Puhumattomuuden kulttuurin kasvottomat yhteisöt

Junamatkalla joululomalle otin taas esiin Tommy Hellstenin. Ehkä se on se asia, joka minulla on keski-ikäisten naisten kanssa yhteistä, usko Tommy Hellstenin suhteellisuudentajuun.

Tommyn näkökulma on aina se syvä inhimillisyys, oman puutteellisuuden ja heikkouden hyväksyminen, sen tuoma nöyryys ja sitten, ovien avautuminen. Hän kirjoittaa osuvasti vanhemmuudesta tässä meidän ajassamme. Nykyään perhekeskeisyys on hieman kontroverssi näkökulma. Siihen ei ole Hellstenin mukaan aikaa ja sen vaatima itsensä likoonlaittaminen ja kokonaisvaltainen oman puutteellisuuden kohtaaminen eivät ole oikein muodissa. Perhe-elämä ja lasten kanssa touhuaminen nähdään enemmän antoisan ja tavoitteellisen elämän bonuksina, niiden funktio on täyttää se tietty kolo aikuisen merkityksellisyyden tunteen etsinnässä, mutta ei sen enempää. Hellsten taas kirjoittaa siitä kuinka vanhemmuuteen kuuluu tietty terve syyllisyys, joka tarkoittaa ettei vanhempi pyri ulkoistamaan lapsestaan huolen kantamista jollekin ulkoiselle osapuolelle. Lapsen hankintaa tai lapsen kanssa kasvamista ei voi hoitaa mitenkään puolivillaisesti vähän sinnepäin vaan se tarkoittaa, että vanhempi näyttää itsensä ja näkee myös ne omat ärsyttävät piirteensä ja pyytää tarvittaessa lapseltaa anteeksi. Siihen ei myöskään hänen mukaansa istu vanhempien korostunut yksilökeskeisyys ja itsensä toteuttamisen haaliminen; henkinen kasvu tarkoittaa hänen mukaansa siirtymistä itseensä uppoutumisesta kohti toisia ihmisiä ja tarvittaessa omien tarpeiden rakentavaa syrjään pistämistä.

Kun lukee tällaista perhekeskeisyyden ja yhteisöllisyyden ylistystä nykyaikana, se varmasti nostaa osalla ihmisistä karvat pystyyn kuinka konservatiivinen ja ahdas tuo käsitys heidän mielestään on. Tommy itsekin myöntää eräässäkin haastattelussa todenneensa, että lapsi ei voi tulla ehjäksi ilman äitiä ja isää ja tämän sanottuaan kokenut olevansa fossiilinen ahdaskatseinen reliikki, joka tuomitsee toisten ihmisten elintapaa. Hän puhui siinä kuitenkin vain terapiatyön tuomalla kokemuksella; mitä aikuinen ihminen on selkeästi jäänyt vaille.

Onko perhekeskeisyys konservatiivista tai ahdasta? Miksi perheeseen panostaminen ja sen takia tietyistä elämänasioista luopuminen tuntuu menneen ajan ilmiöltä?
Samalla meille on kuitenkin syntynyt tietty downshiftaajien ihmisryhmä, jotka ammentavat uusyhteisöllisyydestä, mindfullnessista, läsnäolosta ja konkreettisista ja yksinkertaisista asioista elämäniloa. Hellsten korostaa kylläkin vahvasti ydinperhemallia, joka on nykyisen uusperhebuumin vierellä selkeästi ahdas. Jos ei kuitenkaan juutu tähän perhekäsitykseen vaan jatkaa hänen ajatustensa taustalla vaikuttavaa perustelua kohden, sieltä löytyy hyvin luonnollisiin ihmisen tarpeisiin perustuva ajatus.

