Tuesday, December 29, 2009

Opettakaa minut tuntemaan

Kasvatuksessa on se jännä piirre, että sen kautta kertautuu kaikki. Jos yksi sukupolvi kasvatetaan päin helvettiä, niin se siirtää oppimansa eteenpäin. Siksi kasvatuksen alalla tehdyt virheet ovat hyvin vakavia. Mikäli yhden ihmisen kasvattaa todella huonosti, niin on pahimmassa tapauksessa pilannut 6 ihmisen elämän. Tässä puhutaan nyt siis äärityypeistä kuten perheväkivallasta tai vastaavista sosiaalisista ongelmista, joiden työstäminen ja niistä poisoppiminen voi olla elinikäinen prosessi.

Kasvatuksella muutetaan maailmaa. Kari Uusikylä, kasvatustieteen professori, näin totesi ja sanoi perään, että vaikka se kuulostaa naiivilta utopialta, niin se nyt kuitenkin sattuu olemaan totta. Eräässä aiemmassa postauksessani kerroin, että kun minulle on iskostettu lapsesta lähtien, että minä saan tehdä elämälläni mitä vain haluan, niin halusin korjata ihmisten sielut. Se tehdään kasvatuksella. Tai paremminkin siihen tarjotaan välineet kasvatuksen kautta. Ihminen itse korjaa itsensä, mutta välineet täytyy tarjota, kun ne pienet eivät muuten osaa. Raasut, ihan käy sääliksi.

Minä en pidä opettajista; opettajat ovat ärsyttäviä besser wissereitä, aina suuna päänä ja kuvittelevat tietävänsä mikä on kenellekin hyväksi. Taidan ärsyyntyä noista asioista, koska ne ovat juuri niitä asioita, jotka ärsyttävät itsessäni. Olen siis synnynnäinen opettaja. Tai minä haluaisin sanoa, että olen synnynnäinen kasvattaja. Voi niitä parkoja, jotka joutuvat minun lapsikseni. Opettajilla on kyllä varmasti yleisesti ottaen hyviä tarkoituksia, mutta monesti koulujen opettajahuoneet ovat täynnä kaakattavia kanalaumoja, jotka päivittelevät nuorten ongelmia ja pitävät osaa ihmisistä toivottomina tapauksina. Sappi alkaa kiehua ajatuksesta.

Kuitenkin se, mitä eniten haluaisin opettaa ja kasvatuksessa kehittää, ovat ihmisten tunnereflektion taidot, koska uskon, että tätä kautta olisi mahdollista muuttaa yleistä ilmapiiriä, ihmisten ajattelutapoja ja heidän sopeutumistaan ympäristöönsä ja muiden ihmisten kunnioittamiseen. Ihminen, joka tietää mitä hän tahtoo ja miksi sekä osaa perustella kantansa itselleen ja muille, on oikealla tiellä ja suuntautuu luultavasti rakentavasti elämässään.

Joku nyt varmaan kysyy, että miksei ihminen saisi olla lohduttomasti hukassa, miksi hänen pitäisi olla koko ajan tiedostamassa ja tuntemassa? Miksei saisi vain elää omaa viallista ja epätäydellistä elämäänsä eikä stressata kehittymisestä ja kasvamisesta? Tähän vastaan, että jokaisella ihmisellä on täysi oikeus elää elämänsä kuten haluaa, mutta voisin uskoa, että suurin osa ihmisistä hyötyisi ja helpottaisi omaa elämäänsä, mikäli onnistuisi hieman avaamaan silmiään joillekin asioille. Se, mikä esittäytyy tällä hetkellä paarustamisena päivästä toiseen täällä loskan ja kaamoksen keskellä, voisi saada hieman uusia värejä tai pilkahduksen valoa.

Tunnereflektio ei ole monimutkaista, se vain on jätetty varjoon kun on ajateltu, että ihminen on ensisijaisesti järjellinen ja rationaalislooginen olento. Ihminen on kuitenkin ennen kaikkea tunteva olento, jonka suurimmat energiavarat ovat tunteissa. Jos nuo varat saadaan valjastettua rakentavaan käyttöön, niin ihmisestä tulee voittamaton ja riippumaton persoona. Kun ihminen suuntautuu johonkin asiaan esimerkiksi innostuksen, mielenkiinnon, uteliaisuuden tai vielä paremmin rakkauden kautta, niin se antaa hänelle hurjia toimintamahdollisuuksia. Puhutaan kutsumusammeteista tai yleisesti intohimoisesta suhtautumisesta johonkin asiaan. Tällöin puhutaan samalla syvästä sitoutumisesta ja itsensä kehittämisestä. Mikäli urheilija ei ole psyykkeeltään kunnossa, puuttuu hänen suoritukseltaan liikkeelle paneva motivaatio. Mutta keskittyminen ei yksin synnytä parhaata motivaatiota; sen tekee tunteen kautta suuntautuminen.

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.


Ihminen täydentyy ihmiseksi vasta tuntemisen kautta. Se on se ulottuvuus, jonka unohtaminen jättää ihmisen ontoksi kuoreksi.

Mietippä sitä asiaa, josta olet itsessäsi kaikkein epävarmin? Se asia, joka on sinun häpeäpilkkusi, heikko kohtasi, jota et esittele kenellekään etkä mistään syystä. Ja nyt seuraavaksi mieti, että tuo hirvittävän kauhea asia, joka vaikeuttaa elämääsi ja vie sinulta energiaa, kun joudut siihen uhraamaan ajatuksia, olisikin käännettävissä positiiviseksi. Tämä voi kuulostaa mahdottomalta, mutta ne kaikkein kipeimmät asiat, joita halveksimme itsessämme, eivät ole koskaan niin lopullisen pahoja, rumia, ällöttäviä tai puutteellisia, ettei niihin olisi löydettävissä jokin toinen näkökulma. Ja jo pelkästään se jos pystyy antamaan tuon ominaisuuden, asian tai tapahtuman itselleen anteeksi, vapauttaa niin valtavan määrän energiaa, että se tuntuu fyysisesti.

Ihminen, joka pystyy kääntämään heikkoutensa erityislaadukkaiksi ominaisuuksiksi, on voittamaton. Sen sijasta, että noita asioita pitäisi vakan alla, piilottelisi tai pyrkisi unohtamaan, niin sen asian voisi itsensä kanssa käsitellä ja pyrkiä tekemään siitä energian tuhlaamisesta energian lähteen.

Tunnereflektio esittäytyy ihmisille yleisesti ottaen uuvuttavana ja vaativana prosessina, johon pitäisi upota sataprosenttisesti terapiaistunnoissa, että siitä olisi hyötyä. Se on kuitenkin hyvin helppoa ja hauskaa ja on todella absurdia, että näin tärkeää inhimillisen elämän osa-aluetta tai sen käsittelyä ei kasvatuksessa pyritä käsittelemään. Mikäli ihminen on kosketuksissa omien tunteidensa ja niiden syiden kanssa, niin hänellä on aivan uusi ulottuvuus ymmärtää omaa toimintaansa.

Miksi tällaiseen toimintaan ei haluaisi lähteä? Minä en voi sitä ymmärtää. Niin paljon ei voi ketään pelottaa, että jättäisi näin mahtavan mahdollisuuden käyttämättä. Se tilaisuus on jokaisen saatavilla mikäli sen haluaa ottaa. Ja toinen asia, jota en ymmärrä on, että mikä ihme voi pelottaa sellaisessa ihmisessä, joka on kosketuksissa tunteisiinsa.

Pohdiskeleva tiedostaminen ei ole luonnotonta eikä väkinäistä, vaan se on luonteva tie päästä käsiksi oman tunne-energiansa lähteisiin. Ja koska minä intuition kautta uskon ja itselleni järjellisesti perustelen, että tunteet todella ovat valtava osa ihmisen todellisuutta ja minuutta, niin haluan tätä asiaa edistää. Jos minä saan yhdenkin ihmisen ajattelemaan toisella tavalla ja löytämään itsestään ne piilevät kyvyt ja hän siirtää ne eteenpäin, niin siitähän se sitten syntyy se "anna hyvän kiertää." Ja koska kasvatus tai toisen ihmisen kohtaaminen yleensäkin saa aina kerrannaisvaikutuksia, niin lopulta minunkin panokseni voi muuttaa tätä maailmaa.

Jos mennään vielä pidemmälle, niin kertausvaikutusten kannalta olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajat ovat oikealla tiellä, koska yksi eksyksissä oleva opettaja voi saada valtavasti vahinkoa aikaan. Opettajan jos kenen pitäisi saada mahdollisuus päästä kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Jos opettaja on sulkeutunut ja tunne-elämältään kylmä, niin miten hän pystyisi antamaan oppilailleen rakentavan mallin tuntemisesta. Opettajien koulutuksella on valtava rooli yhteiskunnan rakentamisessa, koska he vaikuttavat siihen mitä ja miten seuraava sukupolvi ajattelee.

Tällä hetkellä tuolla OKL:n puolella on sen verran pinnallista porukkaa, että pelottaa. Mutta vaikka he nyt pistäisivät seuraavan sukupolven paskaksi, niin mikään ei ole koskaan lopullisesti menetetty. Aina sieltä voi rämpiä kohti kirkkaampia aikoja.

Rakkaus ei aina piittaa moraalista

Jos ihmisen sisällä puhuu jokin neuvoa antava tunne, niin sen vaikutus on aina tahdon alainen. Se on tiedostettavissa, sen antama neuvo kuultavissa, mutta yhtä lailla se ääni on mykistettävissä tai korvat suljettavissa. Joidenkin ajattelijoiden mukaan moraali ilmenee vanhoja sanoja käyttäen omatuntona. Hyvin sanottua on, että "niin kauan kuin omatunto puhuu, hyvä tahto on voitolla."

Vanhat sanat kuten paatunut, ovat pessimistisiä ilmaisuja tilanteesta, jossa ihmisen toivo hyvyydestä on menetetty. Hän on menetetty sielu, beyond redemption, toivoton tapaus, jolle ei ole tiedossa onnellista loppua. Kuitenkin ihmiset tekevät "parannuksia," mikä on toisaalta paradoksaalinen ilmaus, mikäli ihminen ei ole itse tiedostanut olevansa mitenkään eksyksissä tai hakoteillä, tai ainakaan pahuuden riivaama. Osuvampaa olisi sanoa, että käänne on aina mahdollista mikäli ihminen haluaa kohdata itsensä.

