen jättämää aukkoa Alppiharjun ympäristössä.

Muiden linjojen osalta ehdotus ei sisällä suuria muutoksia olemassa oleviin linjoihin. 8 ratikan vuoroväli ja säännöllisyys ovat sellainen asia jolle pitäisi jotain yrittää tehdä.

Kalasataman raideratkaisut odottavat sekä Kruunuvuorenselän suunnitelmien tarkentumista että Sompasaaren ratikkalinjan linjausta Kruunuhaassa - Hakaniemessä. Sinne tullaan jotain kautta vetämään raiteet Varsapuistikolta/Kaisaniemestä. Muutoin linjastoehdotukseni on linjassa Pisara-radan rakentamisen kanssa. Pisaran asemat Töölön torilla ja Hakaniemessä palvelisivat luontevina liityntäpysäkkeinä myös Pisaran matkustajien siirtymisessä ratikoihin.

Näin. Kommentoikaa missä teidän raitiomatkustustarpeenne tulivat sivuutettua. :)

Saturday, November 23, 2013

Voiton tavoittelun ja kilpailemisen vaihtoehdot

Tämän syksyn kirjamessuilla oli puhumassa itävaltalainen tietokirjailija Christian Felber, esittelemässä kirjaansa Näkyvä käsi (2013). Esitys oli virkistävä tulokulma talouspoliittiseen keskusteluun, jota meidän aikanamme dominoi taloudellisen liberalismin murskaava aluevaltaus ja sen vastavoimien epätoivoinen räpistely säilyttääkseen edes jotakin säilyttämisen arvoista.

Kirjan suomenkielinen nimi näkyvä käsi viittaa Adam Smithin Näkymätön käsi käsitteeseen, jossa markkinoiden itsensä hoitava vaikutus kelpaa talousliberalistisen periaatteen vastaukseksi lähes mihin tahansa taloudelliseen tai yhteiskunnalliseen kysymykseen. Felberin näkökulma talouteen on yhteisölähtöinen ja sikäli merkittävä, että hänen uudistava ajatuksensa on lähtenyt yhteiskuntavastuullisten yritysten aloitteesta ja tahdosta vaikuttaa myös yhteisön hyvinvointiin rakentavasti.

Felberin teesi on, että lähes kaikkien länsimaiden perustuslakiin on kirjattu tavoite, että taloudellinen yritystoiminta ja sen edistäminen tähtäävät "yhteisen hyvän edistämiseen." Nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä voitot valuvat kuitenkin harvojen käsiin, eivätkä jakaudu koskaan tasaisesti. Usein Felberin puheessa esiintynyt käsite Common good ballance sheet tarkoittaa yrityksen tuloksellisuuden tarkkailun sijasta huomion kiinnittämistä yrityksen yhteisen hyvän edistämiseen esimerkiksi sitä kautta kuinka hyvinvoivia sen työntekijät kokevat olevansa, miten se edistää muuta hyvinvointia esimerkiksi verotulojensa kautta ym. Tällaista vastuullista toimintaa pystytään sitten edistämään suosimalla yrityksiä, jotka todistetusti parhaiten jakavat hyvinvointia ympärilleen.

Tottakai mallin kritiikki on taas laulua, kuinka tällainen markkinasääntely ei ole vapaan kilpailun mukaista. Felber kuitenkin nimenomaan kyseenalaistaa kilpailun merkityksellisyyden ja sanoo, että järjestelmässä on kyse muiden kuin määrällisten voittojen arvoista. Olen todella iloinen, että tällaisia avauksia tulee ja Felberin kirja on enimmäkseen rakennettu vastaamaan siihen luonnollisesti ja ymmärrettävästi kohdistuvaan murskakritiikkiin. Jos meidän aikanamme haluaa kyseenalaistaa taloudelliseen kilpailuun perustuvan markkinatalouden, saa niskaansa nuo miljoonat mukavaan elämään tottuneet hyeenat, jotka kynsin ja hampain, kirkuen puolustavat oikeuttaan haalia voittoa. Siksi olisi mukava kuulla miten esimerkiksi The Economist lehti käsittelisi tätä teoriaa jos ei ole sitä jo tehnyt. En tähään hätään ainakaan löytänyt heiltä artikkelia aiheesta.

