Saturday, April 14, 2012

Kuoleman kevät 2012

Viimeajat eivät ole olleet mitään kevyimpiä. Olen pettänyt rakkaan luottamuksen ja joutunut pitkästä aikaa silmätysten oman itsekkyyteni kanssa. Jossakin syvällä ajattelin, että olisin päässyt elämässä jo hieman lähemmäs sitä jotain aikuisuutta, kykyä elää tasapainossa oman lähiympäristön kanssa; ottaa vastuu oman toiminnan vaikutuksista ja ymmärtää, että minä olen aivan samalla viivalla, samanlainen rääpäle kuin kaikki muutkin pikku kakkiaiset.

Minun joustava moraalini alkaa tulla tiensä päähän sekin. Kun hartioilta riisutaan jeesustelun ja hurskastelun taipumus, itsensä korottaminen kaikkea elollista koskevien lainalaisuuksien yläpuolelle, niin jäljelle pitäisi jäädä jotakin aitoa. Oma terapiani tuossa vuoden vaihteen molemmin puolin yritti pureutua sen tarpeen aukipurkamiseen. Vaikka omasta erityislaadusta ja muiden ihmisten hyväksynnän tarpeesta pääsisi hieman irti, niin tulos ei vielä tarkoita tasapainoa, jos edelleen näkee itsensä päähenkilönä näytelmässä, jossa kaikki muut hahmot ovat enemmän tai vähemmän statisteja. Tarinan sankaria ei koskaan tuomita samassa kategoriassa muiden kuolevaisten kanssa. Näin siis saduissa. Todellisuus on jotain muuta.

Syyllisyys ja oman toiminnan seuraukset. Minä opin lapsena venyttämään totuutta turvattomuuden tunteen seurauksena. Opin väistämään tilanteita, joissa joutuisin kohtaamaan tapahtumien seurauksia. Minä pelkäsin ja samalla samaistuin hyvin syvästi syyllisen rooliin. Syyllisyydestä tulee sillä tavalla kai jossain vaiheessa osa lasta ja ihmistä. Ja sitten alkaa ajatella, että koska minä olen jo se toivottoman tuomittu ja mahdottoman paatunut, niin minun on pystyttävä venyttämään sääntöjä, ettei se minun likaisuuteni loista kaikelle kansalle. Minun on ok tehdä asiat omalla tavallani, venyttää sallittuja asioita, koska olen jo menetetty tapaus.

Näen samaa reagointia koulussa päivittäin, kun oppilaat ajattelevat, että epämiellyttävät asiat ja velvollisuudet järjestyvät siten, että niistä ei vain kerro kenellekään. Sirpaleita ei saa koskaan täydellisesti piilotettua maton alle. Se on elämän fakta. Kukaan ei ole heille kertonut, että virheiden tekeminen ja myös eettinen laiminlyönti on ihmisyyteen kuuluva oppitunti, se ei tee meistä saastuneita. Niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla. Minä haluan tuoda ne asiat päivänvaloon. Minä tuon ne päivänvaloon. Minä en ole tehnyt sellaista rikosta, josta tuomioistuin minua koskaan syyttäisi, silti syyllisyys istuu kuin polttomerkki. Terapian yksi määritelmä kuuluu, että terapiassa kuollaan vanhalle, jotta uusi avarampi ja rakentavampi tapa suhtautua voi syntyä. Minä haluan kuolla vanhat mallini pois, syntyä uudelleen.

No näiden aatosten kanssa kahlataan, kun sitten viikon sisällä tapahtuu kaksi kuolemantapausta. Isotätini, joka on ollut minulle lähimpänä isoäidin roolia, uupui elämään vanhana ryppyisenä mummona. Täti oli koko suvun ilopilleri, joka valaisi tilaisuudet ja lauloi täydestä sydämestään, myös silloin kun käheä patinoitunut äänensä jätti tauot sointuja pidemmiksi. Hän eli vanhoilla päivillään intensiivisesti läpi urheilukisat ja äänitti radiosta yökaudet puhuttelevaa syvällistä musiikkia. Täti jätti jälkeensä esimerkin elämisestä ja olennaisen havaitsemisesta muiden ihmisten läheisyydessä. Hän kertoi kuinka hän sukutapaamisen jälkeen sai jaetuista hetkistä iloa ja elinvoimaa, jota ammentaa pitkien yksinelämisen jaksojen mausteeksi. Tädin kuolema ei tullut shokkina, koska sitä osattiin odottaa ja hän oli elänyt itkän ja antoisan elämän. Siitä tuli enemmänkin luonnollinen rauhoittuminen. Hän nukkui pois.

Toinen suruviesti tuli tänään. Kaverini, joka on sairastanut imusolmukesyöpää viime kesästä lähtien, uupui taistelussa tautia vastaan. Hän oli nuori, alle 30-vuotias muuten terve mies. Vielä vuosi sitten hän oli elinvoimainen jalkapalloilija ja aktiivinen osallistuja, pidetty leppoinen kaveri. Keskeinen tunne tämän tiedon kanssa on epäusko ja voimattomuus, mitä kauheaa tuhlausta. Hän oli rakas, hyvä ihminen, arvokas aivan kuin me kaikki mittaamattoman arvokkaat yksilöt olemme. Mieleen on jäänyt hänen tavoitteensa ymmärtää sitä, että kaikkien meidän tavoittelema kehitys on kimppu erilaisia näkökulmia, joista jokainen on omalla tavallaan oikeassa. Hänellä oli myös voimakas oikeudentunto, joka tuli esiin siinä, että hän avasi suunsa ja kunnioitti toista ihmistä väittääkseen vastaan. Monta ajatusta ja keskustelua jää nyt käymättä. Tämän ihmisen päästä ehti tulla niin monta hyvää ajatusta, että olen vain surullinen mistä jäämme paitsi. En osaa tuntea katkeruutta elämän lain edessä, koska en (onneksi) päässyt seuraamaan kovin läheltä hänen hiipumistaan. Silti jää sellainen olo, että olisin halunnut halata häntä viimeiselle matkalle. Herran huomaan ystävä, kohti uusia seikkailuja. Tulee ikävä.

Minä pysähdyn ja katson ympärilleni. Minun ongelmani ja haasteeni asettuvat tärkeysjärjestykseen.

AJ:n muistolle hänen viimeaikainen julkaisunsa face-seinällään:
The Dalai Lama was asked what surprised him most, he said "Man. Because he sacrifices his health in order to make money. Then he sacrifices money to recuperate his health. And then he is so anxious about the future that he does not enjoy the present; the result being that he does not live in the present or the future; he lives as if he is never going to die, and then dies having never really lived."