Tietoinen muutos siinä, että seuraa omatuntoa tai toisilla sanoilla moraalista tiedostamista on jokaiselle mahdollista, mutta se vaatii avoimen asenteen kohdata omat tunteensa. Mikäli ihminen sulkee tunteensa pois, niin hän ei voi koskaan toimia oikein itseään kohtaan. Moraalin saa kyllä käännettyä pois päältä, mutta silloin on vaarassa tehdä itselleen todella vahinkoa. Itseään ja ominta oikeaksi, rakentavaksi ja hyväksi kokemaansa tapaa vastaan toimiminen kylmettää sisältä. Se vie mahdollisuuden itsekunnioitukseen.

On myös monia asioita, jotka tahdosta riippumatta sammuttavat omatunnon äänen. Yksi niistä on romanttinen rakkaus. Ihminen saattaa vihata rakkauden vaikutusta juuri siitä syystä, että se sumentaa järjen ja suhteellisuuden tajun. Kontrolli on mennyttä, oma elämä ja itse siinä sivussa tuntuu seuraavan jotakin näkymätöntä johdatusta, jolla ei ole mitään tekemistä rationaalisuuden kanssa.

Joskus mietin rakkauden logiikkaa tai lähinnä sen logiikattomuutta. Romanttisen rakkauden yksi hienoimpia ominaisuuksia on sen ennakoimattomuus ja hallitsemattomuus. "Total agony of being in love." Nykyihmiset ärsyyntyvät rakastumisessa juuri siitä, että he menettävät hallinnan kokemuksen. Yhtäkkiä elämässä onkin jotain, joka sekoittaa kaiken sen "hallitun" järjestyksen.

Mutta vahingollisinta rakastumista on juuri se moraalin kyseenalaistava valtavan voimakas tunne, joka ei piittaa enää mistään.

Katsoin tuossa joulun alla Englantilaisen potilaan taas pitkästä aikaa ja se jäi pyörimään mieleeni. Tuossa elokuvassa itseäni kiehtoo juuri se millaisiin ratkaisuihin ihminen menee rakastamansa ihmisen vuoksi. Hyvin tiukasti moraalinen ja periaatteellinen ihminen menettää kaiken hallinnan rakkauden edessä. Periaatteidensa lisäksi hän uhraa muut ihmiset vain päästäkseen rakkaansa luokse. Siinä vaiheessa millään muulla ei ole merkitystä.

Elokuvassa rakkaus esitetään tunteena, jota vastaan on turha pyristellä. Se vie, ja ihminen on voimaton. Tuo ajatus tekee hyvin nöyräksi. Miksi ihmiseen on laitettu kyky kokea jotain niin voimakasta, että se ajaa kaiken muun ohitse? Tuohan on perkeleen pelottavaa, jos jokin sisäsyntyinen tarve sulkee ulos kaiken muun. Kuin toimisi jonkin loitsun alaisena. Sehän on kyllä ehdottomuudessaan äärettömän kaunista ja ihailtavaa, että ihminen osaa kokea jotain niin voimakasta, että koko hänen tietoisuutensa koostuu toisesta ihmisestä. Valtava voima.


Rakkautta ei ole mahdollista arvostella tai kriittisesti pohtia ennen kuin on (1) itse kokenut miltä sen hallitsemattomuus tuntuu ja (2) nähnyt vierestä toisesta ihmisestä mitä se pahimmillaan/parhaimmillaan saa aikaan. Vasta sen jälkeen osaa todeta, että asialle ei ole paljon tehtävissä. :)

Rakkaus on mystinen voima, joka saa ihmiset tekemään tyhmimmät ja viisaimmat asiat elämässään.

Monday, December 28, 2009

Sydäntalven sopeutumista

On kyllä tehnyt hyvää viettää lomaa ihan tekemättä juuri mitään erityisempää. Vanhat kaverit ehdin haastatella, vähän krapuloida ja syödä monta päivää putkeen itseni ihan ähkyyn. Sellaisen loman jälkeen oikein odottaa toiminnan täyteistä uutta alkua. Opiskeluun liittyvät tavoitteet ja ajatukset polttavat jo takaraivoa, kun tietää että kohta aletaan taas hommiin. Lukemista ja kirjoittamista riittää.

Lisäksi kevättalveen liittyy aina aivan eri tunnelma kuin syystalveen. Vaikka molemmilla puolilla vuoden vaihdetta voisi olla lunta ja pakkasta, niin tammikuuhun asennoituu aivan eri tavalla. Ei ole mitään erityistä odotettavaa, mikä saa ainakin itseni sopeutumaan tilanteeseen aika mukavasti. Sitä hyväksyy ajatuksen, että tätä tämä nyt taas hetken aikaa on ja keskittyy sydäntalven raadantaan. Se on myös jollain tapaa seesteistä, kun se puolitoista kuukautta tehdään tiiviisti töitä ilman suurempia keskeytyksiä, eikä vielä ole mitään järkeä alkaa odottaa kevättä. Joskus olen tuhlannut koko talven kesän odottamiseen ja se meni ihan stressiksi asti, missä ei ollut tietenkään mitään järkeä. Kun ensin 6 kuukautta odottaa kesää joka kestää kolme kuukautta, niin se sitten vilistää silmissä ohi jättämättä juuri iloista muistoa. Carpe diem.

Ja talvellakin on ilonaiheita vaikka kuinka. Kaivan Ruotsin armeijan puusukset naftaliinista ja lähden tekemään latua kunhan Jyväskylään kerkiän. Se on itselleni sellainen hieman kieroutunut uppiniskainen vapauden tunne, kun painan umpihangessa ihan minne itse lystään. Koskematonta hankea riittää ja saa sivakoida minne mielii. Kanssahiihtäjät kylläkin katsovat minua kuin pimahtanutta, kun jyrään umpihangessa kun vieressä kulkisi valmis moottorikelkalla ajettu latu. Mutta tapansa kaikilla.

Voi kunpa sen kevättalven odottamattomuuden saisi siirrettyä myös muihin vuodenaikoihin. Jos luopuisin odottamisesta, niin energiaa vapautuisi aivan huimia määriä. Se sopeutuminen saisi isot lastit tipahtamaan hartioilta. Monesti ajatellaan, että on motivoivaa kun rankan työjakson päässä odottaa jokin porkkana, mutta jotenkin ajattelen, että kestävämpi ratkaisu on rukata työrytminsä luontevan leppoisaksi ja asennoitua siten, että tätä tämä nyt toistaiseksi on. Silloin saa melko tuotteliaasti asioita aikaan eikä kuitenkaan raasta itseään pakonomaisella suorittamisella. Elämästä puuttuisivat juuri ne dramaattiset ääripäät. ;) Ei suurta riemujuhlaa, muttei myöskään sisäänpäinkääntyvää synkistelyä tai itsesääliä.

Mutta elämässä on vain niin paljon asioita, jotka mukavuudessaan ja iloisuudessaan saavat ihmisen odottamaan. Minä rakastan kesää, kesäistä merta ja aurinkoa. Ja minä rakastan kaikkea kesään liittyvää; pyöräilyä rannalle, rajua kesäsadetta, rusketusta ja jäätelöä. Nuo asiat alkavat taas jossain vaiheessa poltella, mutta tässä vaiheessa niitä on aivan turha miettiä, eivätkä ne oikeastaan pulpahda mieleenkään ennen kuin maaliskuisilla keväthangilla. Silloin alkaa selkeä odotus ja energiaa alkaa virrata aivan toisella tavalla.

Mutta nyt tammikuun puolella alkaa verkkainen hiljaiselo, jota sitten kestää sen pari kuukautta, ja sen aikana nautitaan arkisemmista asioista kuten hyvästä ruuasta ystävien kanssa, hiihtoretkistä ja sunnuntailuisteluista. Ja saa kai sitä vähän nauttia myös siitäkin, jos saa jotain kouluhommia hoidettua, kun on rauhassa aikaa keskittyä ja pakertaa.

Jotenkin tuntuu, että juhlimiseenkin asennoituu kevättalvesta eri tavalla vaikkei mitään varsinaista tipatonta viettäisikään. Ei ole sitä suorittamisen pakkoa. Siinä on ehkä vähän sama tilanne kuin elokuussa, kun kesää on jo hetken kestänyt, niin ei tarvitse enää höösätä ja häslätä vaan voi verkkaisesti rentoutua ja nauttia kesästä. Kun sitten syksyllä eletään lyhyitä hektisiä ajanjaksoja ja odotellaan pikkujoulukautta alkavaksi, niin siihenkin liittyy vähän samaa suorittamista, mikä tammikuusta puuttuu. Voi ottaa luvan kanssa rauhassa, kun ei ole mitään erityisiä syitä rellestää.

Saa nähdä muuttuvatko nuo asiat iän myötä. Vähän luulen, että vaikka siinä jotain pientä muutosta tapahtuisi, niin toisaalta jotkut asiat istuvat aika lujassa. Eri vuodenaikoihin sisältyvät odotukset kun ovat yhteiskunnassa niin kulttuuriin sidottuja ilmiöitä, että vaikka itse pyrkisi asennoitumaan tietyllä tavalla, niin ympäristö saattaa viedä vahingossa mukanaan. Eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Mutta joskus on vaan kiva elellä rauhallisemmin ilman odotuksia.

Sunday, December 20, 2009

Haikeus herää eloon

Olen taas löytänyt haikeuteni hetkestä aikaa. Sen saa heräteltyä löytämällä hyvän elokuvan, lukemalla hyvän kirjan tai muuten vain kokemalla jotain haikeaa. Minulle nuo ovat arvokokemuksia ja herättävät minut ajattelemaan sitä mikä on kaiken jälkeen olennaisinta, se mitä kaipaan tai arvostan.

Siitä voi tietysti olla montaa mieltä onko haikeus tavoittelemisen arvoista tai ylipäätään positiivinen tunne. Olen tuntenut ihmisiä joiden mielestä haikeus on samanlaista energian tuhlausta kuin itsesääli. Heidän mielestään haikeuden ruokkiminen vieraannuttaa todellisuudesta ja antaa ihmisen elää siellä unimaailmassa tai haikailla jotain sellaista, millä ei ole sijaa eikä asemaa todellisuudessa.