Felberin malli ottaa pöydälle vahvasti perusteltuja arvoja, joita hänen ehdottomansa järjestelmän kautta olisi kapitalismia helpompaa edistää:
1. Ihmisarvo
2. Solidaarisuus
3. Ekonominen kestävyys

Erityisesti viimeinen näistä herättää itseni, koska ympäristötieteiden näkökulmasta jatkuvaa kasvua tavoitteleva talousjärjestelmä, joka itsessään perustuu kilpailuun ja tuotannon laajentamisen tarpeeseen, mikäli yritys haluaa meneestyä ja säilyä markkinoilla, on täysin kestävän kehityksen vastainen. JATKUVA KASVU EI VOI OLLA KESTÄVÄÄ.

Kapitalismin ja sosialismin välille on ennenkin ehdotettu vaihtoehtoisia järjestelmiä, joista yksi tunnetuimpia on Third way:näkin tunnettu distributismi. Sen runkona toimii ajatus omistuksen hajauttamisesta kapitalistisen oligopolin sijasta. Distributismin kaksi päävaihtoehtoa ovat:

1. Omistuksen hajauttaminen kansalaisten kesken ja
2. pienyritteliäisyyden tukeminen.

Molemmat sellaisia asioita, joihin perinteisessä sosiaalidemokraattisessa hyvinvointivaltiossa ei ole ollut mikään pitkä matka. Esimerkiksi osuuskunta toiminta Suomessa on ollut kukoistava esimerkki yhteisomistuksesta ja demokraattisesta päätöksenteosta taloudellisessa yrityksessä. Varmasti joku sanoisi, että Suomi on jo nyt ja varsinkin ollut distributistinen yhteiskunta, mutta omasta mielestäni meidän taloudellista järjestelmäämme ei ole koskaan perusteltu distributistisilla arvoilla.

Mielestäni kapitalistisen järjestelmän kritiikki ja vaihtoehdot pidetään aina niin marginaalissa, koska vallitsevaa ihmiskuvaa kilpailuhenkisestä oman edun tavoittelijasta ei koskaan kritisoida. Suuri osa poliitikoista ja ihmisistä yleensä saattaa kannattaa inhimillisen kokemuksen mittarein mitattuna solidaarista yhteiskuntaa, toisista huolta pitämistä ja tulontasausta, mutta nämäkään idealistit eivät välttämättä sisimmässään usko, että ihmismassoissa olisi potentiaalia ymmärtää muuta kuin omaa etuaan, "mitä minä tästä saan." Vallitseva ihmiskuva on oman edun tavoittelija, joka ei arkipäivän valintatilanteissa pysty asettamaan yhteistä etua oman etunsa edelle. Tämä on samalla suurin syy siihen, että kilpailu ja voitontavoittelu saavat arvoina loistaa muiden arvojen kustannuksella.

Mitä sitten tarkoittaisi tuon ihmiskuvan kyseenalaistaminen ja ehkä korvaaminen? Se tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi myönnetään, että mitä enemmän ihminen kouluttautuu, sen solidaarisempaan suuntaan hänen arvonsa kehittyvät. Tästä on suoraa näyttöä esimerkiksi suomalaisessa arvotutkimuksessa Martti Puohiniemeltä. Hän on käyttänyt kansainvälisen arvotutkija Shalom Schwarzin arvokehää hahmotellakseen suomalaisen yhteiskunnan arvoja. Tässä kuvassa näkyy sekä sukupuolen, iän että koulutuksen vaikutus yksilön arvokehityksessä.

Tarvitaan keskustelua ja yksilöiden haastamista tarkastelemaan eri arvoja rinta rinnan. Heille täytyy myös tuoda suurille massoille tuntemattomia mutta jo olemassa olevia mittareita, joilla arvioida omaa kokemustaan ja kehittää kykyä havaita toiminnan vaikutuksia ympäristössä ja hahmottaa kokonaiskuvaa. Vasta tällöin suppea kilpailunäkökulma asettuu yksilön omassa ajattelussa kyseenalaiseksi. Se alkaa vähitellen näyttäytyä sinä aburdin alkeellisena ja ahtaana ajatusrakenteena, joka se todellisuudessa on.

Ehkä mitenkään yleistettävän ihmiskuvan määritteleminen ei ole tavoiteltavaa tai mahdollista, mutta olennaista on nostaa solidaarisuuteen, yhteiseen hyvään ja kestävään kehitykseen tähtäävät ihmiskuvat validisti vallitsevan kilpailullisen ihmiskuvan rinnalle yhteiskunnallisessa keskustelussa ja mediassa. Kilpailu, kilpailullisuus ja erityisesti kilpailun yhteistä hyvää edistävä vaikutus ovat lähinnä myytti. Vaatii paljon rohkeutta ottaa pöydälle tarkasteluun se mahdollisuus, että ihmiskunnan seuraava kehitystehtävä on kilpailusta luopuminen.