Tommyn mukaan ihminen, joka ei suostu kohtaamaan oman elämänsä rajallisuutta, omaa puutteellisuuttaan ja keskeneräisyyttään, ei tule koskaan myöskään elämään hetkessä ja saamaan syvää iloa elämän äärellä. Meidän ajassamme kuolema ja elämän rajallisuus on häivytetty mahdollisimman kauas, koska ne eivät oikein istu markkinateolliseen ihmisen voimaannuttamiseen perustuvaan kulutusfilosofiaan tai identiteettiprojektin kaupallistamiseen. Nykypäivän ihmisillä on täysin luonnoton illuusio omasta erinomaisuudestaan ja kaikkivoipaisuudestaan. Materiaalinen hyvinvointi on mennyt monin paikoin niin totaalisesti överiksi, että ihmiset menettävät kyvyn arvioida asioiden tavoiteltavuutta. Hellsten kiteytti kiireen käsitteen sanomalla, että yltäkylläisyyden yhteiskunnassa kiire johtuu vääristä valinnoista, jotka johtuvat vääristä arvoista. Se on totta.

Tommyn ajatusten taustalta erotan myös tietyn pedagogisen pohjavireen, joka korostaa esimerkin kautta oppimista. Paljon elämän syvästä viisaudesta siirretään traditionaalisesti tarinankertomisen eetoksella ja aikuinen, vanhempi on aina se lapsen peili, jonka kautta lapsi kokee ja näkee mitä hän saa tuntea ja mitä ei. Ilman peiliä, kokemus jää tyhjäksi. Tästä traditionaalisesta näkökulmasta Hellstenin ajatukset taas kajahtavat toisten korvaan taantumuksellisina, mutta niiden taustalla ovat juuri nuo ihmisen luonnolliset tarpeet saada lupa omaan puutteellisuuteensa ja tähän näkökulmaan itse ainakin uskon lujasti.

Yhteisöllisyys on sellainen käsite, joka ei varmastikaan kenelläkään tuota harmaita hiuksia tai ärsytystä, tai jos tuo niin olisi kiinnostavaa kuulla miksi. Yhteisöllisyyden todetaan saavan uusia muotoja ja siksi jokainen löytää itsensä jostain yhteisöstä ja kokee, että hyvä näin. Perheyhteisöllisyys on taas käsitteenä hieman kiistanalaisempi, koska on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät koe kuuluvansa tai halua nähdä tarvetta kuulua mihinkään perheyhteisöön. Heille on esimerkiksi tämä joulunaika siksi varmasti vaikeaa aikaa.

Itselleni yhteisöllisyys tarkoittaa kuitenkin kahta asiaa, jotka eivät oikein taivu esimerkiksi nykyisin korostettaviin verkkoyhteisöihin. Yhteisöllisyyteen kuuluu:
1. Viettää tavoitteetonta oleskeluaikaa yhdessä.
2. Olla kasvokkaisessa vuorovaikutuksessa.

Vaikka yhteisöllisyyttä on nykyelämässä varmaan jos jonkinlaista niin näiden kahden kriteerin täyttymättömyydestä kärsii toistuvasti. Nuo kriteerit ovat myös sikäli haastavia ja haavoittuvaisia, että niiden toteutuminen vaatii ainakin jossain määrin nykyiseen työssäkäyvän ihmisen elämäntapaan sisältyvän kiireen selättämistä ja ajan pyhittämistä siihen, ettei tehdä mitään, mikä sekin on tässä tavoitteellisuuden prässissä kuin tabu tai synti.

Vuorovaikutuskulttuuri on Suomessa melko nuorta verrattuna moniin muihin kulttuureihin. Täällä on tongittu sammalta siinä kun etelänmaiden kaupunkikulttuureissa ihmiset ovat toimineet ainakin yhteistoiminnallisemmin kuin täällä pohjolassa. Minusta tämä kehitys näkyy erityisesti siinä miten Suomessa suostutaan tai ollaan suostumatta istumaan jaarittelemassa pöydän ääressä puuta heinää aamuun asti, ilman että joku alkaa jossain vaiheessa hönkiä, että mennään baariin tai tehdään sitä tai tätä. Vanhoissa kulttuureissa on aivan keskeisessä arvossa se, että istutaan ja jutellaan, kerrotaan tarinoita, syödään, puhutaan vähän lisää, syödään vähän lisää ja vietetään aikaa. Sinne ovat tervetulleita erilaiset mielipiteet, väitellään ja välillä riidellään, siinä ei ole mitään vaarallista. Omasta mielestäni yksi esimerkki tässä mielessä korkealle kehittyneestä kulttuurista on esimerkiksi juutalaisuus tai mikä tahansa muu kulttuuri, jossa yhteisö istuu illastamaan saman pöydän ääreen ja siinä vietetään aikaa PITKÄÄN.