Minä kun luotan tunteisiini niin luotan myös intuitiooni, josta Etsijä kirjoittaa todella osuvasti. Intuitioni saa minut sitoutumaan tunteen synnyttämään kokemukseen; se esittäytyy niin todellisena, etten voi sitä sivuuttaa. Vastaus tulee minusta itsestäni. Jos intuitioni suuntautuukin väärin se ohjaa minut luottamaan väärään tunteeseen ja joudun eksyksiin. Minä kuitenkin päätän luottaa siihen intuitioon, koska minulla ei ole muutakaan. Muutakaan ei ole työkaluarsenaaliini annettu.

Haikeus on minussa sisällä. Se on samalla tavalla osa minua kuin ilo, suru, suuttumus tai kunnioitus. Siksi se tuntuu niin luonnolliselta ja oikealta. Ja se voi olla rakentavaa kunhan sille ei anna liian suurta valtaa. Se ei saa muuttua vieraannuttavaksi tai rajoittavaksi vaan toimia elämän mausteena. Huomion kuuluu suuntautua ulospäin kohti mahdollisuuksia ja uutta elämää avoimin sydämin.

Minun haikeuteni on myös täyttynyt joitakin kertoja. Sen on saanut sammumaan. Sen voi sammuttaa esimerkiksi kieltäytymällä tuntemasta sitä. Eristää itsensä niistä ärsykkeistä, jotka ruokkivat haikeutta. Viime kesän luulin tämän olevan oikea ratkaisu suuntautua elämään. Ajattelin, että jos haalin ympärilleni ärsykkeitä, jotka pitävät minut koko ajan piristävässä hypessä, en tule tuhlanneeksi aikaa tai energiaa haikailemalla jotain, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta haikeus on todellista ja se myös kuuluu osana elämään. Ihminen, joka haluaa kieltää oman haikeutensa, tekee väärin itseään kohtaan. Jokaisessa meissä on haikeutta, joissakin ihmisissä se on vain pieninä annoksina.

Toinen tapa, jolla olen kokenut haikeuteni täyttyvän on kun se sammutetaan kuin jano. Koska siitä haikeudessa on kysymys. Se on odottava tunne, siis tulevaisuuteen suuntautuva. Kaipaus on enemmän muistoihin liittyvää ja menneisyydessä rypevää. Haikeus täyttää ihmisen mielen odotuksella, joka ei oikeastaan suuntaudu suoranaisesti mihinkään. Samalla tavalla kuin ahdistus on pelkoa, joka ei tunnista kohdettaan, niin haikeus on välittämistä, joka etsii kohdettaan. Sen täyttymisen huomaa vasta sitä kautta kun se odottava olotila poistuu. Haikeus ei ole lähelläkään ahdistusta, mutta ne ovat samanluonteisia, ihmisen mielialaan ja toimintakykyyn vaikuttavia tunteita, koska ne täyttävät mielen omalla sisällöllään, eikä syytä ole helppo määritellä. Huomaa vain tuntevansa.

Joskus olen miettinyt onko haikeus tarvetta saada jakaa, koska siltä se monesti tuntuu. Minä en saa tarvita ketään, mutta kuinkas ollakaan kuitenkin tarvitsen. Minun haikeuteni on odotusta sille hetkelle, että joku ymmärtää ja sillä tavalla jakaa minun ajatukseni ja tunteeni. Emme välttämättä jaa samaa tunnetta, mutta hän näkee ja kuulee mitä minä koen ja voi jakaa saman maailman. Sellaistakin on tapahtunut the Real World nimisessä paikassa. Ja silloin haikeus sammuu luonnostaan.

And I need you, like a thousand monkeys on my back, I need you.

Tervetuloa elämääni, on sinua jo odotettu...

Ja vaikka sen jonkin löytää vasta siinä vaiheessa kun luopuu odotuksesta, niin odottamisesta luopuminen ei tarkoita luopumista haikeudesta.

Wednesday, December 16, 2009

Akatheemiset jäykkikset vs. aidot ammattilaiset

Tjäna

Eilen oli tosi mukava ja onnistunut päivä alusta loppuun. Olen nyt tämän viikon harjoittelussa ammattiopistolla ja on kyllä ollut antoisaa. Maanantain vietin maahanmuttajien kanssa aikuispäättötodistuslinjalla, missä juuri Suomeen tulleet maahanmuuttajat, nuoret ja vanhat, saavat suorittaa peruskoulun kahdessa vuodessa ja sen jälkeen hakea jatkokoulutukseen.

Ja voi vitsi millainen motivaatio siellä vallitsee. Siellä on unelmia ja energiaa. Luokassa oli rento hurtti huumori ja solidaarisuus toisia opiskelijoita kohtaan. Siellä olivat kurdit, muslimit ja kristityt sulassa sovussa. Kuka halusi sairaanjoitajaksi, kuka tietotekniikka-asentajaksi.

Hieman surullista siinä on tietysti myös se, että todellisuus ei ole vielä ehtinyt kolahtaa päin naamaa. Esimerkiksi jatko-opiskelupaikkaan tarvitaan kielikoe, jonka läpäisy voi olla vaikeaa vain pari vuotta suomea opiskelleelle. Ja työllistymisvaiheessa taas testataan suomalaisten työnantajien ennakkoluulot. Toivotaan parasta.

Eilen olin sitten ammattiopiston tekniikan puolella, ja myös hius ja kauneus puolella. Minulle värvättiin opiskelijoista oppaat, jotka kierrättivät minua pitkin taloa eri puolilla: käytiin putkipuolella, levyseppähitsaajien pajalla ja autopuolella. Omat kokemukseni ammatillisesta koulutuksesta ovat tähän asti olleet vain pari hassua vierailua, joista on jäänyt hyvin suppea mielikuva. Kun on itse käynyt lukion ja sen jälkeen jatkanut yliopistoon, niin kosketuspinta ammatillisen puolen porukkaan on jäänyt hyvin vaillinaiseksi.

Mutta siellä oli tosi mukavia nuoria. Leppoisia, hieman vähäpuheisia mutta avuliaita ja aitoja ihmisiä. Sellaista konstailematonta meininkiä, joka varmasti johtuu osaksi siitä, että he ovat selkeästi työelämäorientoitunutta porukkaa, jolla on jo tuossa vaiheessa selkeä ammatti-identiteetti ja ylpeys omasta osaamisesta. Ei mitään turhia korulauseita vaan sanotaan niin kuin asiat on. Siitä saa helposti otteen kunhan osaa itsekin laskeutua norsunluutornistaan.

Tulee vain mieleen, että se käytäntöorientoitunut ajattelutapa on kyllä oma rikkautensa, koska se antaa selkeän pohjan omalle ajattelulle ja nuo nuoret, jotka jo peruskoulussa ovat saaneet tarpeekseen koulumaisesta pänttäämisestä pääsevät nyt tuolla huomaamaan, että minähän osaan ja pystyn. Sitä oli mukava seurata vierestä. Se touhu on toki erilaista kuin lukiossa, mutta on siinä myös paljon yhteistä kosketuspintaa. Siihen nuoruuden vaiheesen 16-18 ikävuosien paikkeille sijoittuu myös suuri motivaatio löytää oma paikka ja testata omaa osaamista. Se tietysti heijastuu esimerkiksi lukiossa erityisesti nuorten tyttöjen uupumiseen, mutta sama ilmiö näkyy ammattiopistossa kampaamopuolella, jonne nykyään valikoituu vähintään yhtä motivoitunutta porukkaa kuin lukioon. Suuri ongelma on ylisuoriutuminen ja paineet omasta pärjäämisestä kun kilpailu on kovaa.

Jotenkin ammattiopistosta jäi sellainen kuva, että siellä on jotain mitä esimerkiksi yliopiston puolelta puuttuu. Osaksi se tunne tulee tietysti siitä, että opiskelu ei ole yhtä itsenäistä mikä pitää porukan paremmin koossa; heillä on selkeä viitekehys, jonka mukaan toimitaan ja ehkä se vaikuttaa myös vuorovaikutukseen omalla tavallaan. Mutta yleisesti ottaen sellainen elämänläheisyys ja keskittyminen olennaiseen tuntuu olevan ammatillisella puolella yleinen asenne.

Odotan innolla mitä tänään seuraa...

Sunday, December 13, 2009

Amor eleison

Kuuntelin tänään ensimmäistä kertaa joululauluja ja sain itkettyä pitkästä aikaa kunnon puhdistavat parut. Teki kyllä todella hyvää. Näköjään sitä taakkaa kertyy vaikkei mitään erityistä tapahtuisikaan.

Laitan tähän listan mielijoululauluistani kun kaikkia kuitenkin hirveästi kiinnostaa:

1. Oi juhlayö - Oj Helga Natt - O Holy Night - Cantique de Noel
2. Maria Herran Piikanen - Mary, the Lord's little Maiden
3. Taas kaikki kauniit muistot
4. Arkihuolesi kaikki heitä
5. Varpunen jouluaamuna
6. Rajaton - Jeesuksen seimellä
7. En etsi valtaa loistoa
8. Tuo armon valokokyyhky - Es Ist Ein Ros Entsprungen - Behold, a Rose is Springing
9. Sylvian joululaulu

Joku voi ihmetellä miksi ne ovat kaikki noin surkeita. Minulle joulun aika on rahoittumisen, keskittymisen ja itsetutkiskelun aikaa. Ne laulut, jotka orientoivat ja ovat lapsuudesta jääneet teemaan kuuluviksi, nyt vain sattuvat olemaan surullisia. Siinä ei ole sen suurempaa melankoliaa.

Jouluna ihminen parhaimmillaan kohtaa itsensä tavalla, jota ei tapahdu muiden kiireiden keskellä. Toisaalta sitä kohtaamista myös turrutetaan, kun pelätään mitä siltä mahtaisi tulla esille. Pelätään, että joulu avaa silmät omalle pienuudelle ja vedetään varmuuden vuoksi suojakänni päälle.

Mikä siinä oman elämän tarkastelussa sitten pelottaa? Mitä siinä pelätään nähtävän? Minä en aidosti ymmärrä miksi ihmiset eivät halua kohdata itseään ja käydä keskustelua siitä onko elämä sellaista kuin he toivoisivat vai voisiko jotakin asiaa parantaa. Miksi sellainen syvällinen itsensä kohtaaminen ei tunnu hyvältä ja oikealta?