Wednesday, November 20, 2013

Kristillisten ihmiskuvien ristiriidat ja boheemit vaihtoehdot

Sain juuri luetuksi Mario Vargas Llosan Nobel-palkitun romaanin Paratiisi on nurkan takana. Se kertoo sekä taidemaalari Paul Gaugainin elämäkertaa että hänen isoäitinsä, sosialistisen naisasiataistelija, Flora Tristanin elämäkertaa vieretysten. Kirja on tummasävyinen ja osin myös inhorealistinen ajankuvaus 1800-luvun maailman eriarvoisuudesta ja toisaalta länsimaisen ajattelutavan rappeuttavasta ja vieraannuttavasta vaikutuksesta. Gauguin on tunnettu tavoitteestaan palauttaa viettien ja alkukantaisuuden maailman arvo ja sitä hän tavoitteli hylkäämällä länsimaisin arvoin mitattuna menestyvän elämänsä Euroopassa ja muutti etelämerelle Tahitille ja lopuksi Marquessaarille.

30-vuotiaaksi Gauguin eli kuten muutkin länsimaiset ranskalaiset, perustaen perheen arvostetun ja konservatiivisen naisen kanssa, hankki lapsia, kävi töissä ja menestyi taloudellisesti. Hänen taiteellinen intohimonsa ja kutsumuksensa räjähtivät näkyviin vasta noin 35-vuotiaana ja samaan ajankohtaan sattui myös yleisen taloudellisen tilanteen muutos, joka "vapautti hänet sovinnaisesta ennakoitavasta elämästä" ja antoi hänelle mahdollisuuden hylätä porvarillinen elämäntapansa. Tuo siirtymä tapahtui kuitenkin kovaan hintaan; Gauguin valitsi elää eristyksissä lapsistaan, vanhojen turvallisten kontaktiensa hyljeksimänä. Tämän hän kuitenkin valitsi uhrata puhtaasti intohimonsa tähden.

Me puritaanit ja kurinalaiset ihmiset paheksumme ja kammoksumme tuollaista ratkaisua, joka hylkää kristittyyn kulttuuriin sisältyvän vastuukäsityksen. Miten joku voi toimia niin vastuuttomasti, että hylkää lapsensa vain koska haluaa omistautua jollekin tavoitteelle/aatteelle? Hänen isoäitinsä toimi samoin, kimmokkeenaan tasa-arvoisen maailman saavuttaminen herättämällä työväenluokan ihmiset ja naiset vaatimaan tasa-arvoista kohtelua ja yksilönvapautta. Tämän tavoitteen palvelemisen eteen Flora Tristan uhrasi läheisyyden omiin lapsiinsa, oman henkilökohtaisen onnensa ja terveytensä.

Kaiken kaikkiaan Llosan kirja on hyvin intohimoinen ja valottaa tuota ihmismielen viettien puolta, joka on meidän päämäärärationaalisen toimintamme vastakohta. Molemmat ulottuvuudet ovat ihmisessä läsnä, mutta järjestelmällisen pitkälle kehittyneen yhteiskunnan sisällä nuo viettien ja intohimoisen, boheemin elämäntavan arvot ovat auttamattomasti alisteisia meidän arkipäivän elämässämme. On myös monia ihmisiä, jotka eivät välttämättä edes tiedä/halua tietää sisällään roihuavasta impulsiivisuudesta, spontaaniudesta ja intohimosta.

Mario Vargas Llosa avaa myös hieman eri kulttuurien ja niiden taustalla vaikuttavien uskontojen erityispiirteitä joko rohkaista tai tukahduttaa tätä affektiivista ulottuvuutta ihmisessä. Se tuli hyvin esiin Paul Gauguinin, alunperin katolisen mutta tuossa vaiheessa elostelevan boheemin, keskustellessa protestanttisen Vincent van Goghin kanssa uskonnon merkityksestä taiteelle.

Llosa kirjoittaa: ...kumpi uskonto oli parempaa elämää varten? Protestanttinen usko oli tiiviimpää, karumpaa, ankarampaa, kylmempää, rehellisempää ja myös epäinhimillisempää. Katolinen usko oli kyynisempää, se sopeutui paremmin ihmisen korruptoituneeseen luonteeseen. Se oli myös ylellisempää ja luovempaa kulttuurin ja taiteen näkökulmasta katsottuna, ja luultavati inhimillisempää, lähempänä todellisuutta ja elämisen arvoista elämää.