Suomen on helppoa siirtää orastava ja hieman alkeellinen puhumattomuuden kulttuurinsa sähköisiin medioihin, missä porukka nauttii suunnattomasti saadessaan piiloutua nimimerkin taakse ja sen turvasta huudella mitä sylki suuhun tuo. Tämä on se tendenssi, jonka koen nykyisessä suomalaisuudessa kaikkein vieraimpana itselleni, ja josta itselleni tulee ihan paha olla. Silti myönnän jakavani tämänkin kirjoituksen sosiaalisessa mediassa, mikä ei mielestäni kuitenkaan tee tästä niinkään tekopyhää kirjoittamista kuin hätähuudon.

Meillä ei ole vuosituhantista kasvokkaisen keskustelun perinnettä, joka suojaisi meitä sähköisen viestinnän välttämättä mukanaan tuomasta etääntymisestä kasvokkaisuudesta. Kun porukka juoksee kokoajan ja viestit lentävät, ei ole yksinkertaisesti aikaa pysähtyä katsomaan toista silmiin ja näyttää oma itsensä sellaisena läheisyyden tarvetta pursuavana rääpäleenä jollaisia me kaikki olemme. Kasvokkaisuus vaatii jotain ihan muuta ja se myös kehittää meissä aivan muita taipumuksia kuin sähköinen media. Kasvokkain ollessa oma oleminen ja ulosanti on sovitettava tilanteeseen ja siinä aistitaan läsnäolijoita eri tavalla kuin chatissa. Vielä kun antaudutaan keskusteluun, joka käsittelee henkilökohtaisia asioita, haasteet siirtyvät ihan uudelle tasolle. Jos se on vierasta, se voi tuntua älyttömän ahdistavalta ja vaatia sellaisia taitoja joita ihminen luulee itseltään puuttuvan. Väitän kuitenkin, että jokainen ihminen omaa kaikki edellytykset istua illallisella ja keskustella, kuunnella, osallistua edellytystensä mukaisesti ja kokea kuuluvansa joukkoon, tulevansa hyväksytyksi. Minä en ainakaan kovin syvästi koe tulevani hyväksytyksi jonkun ihmisen peukuttamisesta facebookissa.

Joulun aikaan ihmiset antautuvat vuosittaiseen kokeiluun: palataan perheyhteisön piiriin. Heti ovella ärsyynnytään niistä omien vanhempien maneereista, jotka ovat ottaneet päähän niin kauan kuin jaksaa muistaa. Samalla muistaa ne kohdat, joissa omat vanhemmat epäonnistuivat huomioimaan tai jopa sivuuttivat omat tarpeet lapsena. Ja heidän kädetön ja kömpelö sosiaalisuutensa se vasta päähän ottaakin. Silti ne vanhemmat ihmiset tekevät aina parhaansa omilla edellytyksillään ja omista lähtökohdistaan, ilmaisevat välittämistään niin kuin taitavat. Ei kukaan ole heillekään antanut sitä esimerkkiä kuinka keskustellaan luontevasti ja avataan omaa fiilistä. Vanhemmille porukan kokoontuminen saman pöydän ääreen on kuitenkin vuoden suurin ja rakkain hetki. Sen puhumattomuuden murtaminen vain vie niitä miespolvia, että opitaan keskustelemaan ja kertomaan tarinoita.

Ei saa jäädä tuleen makaamaan!

Aamun hesarissa avattiin tuoreen kouluterveyskyselyn tuloksia ja miten koululaisten ja lukiolaisten koettu työmäärä vaikuttaa heidän jaksamiseensa.

Elämme kiivaan elämän aikaa. Tai sanotaan näin, että siihen se helposti kääntyy, jos ei luonnostaan ole vahvasti leppoisa ihminen ja erikseen tavoittele suhteellisuudentajuista, suoritusvapaata elämää. :)

Aikamme tavoitteellisuuden kiistaton symboli on tässä:

Palautusjuomapullo. (pieni piilomainos Fast:in tuotteista) Kuntosalilla näkee kuinka me rehkimme kirjaimellisesti niska limassa ja tiukan tavoitteellisen ja myös dokumentoidun treenin päälle ryystetään hera-protskut suoraan pullosta. Ja sitten kiireesti suihkun kautta uusiin koitoksiin kuten tavoitteelliseen sosiaaliseen vapaa-aikaan.