Ihmisille ei ole opetettu sitä itselleen anteeksiantamista. Tehdyt virheet koetaan epäonnistumisena, jota ei saa korjattua. Joulu voisi kuitenkin parhaimmillaan olla juuri se hetki jolloin pysähtyy ja pyytää anteeksi itseltään. Ollaan vaan ja kuunnellaan itseä. Liian paljon saa lukea tarinoita, että rosolli tai lanttulaatikko on lentänyt seinään ja äiti tai isä vetänyt naamat, kun stressi laukeaa. Eikö muisteta sitä, että Joulu tarkoittaa yltäkylläisyyden juhlaa sen takia, että meillä on jo kaikki mitä tarvitaan.



Että älkää nyt hyvät ihmiset tuhlatko jouluanne paineisiin. Parhaat juhlat ovat yksinkertaisia ja spontaaneja. Hakekaa ne laatikot kaupasta, jos tuntuu että niistä pitää muuten stressata. Ja eivät ne lahjatkaan mitään tunnelmaa tee, jos eivät ihmiset osaa olla ja nauttia toistensa seurasta. Ollaan ihan vaan, kuunnellaan pari joululaulua ja hiljennytään. Otetaan lasit glögiä ja pari palaa suklaata.

Mukavaa ja stressitöntä joulun odotusta. :)

Saturday, December 12, 2009

Livet står stilla

Unien prinsessojen kohtaamisen ja muistelun jälkeen palataan taas joulukuiseen lauantaihin. Chopin levittää sulosäveliään pitkin huonetta. Surffailen motivaatioksi asuntosivuja, että ymmärtäisin tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Elämä tuntuu etenevän niin älyttömän hitaasti, että tunnen päästäväni itseni liian helpolla. Jos ihminen asettaa itselleen haasteita, laittaa itsensä likoon ja ottaa riskejä, niin hänen on myös helppo kunnioittaa itseään. Ihminen, joka alisuoriutuu, ei ansaitse itsensä kunnioitusta, vaikka muut häntä kunnioittasivatkin. Jokainen ihminen tietää itse mikä on hänelle sopiva määrä haastetta. Sitä ei voi ulkoapäin nähdä.

Minun elämässäni kevät ja syksy ovat sitä aikaa kun tapahtuu paljon. Tässä vuoden vaihteessa on lähinnä sellainen olo kuin jäitä polttelisi. Nukun talviunta ja odotan muutosta. Oma isoisäni oli sellainen tapaus, että aina kun tuli kevät hän alkoi katsella taivaalle, että minnekäs sitä sitten lähdetään. Ja perhe tuli kiltisti perässä. Tottakai olisi hyvä osata hioa omaa taivoitetasoa ja tyytyä myös hiljaiseloon, mutta kun se tuntuu niin ärsyttävältä. Pää ei kestä.

Jos kaikki menee hyvin ensi keväänä taas tapahtuu. Siihen saakka tämä on tätä. Kaverit yrittävät saada minua ymmärtämään, että elämä menee hukkaan jos en osaa nähdä hetkessä mukavia asioita vaan kokoajan odotan jotakin tapahtuvaksi. Mutta en minä toisaalta ihan koko aikaa haikaile. Kyllähän minä elänkin, olen sosiaalinen, näen ihmisiä ja touhuamme kaikenlaista. Tietysti on tyhmää kiukutella asiasta jolle ei ole paljon tehtävissä. Pitäisi vain aktiivisemmin etsiä töitä tähän opiskelun oheen, niin jäisi vähemmän aikaa kärvistellä, ja olisi paremmin rahaa reissata.

Yksi kaveri ehdotti, että kunhan saan gradun valmiiksi ja paperit kouraan, niin sitten lähden Kuubaan salsaamaan ja jätän arkisen harmauden taakse. Ei välttämättä huonompi vaihtoehto. Päässä takoo ajatus, että kunhan vuoden verran vielä jaksaisin tätä kituuttamista ja lyhyen tähtäimen elämäntyyliä, niin sen jälkeen olen jo luultavasti jossain. Mutta jos elän elämäni odottaen sitä muutosta ja jos sitä ei sitten koskaan tulekaan, niin tipun aika korkealta. Pahimmassa tapauksessa olen vuoden päästä tässä samassa jamassa opiskellen ja asuen kaupungissa, josta en suuremmin välitä. Masentaa pelkkä ajatus.

Että sellaista se elämä joskus on. Ei pelkkää riemukasta karnevaalikulkua. En tiedä kuuluuko välillä olla tylsää, mutta sellaiseksi se elämä vaan tuntuu muodostuvan.

Tuesday, December 08, 2009

Kohtaamisia

Törmäsin opiskelujen kautta Martin Buberin kasvatusfilosofiaan, josta pitää nyt kirjoittaa vähän tännekin, kun se puhutteli minua mukavasti.

Buber käsittelee kasvatuksen ja todellisuuden kokemista ja käyttää käsitepareja minä-sinä ja minä-se kuvaamaan erilaista asennoitumista sosiaaliseen kanssakäymiseen. Minä-se suhde tarkoittaa perus, tavallista välineellistä suhdetta, jossa toiseen ihmiseen suhtaudutaan lähinnä objektina. Arkipäivässä ja varsinkin kaupungeissa tällainen suhtautuminen värittää sosiaalista todellisuutta, ja kanssakäyminen on monesti melko pinnallista ja välineellistä. Ei uhrata ajatusta toisen itsemääräämisoikeudelle, hänen absoluuttisen riippumattomalle ihmisarvolleen, vaan heitä tulee arkipäivän ajattelussa ryhmitelleeksi ja myös hyödyntäneeksi omien arkipäivän tavoitteiden saavuttamiseen.

Minä-sinä suhde tarkoittaa tilannetta, jossa kanssakäymisen osapuolet pyrkivät aidosti ymmärtämään toisen ihmisen näkökulmaa ja samalla tuovat oman näkökulmansa esille. Dialogisuus on Buberin mukaan ainoa mahdollisuus tuottaa sosiaalista todellisuutta, koska vasta sen kautta ihmisen omat käsitykset todellisuudesta todentuvat kanssakäymisessä toisen ihmisen kanssa. Eli ilman sosiaalisuutta ei voida myöskään rakentaa omaa näkökulmaa.

Aito dialogisuus eli minä-sinä suhde on pyyteetön tapahtuma, jossa toista ihmistä ei millään tavalla pyritä hyödyntämään omiin tarkoitusperiin, vaan siinä korostetaan ehdotonta ihmisarvon tunnustamista ja kunnioittamista. Tämä asennoituminen tekee Buberin mukaan myös kaikesta aidosti pyyteettömästä dialogista omalla tavallaan uskonnollisen kokemuksen, koska siinä toisen absoluuttinen arvo, Sinä, tunnustetaan ja pyritään luopumaan oman näkökulman rajoituksista. Toisella ihmisellä on oikeus omaan mielipiteeseensä ja häntä kuuluu kunnioittaa ihan vain siksi, että hän on ihminen.

Veli-Matti Värri kirjoittaa kirjassaan Hyvä kasvatus - kasvatus hyvään Buberin pohjalta, että aito oleminen on aina "Minän" ylittämistä. Oman näkökulman asettamista hetkeksi sivuun. Dialogisuudessa korostuu myös vastuun yhteisyys: kun toinen ihminen sanoo sinulle jotain, hän heittää samalla pallon itsellesi ja jättää sinulle vastuun tilanteen jatkosta.

Itseäni kiinnostaa Buberin ajattelussa tuon kunnioittamisen lisäksi erityisesti se, että todellisuuskuvaa todennetaan ja rakennetaan vain dialogin avulla. Eli kertomalla omista tuntemuksista ja aktiivisesti kuuntelemalla toisen reaktioita ja mielipiteitä toteutamme omaa olemistamme ja rakennamme kuvaa siitä, mikä on todellinen tilanne.

Jos miettii esimerkiksi itselleen anteeksiantamista, niin siinä yhdistyy rehellisyys itselle ja elämälle. Se mitä jotkut kutsuvat uskona tarkoittaa minulle itsensä hyväksymistä ja anteeksiantoa itselle sanojen syvimmässä merkityksessä. Olla rehellinen itselleen ja todeta oma puutteellisuutensa samalla antaen sen itselleen anteeksi.

Itsensä armahtaminen on sen hyväksymistä, ettei ole pystynyt tuomaan omaa hyvyyttään esille, vaan on elänyt puutteellista elämää. Se on oman vajavaisuuden myöntämistä ja sen näkyväksi tekemistä. Ei ole kysymys mistään synnin päästöstä vaan itsensä hyväksymisestä; anteeksi pyydetään itseltä eikä miltään ulkoiselta taholta.

Itsensä armahtaminen ei, kieroa kuin onkin, kuitenkaan onnistu yksin. Ja tässä mielestäni korostuu dialogisuus, jota Buberkin painottaa. Se täytyy sanoittaa. Vasta siinä vaiheessa kun kohtaa oman vajavaisuutensa avoimella sydämellä ja kertoo sen toiselle ihmiselle, niin samalla myöntää sen myös itselleen. Sanoittaa tilanteensa ja tekee sen näkyväksi. Huomaa kertovansa sellaistakin, jota ei aiemmin ole välttämättä edes tullut ajatelleeksi. Dialogisuus on siis tätä kautta myös peilin tarjoamista ja toisen puutteellisuuden hyväksymistä. Siinä ihminen muodostaa oman kuvansa omasta tilanteestaan ja saa sille samalla hyväksynnän.

Ja se tuntuu äärettömän hyvältä.

Katoliset tunnustavat syntinsä ja ihmettelevät miksi heistä tuntuu hyvältä tämän prosessin jälkeen, vaikka he eivät välttämättä edes kovin hartaasti usko Jumalaan, eivätkä ole kovin sidoksissa uskonnolliseen yhteisöön, joka tuomitsisi heidän tapansa. Se perustuu siihen, että samalla myöntää asian itselleen. Myöntää itselleen, että homma on mennyt vähän niin ja näin, mutta että tässä ollaan ja mitenkäs mennään eteenpäin. Ja synnintunnustuksessa heille tarjotaan se hyväksyntä ja kunnioitus, että he saavat olla puutteellisia omia itsejään.

No ehkä katolisen kirkon käyttäminen hyväksymisen esimerkkinä on aika ontuvaa, mutta synninpäästö tilanteena perustuu omasta mielestäni tuollaiselle periaatteelle ja kokemukselle.