Tekstissä näkyy perulaisen kirjoittajan oman katolisen taustan maailmankuva ja ihmiskuva, jossa ihminen nähdään puutteellisena, viettiensä uhrina, joka ei voi koskaan täysin vapautua omista mahalaskuistaan, eikä siksi myöskään halua niitä kieltää tai peitellä. Si dios quiere. Protestanttinen puritaaninen ihmiskuva perustuu ihmisen itserajoittamiselle, ihmisellä on mahdollisuus ja myös velvollisuus toteuttaa omat mahdollisuutensa kasvaa ja kehittyä, hän tekee virheitä ja katuessaan saa anteeksi, kunhan pyrkii itse kehittämään itseään ja toimintaansa. (ainakin kalvinismiin sisältyvä armon ansaitseminen)

Tällaisista lähtökohdista nykyisten, näennäisen sekulaarien mutta perinteeltään kristillisten yhteiskuntien arvomaailmat ammentavat perinteensä ja ajatusmaailmansa. Nämä erilaiset suhtautumistavat näkyvät hyvin selvästi esimerkiksi eurokriisin tasolla ja kurinalaisen talousjärjestelmän sopeuttamisen hyväksymisenä tai sen puuttumisena. Siellä missä kurinalaiselle järjestelmällisyydelle ei nähdä arvoa, sitä on hyvin vaikeaa yhden eurokriisin ajallisissa puitteissa istuttaa. Jos koko kulttuuri on rakentunut korostamaan enemmän puutteellisuuden hyväksymistä ja sen näkemistä yhtenä elämän osana, ei vyön kiristäminen ja kurinalaisen suorittamisen hyväksyminen voi tapahtua yhdessä yössä. Ei edes yhdessä vuosisadassa. Kulttuurit ovat erilaisia. Ja kuinka erilaisia ne ovatkaan.

Gauguin luopui näistä länsimaisia yhteiskuntia riivaavista taloudellisen edun ja tasapainon tavoittelemisen ristiriidoista ja käänsi selkänsä bourgeois elämäntavalle. Se kiehtoo meitäkin, jotka käymme kiltisti päivästä toiseen töissä vaikka välillä vituttaa. Välillä nostaa päätään tuo primitiivinen viettien puoli, joka miettii mitä intohimolle ja tunteelle antautuminen voisivatkaan antaa. Mitä jos luopuisin tästä kaikesta ja alkaisin viljellä porkkanaa ja punajuurta, kasvattaa lampaita. Autenttisuuden jano.

Meille on sarkastinen vitsi tilanne, jossa työntekijä saa tarpeekseen oravanpyörästä, marssii esimiehensä huoneeseen ja irtisanoo itsensä kusten pitkin tämän työpöytää. Paul Gauguinille se olisi ollut luonnollinen tapa suhtautua omiin tuntemuksiinsa.

Olen täällä monesti sanonut, että ihmistä ei ole luotu totaaliseen vapauteen, eikä hän sitä kestäisi, jonkinlaista rajoittamista vaaditaan. Silti tämän nykyisen maailman kehityskulku kohti vielä intensiivisempää itsensä rajoittamista ja kylmää päämäärärationaalisuutta, on luonnoton. Se on syvää vieraantumista inhimillisyyden rikkaudesta. Kun ihmiset antautuvat tosissaan ja jopa uskonnollisella hartaudella ratkaisemaan modernin globaalin talousjärjestelmän haasteita ja sen kestävyyttä he eivät tule koskaan edes huomaamaan koko tilanteen absurdiutta. Ovatko nämä asiat todellakin niitä joiden ympärillä haluamme tanssia pienen elämän mittaisen tanssimme?

Boheemi elämäntapa, normien pistäminen päälaelleen, näyttää meistä hullunkuriselta, ärsyttävältä jopa loukkaavalta. Se kuitenkin allekirjoittaa monimuotoisuuden arvon ylimpänä ohjenuoranaan. Elä ja anna elää ja kuuntele omaa tunnemaailmaasi. Ehkei normittomuus ole ihanne, mutta inhimillisyys on.