Maija-Riitta Ollila sanoi esitelmässään Educa-messuilla 2011, että tässä ajassa ja työelämän paineessa tarvitaan ennenkuulumaton määrä rentoutta, joka toimii vastapainona tiiviille työn tekemiselle. Ilman palautumista kuormitus vinoutuu ja levy jää helposti pyörimään. Ihmisistä otetaan niin sanotusti mehut irti ja jokainen yksilö on siksi oman toimintakykynsä vartija.

Tuo otsikkoni Ei saa jäädä tuleen makaamaan, viittaa siihen, että nykyisessä muutoksen maailmassa vahvistuu tietty epämukavuusalueen pakko. On pakko nousta turpeesta ylös ja mennä suon yli niin että heilahtaa. Epämukavuusalueella toimiminen on tuskin koskaan ollut mitenkään vapaaehtoista vaan ihmisellä on aina ollut tarve ja pakkokin oppia asioita, mutta epämukavuusalueella käyminen on aina ollut hetkellinen tila kun nykyään johtajuudessa korostetaan epämukavuusalueella pysymistä mittarina työntekijän motivaatiosta ja sitoutumisesta organisaation tavoitteisiin.

Nykyisen työelämän vaatimus näyttää olevan itsensä ylittäminen, tasainen epämukavuusalueella pysyminen ja halu pyrkiä jatkuvasti eteenpäin, jatkuvan kehittämisen kierre. Yritykset hakevat etumatkaa ja tuntuu, että korkean vaativuustason asiantuntijatehtävien rekrytointikriteereissä haetaan juuri niitä yksilöitä, jotka pursuavat olemassa olevaa käytäntöä haastavia ideoita ja ratsastavat suvereenisti turbulenssin aallonharjalla. Sellaisia yksilöitä on toki olemassa, heistä kirjoitin täälläkin. Se orientaatio itsensäylittämisen tavoitteluun voi olla rakentavaa ja perusteltua, mutta se saattaa myös toisinaan olla sokeaa.

Teemme jo lukiossa lukiolaisten kanssa hyvinvointisuunnitelman, jossa jokainen opiskelija opettelee tunnistamaan sopimatonta kuormitusta ja miten siihen pitää reagoida. Silloin käytämme koulutyön kuormituksesta jaottelua:

Liian paljon! Läksyjä ja muuta koulutyötä on jatkuvasti liikaa, jatkuva kiire.
Liian vähän! Pyöritellään peukaloita, turhauttaa.
Liian vaikeaa; tuntuu ettei hallitse tehtävien suorittamista.
Liian helppoa; ei koe kehittyvänsä opiskelun kautta, ei tule itseä haastavia tehtäviä.

Olennaista nuorten kohdalla on kuitenkin se, että he ymmärtävät että sopimattomaan kuormitukseen on välttämätöntä reagoida kun merkkejä alkaa huomata. Nuorilla ei ole aikaisempaa kokemusta siitä mitä työmäärän lisääntyminen ja tehtävien vaativuustason lisääntyminen saavat itsessä aikaan. Siksi mopo karkaa heillä helpommin käsistä. Moni palaa loppuun jo lukiossa. Vääristyneen itsekontrollin oireita ovat syömishäiriöt ja klassinen paniikki burn out. Sen jälkeen sitten keräillään levähtänyttä tilannetta kasaan ja koitetaan havaita missä meni pieleen.

Juttelemme nuorten kanssa myös palautumisesta ja mitä vapaa-ajalla olisi syytä tapahtua, että koko elämä ei olisi opiskelua. Käytän tällaista nelikenttää,

jossa arkipäivän toiminta kuten työ määrittelee sen millaista toimintaa olisi hyvä harrastaa vapaa-ajalla. Esimerkiksi lukio-opiskelu on vahvasti teoreettista ja itsenäistä toimintaa ja siitä palautumiseen parasta lääkettä tarjoaa jokin toiminta, jossa tehdään yhdessä konkreettisia asioita toisten ihmisten kanssa esimerkiksi pelataan jalkapalloa.