Ehkä parempi esimerkki olisi terapiaistunto, jossa terapeutti tarjoaa toiselle ihmiselle täyden huomionsa ja asettaa hänen tarpeensa erityisasemaan, koska tuo toinen on ihminen ja sen ansaitsee. En tarkoita, että kaikesta kohtaamisesta pitäisi tehdä terapiaa ja analysoida toisen ihmisen ongelmia kuin ammattilainen; ei missään tapauksessa, koska sillä tavalla saadaan vain vahinkoa aikaan.

Mutta olennaista dialogisuuden oppimisessa on sen asenteen omaksuminen. Toisen ihmisen ehdoton kunnioitus ja tilan antaminen. Jos esimerkiksi parisuhteissa opittaisiin puolin ja toisin herkällä aktiivisella korvalla ilman ennakko-oletuksia kuuntelemaan mitä toinen todellisuudessa haluaa sanoa ja miltä hänestä tuntuu, niin voitaisiin päästä aika pitkälle.

Eli jatkolukemiseksi: Buber Martin (1993) Minä ja sinä

Monday, December 07, 2009

Obituary

Törmäsin Veloenan blogissa hauskaan ideaan kirjoittaa itselleen muistokirjoitus. Sellainen, joka hautajaisissa lausutaan. :)

Minun osaltani tämä perustuu nyt kyllä ihan puhtaasti sellaiseen tiettyyn narsismiin, kun tulee joskus kuviteltua ihmisten reaktioita omaan kuolemaan. :)

Joten here it goes:

Mitä me kaipaamme kun muistamme M:ää? Kuka oli tuo kummallinen pikkumies, joka rakasti syvää keskustelua ja laulamista? M pursusi aina intoa ja positiivisuutta ja tartutti omaa valoisuuttaan myös muihin ihmisiin. Hän sai myös toisaalta hyvin pienetkin muutokset elämässään vaikuttamaan valtavalta kriisiltä, jota hän velvoitti koko kaveriporukan ruotimaan. Se oli hänelle itselleen aina oppimiskokemus, kun tuo vallaton optimisti ei aina oikein nähnyt mistä hänen tunteissaan oli kyse.

M:llä oli kauhea tarve nähdä aina asian ytimeen, eritellä sitä ja analysoida sen toimintaa, niin että loppujen lopuksi itse asiasta ei jäänyt mitään jäljelle. Hän puhui rakkaudesta väittäen tietävänsä mistä siinä oli kyse, hän maalasi kuvan maailmasta paikkana, jossa on tilaa kaikille rumille ja kauniille sieluille.

M kuitenkin rakasti elämää. Hän sai valtavasti elämänsisältöä ihmissuhteista ja oman toimintansa ymmärtämisestä. Voi tietysti kysyä kasvoiko hän koskaan kovin aikuiseksi? Se idealistinen unelmien täyttymisen maailma oli kuin toiveunta, jota kohti hän halusi ohjata paitsi itsensä myös muut ympärillään.

Rakkaus musiikkiin, mereen ja toisiin ihmisiin täytti hänen elämänsä. Niistä hän ei saanut koskaan tarpeekseen. Omimmassa ympäristössään M oli purjehtimassa; siellä hän rauhoittui ja oli sinut itsensä kanssa. Siellä saattoi päästää irti siitä eksistentiaalisesta ahdistuksesta, joka maissa odotti. Nyt M purjehtii rauhassa, sovussa itsensä kanssa ja katsoo meitä jäljelle jääneitä täynnä lämpimiä tunteita.

Joten mitä me kaipaamme kun muistamme M:ää? Meistä jokainen näki hänet omalla tavallaan ja nuo muistot elävät vielä vahvoina. Joskus M sanoi, että hänen hautajaisissaan pitää soittaa Scandinavian Music Groupin laulu: Näin minä vihellä matkallani. Kertokoot se jotain siitä, mitä hän halusi jättää jälkeensä.

Ei tunnu missään
Olen matkalla taas
Olen matkalla sinne
Olen matkalla takaisin sinne
Minne kerran toivotit minut

Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin


Tuon kirjoittaminen tuntui kyllä perin huvittavalta. :) Voin suositella, vaikkette julkisesti mitään laittaisikaan esille, niin ehkä tuo pikkuisen auttaa miettimään millä tavalla ihmiset sinut näkevät, jos se on ylipäätään edes mahdollista.

Saturday, December 05, 2009

Hyvä tahto armahtaa

On eräs teema, jota täällä tulisi käsitellä useammin ihan siksikin, että se pysyisi itsellä paremmin mielessä.

Viime aikainen pohdiskelu on muodostunut hassusti monista aineksista. Opiskelujen kautta on joutunut pohtimaan erilaisia elämänkatsomukseen liittyviä teemoja, kuten omaa uskonnollisuutta ja elämäntarkoitusta. Jälkimmäistä nyt on tullut täällä blogissa pyöriteltyä ihan tarpeeksi, joten sen erittely tuntuu suhteellisen vaivattomalta. Jos ei joku vielä tiedä mitä pidän elämäntarkoituksena, niin voi lukea tekstejä taaksepäin.

Saman aikaisesti olen lukenut Dostojevskin Idioottia, jossa vilpitön ja hyväntahtoinen ruhtinas Myskin elelee Venäjän kierojen yläluokka-aristokraattien joukossa ja luo kontrastia hyvyydellään tuohon rappioon. Kirjoitin itselleni muistiin ajatuksen tuosta kirjasta, että pyyteettömän ihmisen tunnistaa siitä, että hän ei tunnista omaa arvoaan muiden ihmisten silmissä. Se on vilpitöntä pyyteettömyyttä. Tämä ei kuitenkaan riitä, koska pelkkä pyyteettömyys on yksistään passiivista. Se ei johda muuhun kuin siihen, että pysyttelee poissa muiden ihmisten tieltä.

Tarvitaan myös hyvää tahtoa. Silloin tuo pyyteettömyys muuttuu hyveeksi. Hyvä tahto on kykyä nähdä ihminen kauniina taideteoksena, joka hän on. Kaiken sen moralisoinnin jälkeen, jota täällä blogissani paasaan ontoista ja pinnallisista ihmissuhteista, on pakko myös todeta, että inhimillisyys on kuitenkin äärettömän kaunista, puutteellisuudessaankin. Hyvä tahto synnyttää itsestään sellaisen jännän ilmiön kuin anteeksianto, joka on puhtaan rakkauden ilmaus. Minä haluan antaa sinulle anteeksi, koska sinä olet ihminen. Jos tuo anteeksianto on pyyteetön, eli ei vaadi kohteeltaan vastineeksi suorituksia, niin se on vilpitön rakkauden ilmaus.

Se ei ole sääliä; sääli on pysähtyvä tunne, vaan hyvä tahto on aktiivista toimintaa, joka katsoo eteenpäin. Se on täynnä toivoa paremmasta, mutta saman aikaisesti antaa tilaa puutteellisuudelle ja ihmisen omalle vapaalle tahdolle. Myskin seuraa passiivisesti vierestä kun hänen rakastamansa hauras nainen syöksee oman elämänsä turmioon, ja Myskin kyllä haluaa toisen parasta ja pysyttelee saatavilla, mutta ei missään vaiheessa pakota toista mihinkään.

Pyyteetöntä hyvää tahtoa on paljon myös arkielämän pienissä asioissa. Monesti kun hyvää tahtoa saa osakseen, tulee niin puhtaan onnelliseksi, ei siitä, että saa apua, vaan siitä että hyvyys elää vahvana noissa ihmisten teoissa. Tuntuu kuin olisi todistamassa kaikkien aikojen ottelua, hyvä vs. paha, jossa hyvä pääsee hetkeksi niskan päälle.

Hyvää ei voi tehdä haluten tehdä hyvää. Ketään ei voi myöskään opettaa tekemään oikein. Jokainen ihminen syntyy omanlaisenaan yksilönä, mutta jokaisen meistä on mahdollista kohdata itsemme ja pyrkiä näkemään se mikä on olennaista, kysymään oikeita kysymyksiä, niin sen kautta ei voi enää toimia sitä vastaan mikä on hyvää. Jos ihminen seuraa omaa tunnetilaansa ja pyrkii aina tekemään niin kuin järjen ja tunteet yhdistämällä parhaalta tuntuu, niin hän alkaa suuntautua elämään pyyteettömästi.

Olin tuossa viime viikonloppuna käymässä Vaasassa ja olin joutua baarin vessassa tappeluun. Minulla oli kaulassani ruudullinen kaulahuivi ja tuntematon minua päätä pitempi pukumies sanoi minulle kirkkain silmin kirjaimellisesti, että: "Vie toi Yassir huivis vittuun tai mä tapan sut." Kysyin kiltisti, että anteeksi mitä. Hän toisti uhkauksensa, minkä jälkeen tietysti ensimmäinen reaktio oli, että pitääkö tässä ruveta puolustautumaan. Sitten kuitenkin menetin malttini ja kävin kaveria rinnuksiin kiinni ja huusin että: "Mitä vittua sä oikein sanoit?" Homma ei mennyt sen pidemmälle, kun kaveri selkeästi pelästyi että kävisin tappelemaan. Hän liukastui vessan lattialle ja minä marssin ulos.

Tuon tilanteen jälkeen minulla oli kuitenkin todella ristiriitaiset fiilikset. Tietysti pettymys ihmisten älylliseen asteeseen, mutta myös pettymys omaan reaktiooni. Enhän minä käy ihmisiin kiinni. Se nyt on niin älyttömän alkeellista touhua alentaa itsensä tuollaisten idioottien tasolle. Minun olisi kuulunut nauraa ja marssia paikalta. Ja minun olisi toisaalta täytynyt osata ymmärtää, että jos on annettu lusikalla, ei voi vaatia kauhalla. Tuo kaveri oli juhlimassa firmansa porukalla pikkujouluja, elämässään epäonnistunut insinööri, joka on toimistonsa yleinen naurunaihe; ajatteli päteä ja läksyttää rillipää hippiä ja saada pientä vallan tunnetta. Hän olisi odottanut, että olisin luikkinut pihalle suru puserossa. Kummestunut ilme kertoi yllätyksestä, kun en ottanut hänen uhkailujaan annettuna.

Tuollaisessa tilanteessa on haastavaa antaa anteeksi, mutta se täytyy osata tehdä mikäli haluaa kasvaa ihmisenä. Tuollainen tilanne toi selkeästi esiin ja ikäänkuin näytille sen miehen pienuuden, inhimillisyyden, joka juuri on rakastettavaa. Hänen inhimillinen puutteellisuutensa tekee hänestä ihmisen, joka on arvokas sellaisenaan. Hän ei ole täydellinen, enkä minäkään, joten miksi en antaisi hänelle anteeksi hänen tilaansa. Meistä ei kukaan tule koskaan olemaan valmis, eikä täällä ole kukaan toistansa arvokkaampi.