Monday, November 18, 2013

Olennaisen kokemus

Marraskuun alussa osui silmään ylioppilaslehden artikkeli: Parempaakin tekemistä. Siinä nuori aikuinen kertoo oman tarinansa suunnan etsimisestä ja miten oma motivaatio ja merkityksellisyyden tunne vaikuttavat työssäjaksamiseen. Olen artikkelia käyttänyt lukion opinto-ohjauksessa keskustellessani erityisesti sellaisten opiskelijoiden kanssa, joilla on taipumusta pyrkiä teknisesti huippusuorituksiin miettimättä minkä eteen työtä todellisuudessa ollaan tekemässä.

Kaikessa tekemisessä on olennaista etsiä merkityksellisyyden ja olennaisen kokemusta, koska muuten tekemisestä tulee sokeaa. Jo Nietzschekin meitä opetti, että Kun tietää elämälleen miksi, kestää melkein mitä tahansa miten. Ihminen, joka ei ole valmis avaamaan toimintansa taustalla vaikuttavaa ajattelua, herättää kysymyksen, onko hän koskaan tullut kohdanneeksi tai etsineeksi niitä syitä, jotka hän itse kokee tavoittelemisen arvoisiksi.

Oppimisessa on yleisesti kolme ulottuvuutta: tiedot - taidot - ja empatia, joka vastaa oppimisen kohdalla "miksi" -kysymyksiin. Jos keskitytään vain sisällöllisiin seikkoihin, tietoihin ja taitoihin, ei koskaan tulla etsimään toiminnalle perusteluja, jotka rakentavat sille kestävän ja näkyvän perustan. Empatia tarkoittaa ihmisen kykyä katsoa samaa asiaa eri näkökulmista. Ottaa toisen ihmisen näkökulma tai toisen teorian näkökulma huomioon. Ei välttämättä allekirjoittaa toisen ihmisen näkemystä, mutta ymmärtää myös sen perusteluja. Silloin oppii myös arvioimaan ja perustelemaan oman toimintansa taustalla vaikuttavia merkityksiä; minkä itse kokee olennaiseksi.

Jotenkin tuntuu, että merkityksien etsintä korostuu erityisesti näinä matalasuhdanteen aikoina, kun ihmiset tulevat silmätysten työn vaativuuden ja samalla jatkuvuuden epävarmuuden kanssa. Jos ei siinä tilanteessa tiedä tai allekirjoita työn taustalla vaikuttavia merkityksiä ja arvomaailmaa, on vaikeaa sitoutua ja motivoitua työn suorittamiseen. Jos perustelu on näkyvä, on myös helpompaa säilyttää suhteellisuudentaju työn määrän suhteen.

Ilkka niiniluoto kirjoitti lokakuun lopulla Sunnuntaikynä artikkelin Helsingin sanomiin, missä hän vertasi aikaamme 1990-luvun alun lamaan ja miten yhteiskunnallinen keskustelu muodostuu matalasuhdanteessa stressaantuneeksi ja kapeaksi. Itse ajattelen, että silloin kun menee lujaa, monen suorittavan henkilön on helppoa uppoutua tekemiseen miettimättä sen kummemmin mitä oma toiminta palvelee. Toisaalta matalasuhdanteen kyseenalaistaessa välittömän toimeentulon ihmiselle on vaikeaa markkinoida mahdollisuutta pohdiskella sitä minkä hän itse kokee kaikkein tärkeimmäksi tavoitteeksi ja minkä eteen hän todellisuudessa haluaa työskennellä. Siinä vaiheessa meilen täyttävät juuri nuo jatkuvuuden stressit.

Kokonaiskuva on tärkeä. Ei ole väärin toimia joskus suoritusmentaliteetilla ja jopa nauttia toiminnan ja konkreettisten tehtävien imusta. Siihen on helppoa upota. Jos ei kuitenkaan tule kohdanneeksi ja itselleen perustelleeksi mitä työ palvelee, ennen pitkää se tulee vastaan. Silloin se voi myös tapahtua jonkinlaisena rysäyksenä, kuten yo-lehden artikkelissa tuli ilmi.

Kokonaiskuvan kautta ihminen asemoi itsensä suhteessa maailmaan. Ja se vaatii myös jonkinlaista yleissivistystä, että pystyy ottamaan etäisyyttä omaan näkökulmaansa. Sikäli seuraan myös mielenkiinnolla miten juuri käsillä oleva lukion opetussuunnitelman muodostaminen sujuu ja tapahtuuko valinnaisuuden lisääntyminen yleissivistyksen kustannuksella. Jos luovutaan esimerkiksi pakollisen filosofian tai pakollisen psykologian opetuksen kursseista lukiossa, tehdään vakavaa hallaa nuorten kokonaiskuvan kehitykselle.