Jos taas kyseessä olisi roska-auton kuljettaja, joka tekee itsenäistä käytännönläheistä ja suorittavaa työtä, hänelle parasta palautumista olisi esimerkiksi lukupiiri, missä ollaan porukalla abstraktien kokonaisuuksien ja mielen haastamisen äärellä. Nykypäivän tietotyöläiset ovat jatkuvasti kasvava työelämän joukko, jonka palautuminen vaatii samoja ulottuvuuksia kuin lukiolaisten palautuminen. Yhteisöllisyyttä konkreettisten asioiden äärellä. Se että kaikki roikkuvat koneella ilta toisensa jälkeen on huonointa mahdollista palautumista työpäivästä, jonka aikana ei muuta tehdäkään.

Tuntuu, että myös vapaa-ajan toimintaa valitessa ihmiseltä vaaditaan epämukavuusalueelle astumista, koska monesti on helppoa toimia vapaa-ajalla samalla tontilla, jolla toiminta tapahtuu myös työpäivän aikana. Jos ei arkipäivän toiminta tue yhtään yhteisöllistä yhdessä tekemistä ja itsensä ulkopuolelle suuntautumista, siihen voi olla vaikea heittäytyä myöskään vapaa-ajalla. Ja jos ei työkseen tee mieltään rasittavaa luovaa toimintaa, se voi tuntua vieraalta myös vapaa-ajalla. Tällöin ihmisen kokemusmaailma vääjäämättä kaventuu ja työ voi saada liian ison roolin yksilön elämässä.

Tietotyöläisille voi sanoa, että konkreettisten asioiden parissa tapahtuva yhteisöllinen toiminta on henkireikä, jota ei kannata unohtaa. On se sitten jotakin uusyhteisöllistä kerrostalon pihan haravointia tai joukkueurheilua, jotain sellaista me tarvitsemme.

Mitä onni edellyttää?

On pöyristyttävää miten hyväosaisten kulutuskyvyn turvaaminen oikeuttaa tässä maassa lähes mitä tahansa. Ilmeisesti tietyllä osalla yhteiskunnan päättäjistä on pyhä arvo, joka kuuluu: ihminen voi olla onnellinen ainoastaan kun hän saa itse päättää minne hän käyttää rahansa, eikä hänen tarvitse antaa omastaan kenellekään, varsinkaan niille jotka apua tarvitsisivat. Se on omasta mielestäni hieman kapea käsitys onnellisuuden edellytyksistä.

Tästä mentaliteetista yhtenä hälyttävänä esimerkkinä mainitsen vain Vantaan tilanteen. Itselläni heräsi lähinnä kysymys miten voidaan samanaikaisesti ajaa alas kouluja, pidentää koululaisten koulumatkoja ja samalla olla korottamatta kunnan veroprosenttia? Tätä minä en ymmärrä. Itseasiassahan koulujen alasajo perusteltiin sillä, ettei veroprosenttia näin tarvitse korottaa. Poliitikot ovat niin rähmällään mukavaan elämäänsä tottuneen keskiluokan äänivyöryn edessä, että peloissaan tekevät sokeita päätöksiä pyhien arvojen ylitse, koska haluavat puolueensa säilyvän vallassa. Enemmistön kulutuskykyä pidetään vaalihaavina. Samalla päätöstä perustellaan vaikeaksi vaikka todellisuudessa vastuullinen ja vaativa päätös olisi ollut todeta, että peruspalveluiden turvaamiseksi kaikki kaupunkilaiset osallistuvat talkoisiin maksamalla hieman lisää veroja. Kaupunginjohtajan virallisen selityksen mukaan veroprosentin korotus tekisi Vantaasta kriisikunnan ja johtaisi liitosselvityksiin. Mistä lähtien veroprosentti on määritellyt kriisikunnan? Eriäviäkin mieipiteitä on. Minä asuisin mielelläni kunnassa, jossa veroprosentti olisi 25, jos sillä hinnalla saisi hyvät julkiset palvelut.