Mutta pyyteetön hyvä tahto on anteeksiannon lisäksi valtava innoittaja myös siinä mielessä, että se on jotain, mikä riisuu aseista kaikki tämän meidän aikamme muille lyhytnäköisemmille periaatteille rakentuvat aatteet. Mikäli joku tarjoaa toiselle rahaa uskoen sen muuttavan tilanteen kulkua ja toinen toteaa ettei hän sellaista tarvitse, niin vaurastumisen periaate on neuvoton. Siksi tätä vilpittömyyttä niin pelätään.


Ahneuteen, oman navan turvaamiseen ja vallanhimoon kun on niin todella helppoa vaikuttaa, ja ohjailla tällaista ihmistä. Mutta kuinkas pystyt ohjailemaan sellaista ihmistä, joka ei tavoittele mitään mitä voisit tarjota. Idealismi on pelätty juuri ennakoimattomuutensa ja puhtautensa vuoksi. Rappioon ja maallisuuteen kääntyvät idealistit ovat surullisia näkyjä ja he jos ketkä tulevat elämään rankan vanhuuden. He ovat myyneet hyvän tahtonsa. Mutta idealisti, joka seisoo oman parhaan tietonsa takana on vakaumuksessaan pelottava. Aatteet ja uskonnot ovat tietysti tästä syystä myös saaneet aikaan sotia, mutta aito ja vilpitön hyvä tahto ei milloinkaan. Kristinusko ei ole yhtä kuin hyvä tahto. Kristinuskokin on rakkaudensanomastaan ja anteekstiannostaan huolimatta vääristetty vääräuskoisuuden ja erilaisuuden tuomitsemiseen.

Sanotaan, että myös romanttinen rakkaus on aidointa, kun se perustuu sille, että näkee toisen puutteellisuuden ja rakastaa juuri tuota inhimillisyyttä. Se ei pyydä mitään vaan haluaa vain antaa. ruhtinas Myskin ei pyydä mitään itselleen, vaan haluaa auttaa rakastamansa naisen hoitoon, jättäytyen itse statistin rooliin. Vapaan tahdon tunnustaminen on juuri sitä, ettei odota toisen tulevan vastaan, vaan antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Jos toinen alkaa rakastaa samasta syystä, niin povaan näille kahdelle auvoista tulevaisuutta. :)

Pyyteettömyyteen pyrkiminen on kuitenkin todella pelottavaa ja vaikeaa mikäli se perustuu tietoiselle halulle olla hyvä ihminen. Pyyteettömyys syntyy luonnollisimmin sen kautta, että haluaa ymmärtää toista ja nähdä hänen inhimillisyytensä. Sen kautta kadottaa omat tarpeensa tuota ihmistä kohtaan.

Mutta tottakai on aivan perkeleen raastavaa katsoa vierestä kun rakastamasi ihmiset tekevät itselleen hallaa ja myrkyttävät omat mahdollisuutensa elää tasapainossa. Siksi sitä joskus sortuu siihen moralisointiin. Mutta en minä ihmiset pahalla. Saatte tehdä niin kuin teistä aidosti hyvältä tuntuu, mutta tarkkailkaa mikä todella tuntuu hyvältä vielä kuukaudenkin päästä.

Wednesday, December 02, 2009

Oppia ikä kaikki

Sain tänään koko opiskeluaikani vaikeimman ja samalla parhaan tehtävän:

Kertomus henkilökohtaisesta maailmankatsomuksesta ja sen kehittymisestä

Kirjoita auki ymmärryksesi henkilökohtaisesta maailmankatsomuksestasi. Pyri löytämään ajattelusi lähtökohdat eli ne käsitykset, uskomukset ja oletukset, joiden varaan olet rakentanut omaa maailmankatsomustasi, persoonallista tapaasi tarkastella todellisuutta. Kirjoita ajattelusi perusteista kokonaisesitys, jossa pohdit ymmärrystäsi todellisuuden luonteesta, ihmiskäsitystäsi, eettistä ajatteluasi ja käsitystäsi hyvästä elämästä.

Millaisena näet todellisuuden?
Mistä elämssä on kysymys?
Mikä on elämäntarkoitus?
Millainen on hyvä ihminen?
Mitä on hyvä elämä?

Pyri sisällyttämään tarinaasi maailmankatsomuksellisen ajattelusi kehittymisen kaari. Arvioi oman persoonallisuutesi, lapsuuden kotisi, elinympäristösi, opiskeluaikasi, läheisten ihmisten, harrastusten jne. vaikutusta maailmankatsomuksellisen ajattelusi rakentumiseen. Pohdi, mitkä tekijät (ihmiset, tapahtumat, filosofiat, uskonnot ym.) ovat jäsentäneet ja muuttanet käsitystäsi maailmasta, ihmisen olemuksesta ja elämän merkityksestä.

Millaisia vaiheita tunnistat?
Mitkä peruskysymykset ovat aktivoituneet ja missä vaiheissa?
Millaisia murrosaikoja olet käynyt läpi?
Mitkä maailmankatsomukselliset kysymykset ovat tällä hetkellä pohdinnan alla?

Pyri työstämään kertomustasi niin, että siitä syntyy kokonainen kuva maailmankatsomuksellisen ajattelusi, sisällöstä ja kehittymisestä. Kirjoittamisen aikana esitä itsellesi täsmentäviä kysymyksiä, esimerkiksi "Miten olen tullut tähän johtopäätökseen?", "Kuinka perustelen ajatteluni keskeisiä Lähtökohtia?" jne. Tähtää oman ajattelusi perusteiden tunnistamiseen ja jäsentämiseen.



Että sellaista, eipä yhtään vähempää. :) Mutta toisaalta juuri tällaisia tehtäviä olen aina toivonut.

Friday, November 20, 2009

Elämän rajallisuus

Tänään on kiitollisuuden päivä.

Tämä elämä on nimittäin aivan mahtavaa, vaikka kuinka onkin harmaa marraskuinen kaamos ja elämä on levällään kuin sortunut korttitalo. On joka tapauksessa aivan valtava etuoikeus saada elää: kokea, tuntea, oppia ja välillä myös kärsiä. Kaikki se on elämää. Joskus sitä miettii, että miksi juuri minulle on osoitettu tämä lahja saada elää. Vastaanottaa silmänräpäys täällä kauniiden, oikeiden sielujen joukossa.

Minä ajattelen kuolemaa silloin tällöin. Sitä hetkeä kun jonain päivänä valot sammuvat. Se on hyvin perustavanlaatuinen ajatus. Jokainen on nöyrä kohdatessaan avoimesti itsessään sen tunteen, että tämä on rajallista. Tulee aamu, jona ei itse enää herääkään. Se tunne herättää ne ikiaikaiset kysymykset, mutta toisaalta sen ajatuksen kanssa tutustuminen ja sen hyväksyminen kasvattaa ihmistä tavalla, jota ei tee mikään muu.

Benjihyppy tai muu äärirajojen adrenaliiniryöppy ovat omanlaisiaan vaaran ja kuoleman ajatuksen uhmaamisen tapoja, mutta ne eivät välttämättä opeta tai auta kohtaamaan sitä mitä kuolema on. Kun sen ajatuksen ottaa käsittelyyn, niin huomaa, että kuolema määrittelee elämän.

Antiikin Jumalat kadehtivat ihmisiä, koska näiden elämä oli ainutkertaista, aitoa ja siksi se myös tuntui joltain. Ihmiset elävät kukin omaa ainutkertaista elämäänsä, täynnä merkityksiä, tavoitteita, unelmia ja pelkoja. Ja jokainen noista elämistä on korvaamaton. Ainutkertainen vivahteikkaan kaunis taideteos elämästä.

Tämä meidän kaikkien yhteinen todellisuutemme on kuin inhimillisyyden sulatusuuni, jossa jokainen tuo sen korvaamattoman erityislaatunsa yhteiseen pöytään, missä me kaikki saamme nauttia toisistamme. Juuri inhimillisyys; sen puutteellisuus, ailahtelevaisuus ja erehtyväisyys, on se suurin suola, joka tekee tästä dynaamisesta keitoksesta niin herkullisen. Inhimillisyyteen kuuluvat myös ne kaikki tuntemukset, jotka synnyttävät sosiaalisessa elämässä äärettömän värikkäitä tilanteita.

Ihminen pelkää, ihminen rakastaa, ihminen nukkuu, ihminen kuolee. Se on aivan helvetin kaunista.

Kuoleman pelon lievittämiseen on vuosituhansien aikana keksitty vaikka mitä doktriineja. Kauniita ajatuksia. Itse ajattelen, että sen rauhoittavan ajatuksen pitäisi löytyä tästä todellisuudesta ja itseasiassa sen pitää löytyä meistä ihmisistä itsestämme. Se vastaus elämän ja kuoleman arvoitukseen, on meissä kaikissa sisällä.

Luin gnothi seauton blogia, missä hän totesi, että "Rakkaus on tie, totuus, ja elämä" mukaillen kristinuskon perustuskappaleita. Meissä jokaisessa asuva rakkaus on vastaus, se on jotakin elämää ja kuolemaa suurempaa, ja se tekee meistä kuolemattomia. Tämä kuori voi rapistua yltäni ja saavuttaa loppunsa, mutta se idea rakkaudesta ei kuole koskaan. Ihminen vie sen toisaalta mukanaan hautaan, mutta niin kauan kuin tällä pikku pallolla kuhinaa riittää, niin elää myös rakkaus.

Minua itseäni tuo ajatus rauhoittaa. Osa minusta elää ikuisesti niiden tunteiden kautta, joita säteilen maailmaan. Ja se auttaa hyväksymään sen ajatuksen, että jonain päivänä; ehkä tänään, ehkä huomenna, tämä lahja otetaan minulta pois. Pitää vain elää sellainen elämä, että kehtaa kohdata itsensä sillä hetkellä. Elämisen arvoinen elämä on elämää rakkaudessa.

Sunday, November 08, 2009

Wannabe vassari vaahtoaa

Tutkin arvoja, mutta tutkimuksestani en ala täällä puhua, koska sitten tulisin vahingossa plagioineeksi omaa tekstiäni työhöni ja kun tämä on nimetön blogi, niin sitä tuskin katsottaisiin hyvällä, että tutkielmani teksti löytyy googlettamalla. Kirjoitan tänne kuitenkin omasta suhtautumisestani arvoihin. Se kertoo minusta aika paljon.

Tiedän, että minun olisi oikein toteuttaa niitä arvoja, jotka ovat totta ja vievät elämää tällä raihnaisella pikku pallolla oikeaan suuntaan. Olen kutienkin tähän asti valinnut mieluummin pinnallisia helppoja arvoja, jotka pitävät minut kyllä käynnissä, mutta täyttävät elämäni sellaisella pinnallisella paskalla, joka on melko yhdentekevää. Minua hävettää kun ihmiset sanovat, että olen heidän tuntemistaan ihmisistä kaikkein aatteellisin ja syvällisin ihminen, joka seuraa periaatteitaan; minä en todellisuudessa seuraa sitä minkä tiedän olevan oikein, ja tämä rassaa minua todella paljon.
Onko minulla oikeus sanoa, että olen oikeassa? Tekeekö se minusta huonon ja suvaitsemattoman ihmisen, joka ei ymmärrä muiden ihmisten maailmankatsomuksia? Olen kokenut, että jos todella otan kantaa ja sanon, että tiedän mikä on paras valinta, niin ihmiset leimaavat minut moralistiksi ja marginaaliin kuuluvaksi huuhaa toisinajattelijaksi, jolle ei ole oikeutta elää osana tätä systeemiä. En minä halua marginalisoitua. Olen elänyt lievästi syrjäytyvää elämää koko elämäni, koska olen aina ollut hieman poikkeava. Minä haluan olla sosiaalinen, tuntea ihmisiä ja olla heidän lähellään.


Miksei enemmistö tässä maailmassa arvosta niitä asioita, joita minä pidän olennaisena, vaikka ne ovat juuri niitä oikeita arvoja, joilla tästä maailmasta voitaisiin tehdä parempi paikka. Minä haluaisin itse toteuttaa noita arvoja, joka päiväisessä elämässäni, mutta kieltäydyn siitä, koska en halua joutua ulkopuoliseksi aliarvostetuksi hylkiöksi. Haluan olla osa sosiaalista elämää ja haluan saada tunnustusta ja yhteisön kunnioitusta. Haluaisin, että tilanne olisi se, että kollektiivi ihmismassa tekisi päätöksen ja marssisi ulos sanoen, että nyt riittää. Ja he tiedostaen valitsisivat sen minkä he sisällään tietävät olevan oikein.

Miten voi elää tasapainossa muiden ihmisten valintojen kanssa ja samalla toteuttaa sitä, minkä sisällään tietää olevan oikein? Minua rassaa se, että tämä yhteiskunta ei arvosta sitä jos joku toimii oikein. Sille ei panna mitään arvoa. Sellaista ihmistä ei tulla koskaan näkemään Hesarin verotieto-osiossa paistattelemassa suuren menestyksensä hedelmillä. Siellä paistattelevat ihan muut tyypit.

Haluaisin pitää luennon aiheesta: Valitako oikein vai niin, että saa kavereita? Luennolla käsiteltäisiin juuri tätä tematiikkaa, kuinka moni meistä on valmis tekemään niin kuin oikein on, jos tiedämme samalla sulkevamme omia oviamme tältä yhteiskunnalta. Tämä yhteiskunta promoaa tietynkaltaista toimintaa ja tuosta mallista kieltäytyminen ja toisen tien valitseminen on kivinen taival. Aatteen tie. Minä kyllä pohjattomasti kunnioitan niitä ihmisiä, jotka lähtevät sille tielle uhraamatta ajatustakaan epäonnistumiselle. Heidät leimataan sopeutumattomiksi vastarannankiiskeiksi, jotka eivät suostu keskittymään siihen mikä on yleisesti sosiaalisen elämän keskiössä vaan kiinnittävät huomionsa epäkohtiin ja rakentavat omaa kuvaansa siitä mikä on olennaista ja minkä kuuluisi olla keskiössä.

Mutta miksi näitä rohkeita marginaaliin asettuvia yksilöitä ovat aina juuri ne friikit, joilla ei ole mitään uskottavuutta? Miksei korkeasti koulutettuja älykkäitä ja tehokkaita pukumiehiä kiinnosta se mikä on oikein? Miksi he eivät uskalla ottaa sitä askelta ja puhua, että todellisuudessa asiat ovat aivan päin helvettiä ja perustuvat sellaiselle kuvalle maailmasta, joka on ontto ja vailla kestävää merkitystä. Kyllä hekin sen tietävät, mutta he suojelevat jotain, keskittyvät epäolennaiseen ja haluavat pitää silmänsä kiinni, miksi.

Tämä ei minulle mene jakeluun, vaikka kuinka sitä pohdin ja yritän ymmärtää. Älykkäät ja sivistyneet ihmiset, jotka valitsevat onton paskan sen sijasta, että pyrkisivät toteuttamaan sitä mallia, jonka sisällään tietävät oikeaksi ja antoisammaksi. Se on tyytymistä ja raukkamainen valinta sillä perusteella, että he eivät halua tehdä elämästään vaikeaa. Vaikka yksilöllä on oikeus valita omaan elämäänsä panostaminen ja tietynlainen itseensäpanostamisen hedonismi, niin toisaalta ihmisellä on myös velvollisuus tehdä niin kuin on oikein, ja siitä syntyvä hyvän olon tunne on paljon syvempi kuin nuo yllämainitut itseensä syventymisen mielihyvän kokemukset.

Mikseivät ihmiset ota sitä askelta? Miksi ihmiset tyytyvät sellaiseen banaaliin paskaan ja tarpovat elämänsä loppuun asti toteuttaen sitä mikä ei ole koskaan tuntunut oikealta tai hyvältä. Meille on kasvanut valtava kasa väritöntä ihmismassaa, joka toteuttaa omaa vieraantumistaan omista vaikutus- ja valinnanmahdollisuuksistaan. Osa heistä ei välttämättä edes tiedä kieltäytyvänsä siitä paremmasta mahdollisuudesta, mutta tämän osuuden en usko olevan kovin suuri. Ihmiset ovat sen verran älykkäitä, että he yleensä ottaen osaavat laskea yhteen kaksi plus kaksi.

Ihmiskunnan historian aikana meillä on ensimäistä kertaa materiaalinen mahdollisuus toteuttaa sitä korkeampaa mahdollisuutta. Ihmiset ovat kuitenkin tottuneet siihen onttoon tuottamismalliin ja hyödykkeistä tappelemiseen, että he eivät osaa lopettaa. Lapsi on terve kun se leikkii, sairas kun se ei osaa lopettaa; ihminen on terve kun se on ahkera ja ansaitsee, sairas kun se ei osaa tajuta saaneensa tarpeeksi ja että on aika siirtyä eteenpäin. On aika ottaa seuraava askel ja tehdä niin kuin oikein on.

On turhaa ja säälittävää pillittää täällä blogissa sitä kuinka en itse uskalla ottaa sitä askelta ennen kuin saan muita ihmisiä puolelleni, enkä joudu asettumaan marginaaliin tai leimautumaan hipiksi vain siksi, että haluan tehdä niin kuin oikein on. Olen sydämeltäni pelkuri, koska en pysty toteuttamaan omia sanojani ja omaa ideaaliani käytännössä. Tässä kohtaa punnitaan se ketkä ovat todellisia rohkeita persoonia, jotka uskaltavat ottaa sen askeleen ja sanoa, että ihmisarvoinen ei tarkoittanut tätä. He tekevät tietoisen valinnan, joka ei koskaan edes ollut heille mikään valinta. Heidän silmissään ei koskaan edes ollut mahdollisuutta piiloutua jonkin onton mukavuusajatuksen taakse. Oikein tekeminen on ollut heille aina ainoa vaihtoehto. Tällä hetkellä nuo käytännön idealistit ovat kuitenkin sellaista porukkaa, joka on tottunut elämään marginaalissa koko elämänsä. Ja siellä on myös sitä porukkaa, joka on siellä erottautumisen ilosta, ja siitä porukasta en pidä. Minusta on säälittävää erottautumisen tavoittelua vastustaa kaikkea vain vastustamisen ilosta.

Enemmistö totesi, että on parempi toteuttaa tylsää ja turvallista Main stream elämäntapaa, kuin leimautua ja marginalisoitua ja samalla sulkea itseltään tiettyjä ovia. Minä pelkään, että jos en kohta tee asialle jotain, minulle käy samoin.

Mitä minulla on menetettävää? Rikas sosiaalinen elämä? Uskottavuus systeemin uskollisena palvelijana? Onttojen ihmismassojen kunnioitus ja bimbo-blondien hyväksyntä?

Minun pitäisi perustaa oma puolue:

Elämänlaadun puolue – vähemmän on enemmän.
Myyttejä, joista muut eivät uskalla puhua.

Voisin sitten käyttää tuota puoluetta lähtöalustana sille, että muiden olisi helpompaa irrottautua oravanpyörästä ja kiinnittyä johonkin, mikä edustaisi heidän omaa kokemustaan. Tämä kuulostaa sosiaaliselta itsemurhalta, mutta pakko se olisi tehdä, koska vasta sen jälkeen voisin saada rauhan, että olen tehnyt voitavani ja jos ihmiset eivät vielä silloinkaan herää näkemään omia mahdollisuuksiaan, niin sitten se on heidän oma ongelmansa.

Thursday, November 05, 2009

Konsensuksen illuusio

Kuka on minun vertaiseni? Olenko minä sinun vertaisesi?

Ja tässä en nyt tarkoita tuota sanaa siinä mielessä, että kyse olisi ihmisen arvosta, vaan käytän vertaisuutta siinä mielessä kuin sitä tarkoitetaan esimerkiksi vertaisryhmässä.