Kerron nyt salaisuuden/itsestäänselvyyden: enemmistö Suomen kansasta ymmärtää, että vaikeana aikana on välttämätöntä että kaikki maksavat enemmän veroja. Silloin puristus kohdistuu kaikkiin kansalaisiin ja eniten niihin joilla on mistä ottaa. Kun leikataan peruspalveluista, se iskee vain puolustuskyvyttömiin ja pieneen osaan kansasta. Kansantaloustieteen perusteisiin on varmasti kirjoitettu idea, että yhteiskunnan varojen tulee jakaa hyvinvointia eikä keskittää sitä.

Joskus mietin, miten monet kansantaloustiedettäkin opiskelleet perustelevat teesiään, että ainoastaan jatkuva talouskasvu ja kansallinen kilpailukyky voivat taata sellaisen BKT:n, että ihmisten hyvinvoinnin edellytykset mahdollistuvat. Minusta tuossa ajatuksessa ontuu monikin asia. Ensinnäkin BKT on hyvin vaillinainen ja oikeastaan kieroutunut mittari hyvinvointia tarkasteltaessa, tämä on todettu monissa tutkimuksissakin, joista yksi kuvaava esimerkki on Jukka Hoffrénin artikkeli hyvinvoinnin mittaamisen vaihtoehtoisista mittareista (ISEW, GPI) (Hoffrén 2011). Toisekseen ja tähän oma huomioni kiinnittyy herkemmin, hyvinvoinnin määritelmä on näissä käsityksissä aina sidottu yksilön kulutuskykyyn.

Köyhyystutkimuksessa puhutaan sekä absoluuttisesta köyhyydestä, jolla tarkoitetaan elämän perusedellytysten vaarantumista ja toisaalta suhteellisesta köyhyydestä, joka ilmentää koettua köyhyyttä, ihmisen henkilökohtaista kokemusta siitä mahdollistaako hänen kulutuskykynsä ihmisarvoisen ja antoisan elämän. Suomessa köyhyyskeskustelu on lähinnä jälkimmäistä, mutta Suomessakin on todellista kurjuutta kokevia ihmisiä ja todellista puutetta. On ihmeellistä, että Suomi on rikkaampi kuin koskaan ja silti ei ole mukamas varaa taata perusturvaa kaikille kansalaisille.

Yltäkylläisyys kääntyy päälaelleen jos luullaan, että ihmisen onnellisuus lisääntyy määrättömästi kulutuksen kautta. Ihmisen tarpeiden luonnehtimisessa yleinen taustateoria on Maslowin tarvehierarkia, jossa perustarpeiden täyttyessä ihminen alkaa suunnata huomiotaan abstraktimpiin asioihin kuten itsensä toteuttamiseen. Maslown tarvehierarkiaa käytetään myös kulutuksen luonnehdinnassa.

Yltäkylläisyyden tapauksessa voidaan puhua vieraantumisesta, jolloin ihminen jolla on jatkuvasti kaikki mahdollisuudet toteuttaa itseään, kadottaa tuntuman elämän perusedellytyksiin; niistä tulee hänelle itsestäänselvyyksiä. Yltäkylläisyyteen tottuva ihminen myös suuntautuu toimintaansa paljon yksilökeskeisemmin kuin henkilö, jolle itsensä toteuttaminen ei ole yhtä lähellä oleva asia. Kun materiaalisista edellytyksistä ei tarvitse huolehtia, ihminen kadottaa kyvyn ymmärtää miten asiat perimmältään mahdollistuvat. Asioiden rajallisuuden ja ainutkertaisuuden ymmärtäminen on myös selkeä osatekijä mielekkyyden kokemukselle.

Tämä toimii myös toiseen suuntaan, jolloin ihminen, joka kamppailee jatkuvasti perustarpeidensa tyydyttämisen puolesta, ei välttämättä edes osaa haaveilla itsensä toteuttamisesta ja millaisia näköaloja se voi elämään tarjota.

Haluan tarkastella hyvinvoinnin osatekijöitä sen perusteella mitkä niistä todellisuudessa tarvitsevat toteutuakseen kulutuskykyä. Jaan tässä hyvinvoinnin nyt psyykkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin.

Psyykkisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on tarve saada sopiva määrä läheisiä sosiaalisia suhteita ja kasvokkaista vuorovaikutusta
- Osallisuuden kokemus: Jokainen ihminen haluaa kokea kuuluvansa porukkaan ja pystyvänsä osallistumaan toimintaan = mahdollisuus toteuttaa itseään.
- Mielekkyyden kokemus: oma toiminta tuntuu itsestä kiinnostavalta ja palvelee sen lisäksi niitä asioita, jotka itse kokee elämän kannalta tavoiteltaviksi ja tärkeiksi.
- Työmäärä mahdollistaa virikkeellisen ja antoisan vapaa-ajan ja sosiaalisuuden
- Ihmisellä on mahdollisuus oppia lisää, saada tietoa ja hahmottaa ympäristöään

Näistä yksikään ei vaadi korostunutta kulutuskykyä. Perustarpeiden tyydyttäminen kulutuksen kautta riittää oikein hyvin.

Fyysisen hyvinvoinnin edellytykset: Vaikuttaako näihin kulutuskyky?
- Ihmisellä on oikeus ja tarve koskemattomuuteen ja perusturvallisuuteen.
- Ihmisen on liikuttava pysyäkseen terveenä.
- Ihmisen on saatava terveellistä ja monipuolista ravintoa.
- Ihmisen on saatava tarpeeksi hyvälaatuista unta ja lepoa.
- Ihmisellä on tarve saada fyysistä läheisyyttä toisen ihmisen kanssa.
- Ihmisellä tulee olla tarpeeksi lämpimät vaatteet ja kuiva ja lämmin paikka nukkua.

Mikään yllämainituista ei vaadi korostunutta kulutuskykyä vaan perustarpeiden tyydyttäminen riittää.

Se mihin ylijäävät eurot pistetään on sitä luksusta. Tarpeetonta luksusta. Kasa, jonka päällä suuri osa Suomen keskiluokasta alkaa istua. Viime aikoina esillä olleen filosofi Hannah Arendtin mukaan palkkatyön yhteiskunta perustuu idealle, että porukka tekee töitä niin paljon kuin mahdollista ja jäljelle jäävällä ajalla on tärkeää kuluttaa niin paljon kuin mahdollista. Silloin tämä kulutusyhteiskunta kukoistaa, palvelut työllistävät tarpeeksi ja porukka ei ala liikaa kyseenalaistamaan mitä oma työn suorittaminen todellisuudessa palvelee.

Tällaisen kulutuksen funktiot ovat jotain ihan muuta kuin hyvinvoinnin ylläpitämistä. Sosiologisessa kulutuksen tutkimuksessa ilmiötä kutsuttaisiin joko identiteettiprojektilla, sosiaalisella erottautumisella tai vastaavilla käsitteillä, jotka pitävät kulutusta yhtenä post-moderniin aikaan kuuluvana ilmiönä. Itselleni se näyttäytyy kuitenkin oireena siitä, että ihmisten merkityksellisyyden kokemuksen kaipuu ei löydä mitään mielekästä kohdetta, johon suuntautua. Kulutus on yksilölle helppo vastaus vaatimukseen arvioida mitkä asiat todellisuudessa laajentavat mielekkään elämän tavoittelemisen mahdollisuuksia ja mitkä vievät kauemmas merkityksellisestä elämästä. Älä vaivaa päätäsi, juhlat jatkuu. Hovi unilukkarini Jarkko Martikainen on veistänyt aiheesta mahtavan laulun nimeltä Balladi huvijahdista. Suosittelen kuuntelemaan vaikkei se löydykään täältä webin mahtavasta maailmasta.

No minullehan sen luulisi olevan juuri se ja sama mikäli joku muu tavoittelee henkilökohtaista mielekkyyden kokemustaan väärästä paikasta, mutta kun tämä kulutuskyvystä huolehtiminen otetaan vaikeassa taloustilanteessa niiltä arvokkailta ihmisiltä, joiden perustarpeistakaan huolehtiminen ei ole mitenkään yksinkertaista.

Toinen syy ärtymykseeni on se, että kulutuskykyisen keskiluokan vääristynyt suuntautuminen murentaa ympäristön kestävyyden: raaka-aineet loppuvat ja maailma hukkuu paskaan. Ehkä se oli juuri se tämän aamuinen metro-lehden kärjistetty kolumni, joka tämänkin postauksen kirvoitti.