Opiskeluelämän mukavuus perustuu samankaltaisten mielenkiinnon kohteiden löytämiselle ja tietyn yhteisöllisyyden kokemukselle. Opiskeluryhmässä ihmisten erityistarpeet saattavat olla samankaltaisia tai vähintään ihmisten taustoista on löydettävissä yhteisiä tekijöitä. Käsitys siitä mitä tarkoittaa hyvä elämä on luultavasti jollakin tavalla samoissa raameissa. Kanssakäyminen on helppoa ja vaivatonta. Ei konflikteja, yhteisymmärrystä ja konsensusta. Opiskeluaikaa romantisoidaan; "Silloin olimme kaikki idealisteja, silloin minua ymmärrettiin." Vertaisryhmä jakaa ideaaleja ja päämääriä sekä joissain tapauksissa kokonaisen vision siitä kuinka asioiden olisi hyvä olla. Pienemmässä mittakaavassa tietylle alalle hakeutuminen korreloi tietynlaista ihmistyyppiä, joka tottakai tunnistaa kaltaisensa.

Vertaistuessa on myös se jännä puoli, että ne asiat, joita vertaisryhmä vaatii tulevat sen jäseniltä melko luonnostaan. Mikäli jollakulla on vaikeuksia tuottaa vaadittuja ominaisuuksia, hän saattaa huomata, että hän ei ehkä sovellu juuri kyseiseen vertaisryhmään ja vaihtaa pääainetta. Tämä onkin oiva "pääsykoe" ja indikaattori sille oletko oikealla alalla. Ryhmäsi ei vaadi sinulta sellaisia asioita, joita et voi tarjota. Siksi tuntuu siltä, että saat olla oma itsesi ja avoimesti tuoda omat puutteesi julki pelkäämättä, että se nostaa juuri muunlaista reaktiota kuin että: "Musta tuntuu monesti ihan samalta."

Kun sitten siirrytään "THE REAL WORLD" nimiseen paikkaan, niin todellisuus iskee säälimättä päin näköä. Valtavat määrät ahdaskatseisuutta, katkeruutta, pinnallisuutta ja välinpitämättömyyttä seisoo vastassa nuorta idealistia, joka oletti, että kaikki muutkin haluavat antaa KAIKKENSA. Kyynikot koulivat nuorta mieltä pahan maailman tavoille ja sopetumiskykyisenä ihmislajin edustajana idealisti omaksuu talon tavat. Hän alkaa epäillä, turvata selustaansa, laskelmoida ja kysyä kysymyksiä kuten "Mitä minä tästä saan?"

The Real World ei kuitenkaan ainoastaan rapauta idealismia, vaan se pakottaa ihmiset sopeutumaan vertaisryhmänsä ulkopuolelle, kokemaan oman poikkeavuutensa ja erottumisensa tarpeidensa perusteella. Tämä voi tulla shokkina ja myös aikaansaada masennusta. Kukoistaminen vertaisryhmässä ja kukoistaminen muiden ihmisten joukossa ovat kaksi täysin eri asiaa. Konsensus antaa luvan olettaa joitakin asioita, mutta arkitodellisuudessa, sosiaalisen elämän runsauden sarvessa mitään ei voi olettaa. Ei voi olettaa, että ihmiset jakaisivat kauniin ajatuksesi. Ei voi olettaa että enemmistö jakaisi jonkin tarpeesi.

Vertaisryhmä luo tiedostamattoman illuusion, että ryhmän konsensuksessa olisi kyse normaalitilanteesta. Se myös synnyttää ajatuksen, ettei minun tarvitse tavoitella yhteisymmärrystä noiden muiden kanssa, koska minua ymmärretään jo täällä. En jaksa vaivautua ymmärtämään noiden toisten kantaa. Ja näin se pieni piiri pyörii kauniisti. Vaikka kukaan ei ajattele, että kaikki ihmiset jakaisivat oman alan ajattelutapaa, niin tuo illuusio tulee esille sinä pettymyksen tunteena, kun ihminen yrittää taistella tuulimyllyjä vastaan ja tuoda oman vertaisryhmänsä kantaa esille.

Todellisuudessa kyse on aina vähemmistönäkökulmasta, joka kilpailee lukemattomien muiden intressien kanssa. Kyse on painotuksista, siitä mitä koetaan olennaisena. Eli se mikä riittää vertaisryhmässä, ei riitä maailmassa. Siellä joutuu perustelemaan kantansa kymmenen kertaa vakuuttavammin jos mielii saada mitään läpi.

Vertaisryhmäthän ovat tunnetusti mainioita alustoja pariutumiselle. Luin erään artikkelin, jossa käsiteltiin sitä kuinka yliopistoluento on tietynlainen lihatiski. Todennäköisyys, että samasta tilasta löytyy samanhenkinen, samanlaisen maailmankuvan jakava ihminen, on todella korkea. Vertaisryhmän käsitys hyvästä parisuhteesta on myös luultavasti samoilla linjoilla. Siksipä ihmiset tahtomattaan tähyilevät massaluennoilla ympärilleen melko kiinteästi. "Jos se on täällä, niin se on varmaan hyvä tyyppi." :)

Seurustelusuhteen järjestäminen on tietysti myös vaivattomampaa samankaltaisten intressien kanssa, mutta siinäkin on pakko kysyä, että onko sillä mitään tekemistä todellisuuden kanssa? Ovatko ne asiat, joita vertaisuus tuo ilmi, olennaisia seurustelun kannalta, vai tuoko samankaltaisuus enemmänkin esiin rasitteita ja omia ärsyttäviä erityispiirteitä? Jos kaksi filantrooppia haluaa yhdessä pelastaa maailman, niin kumpi heistä muistaa tuoda leipää pöytään ja hakea lapset tarhasta?

Ehkä sopeutuminen todelliseen maailmaan olisi hyvä aloittaa jo aiemmin ja pyrkiä laajentamaan omia vaikutteitaan tietoisesti, että identifioituisi mahdollisimman moneen vertaisryhmään. Tämä voisi osaltaan auttaa sopeutumista siihen mielipiteiden ärsyttävään kaaokseen, joka työelämässäkin vallitsee. Mutta haluaako niitä muita todella aidosti ymmärtää?

Isälle, vai kelle se nyt oli...?

Luin eilisen Hesaria ja minua alkoi aivan suunnattomasti ärsyttää millaisia stereotypioita isänpäivän markkinoinnissa käytetään ja millaista kuvaa isyydestä ja miehenä olemisesta se luo. Suurin osa mainoksista oli kirjamainoksia: ilmasotakirjoja, sotahistoriaa, Remestä ja kumppaneita. Lisäksi oli useampi partakonemainos ja läjä boksereita. Nuo jälkimmäiset nyt ovat tietysti välittömiä hyödykkeitä ja tulevat siksi tarpeeseen.

Olin kuitenkin positiivisesti yllättynyt, että joukkoon mahtui myös kylpylämainos, jossa isää sai hemmotella kylpyläpäivällä ja myös mainos paistinpannuista, vaikka sekin tietysti perustuu stereotypiaan grillaavista miehistä. Työkaluja ei kaupattu; näköjään ne miehen annetaan valita oman harkintansa mukaan.

Odottamani mainokset:

"Osta NYT isänpäivälahjaksi; Jane Austinin koko tuotanto!!!"

"Tänä isänpäivänä laatulukemista: Taiteen ja tunteiden jatkumo!"

"Muista Isää Unilux tyynysetillä!"

Kyllä se vähän pistää silmään kuinka härskisti noita isä-mielikuvia luodaan. Yhtä ärsyttävää on nähdä toukokuussa äitienpäivän nurkilla tai vieläpä jouluaattona Anttilan kassajonossa parrakas mies hyvin vaikean tai nolon oloisena nahkasaappaissa perässään kolme pälyilevää lasta ja kainalossaan Moccamasterin uusin malli. Samaa paskaa sekin on.

Yksi markkinoinnin perusedellytyksiä on kohderyhmän valinta, tai näin olen kuullut. Lahjaa markkinoitaessa tämä on vain konstikasta, koska kysymys ei ole varsinaisen kohderyhmän (tässä tapauksessa Isien) tarpeista vaan lahjaa hankkivan osapuolen (puolisoiden ja lasten) mielikuvasta omasta isästään. Tämä perustuu siihen, että isää tai hänen todellisia tarpeitaan ei tunneta tai pahimmassa tapauksessa edes haluta tuntea.

Markkinoinnin ja muiden tahojen vaikutuksesta on luotu mielikuva hyvästä isyydestä, normit täyttävästä toiminnasta ja isälle hankittavien lahjojen kautta halutaan vahvistaa tuota omaa mielikuvaa siitä rujosta peruskalliosta, joka on ennakoitavuudessaan niin ihanan luotettava. Ja kukapa isä nyt sunnuntain kahvipöydässä nostaisi äläkän, että heillä on jo tarpeeksi boksereita tai että todellisuudessa heitä ei voisi vähempää kiinnostaa Talvisodan taistelujen eteneminen.

Minä tiedän, että minulle on aivan äärettömän vaikea hankkia lahjaa. Monesti häpeän sitä ja koen, että olisin helpompi läheinen, jos minulle voisi aina hankkia jotain tiettyä ja olisin siihen tyytyväinen. Mutta kun sitä on vähän friikki ja kiinnostuksiltaan poikkeava, niin minkäs teet. Enkä minä mitään odota, mutta monesti huomaa kuinka paljon energiaa ihmiset laittavat lahjan miettimiseen ja siitä tulee vähän kiusaantuneen kiitollinen olo.

Onneksi en isänpäivänä kuitenkaan joudu vastaanottamaan yhtään mitään. :)

Friday, October 23, 2009

Liberalismi ja kilpailukyvyn ylläpito ovat myytti

Arkiston kätköistä löytyi mielipidekirjoitus vuoden takaa, jota Helsingin Sanomat ei suostunut julkaisemaan. Se heräsi eläkejärjestelmän muutopaineista ja laitoin sydänvereni paperille. Mutta kun ei Helsingin Sanomat halunnut sitä julkaista niin laitan sen sitten jakoon täällä:

Liberalismi ja kilpailukyvyn ylläpito ovat myytti

Huonompaan suuntaan ollaan menossa. Romutetaan yliopistojen itsenäisyys ja
riippumattomuus, viedään iäkkäiltä oikeus eläkkeelle siirtymiseen ja
leipäjonot pidentyvät samaa tahtia työttömyyden kasvun kanssa.

Kaikki tehdään kansallisen kilpailukyvyn varjolla; huippusuoritusten
löytämiseksi ja suomalaisen menestystarinan kirjoittamiseksi. Menisivät
Ollila ja muut brändityöryhmän jäsenet kysymään leipäjonosta mitä mieltä
siellä ollaan kvartaalitalouden ja teknologiahypen kyllästämän
yhteiskunnan paremmuudesta. Liberalismi jauhaa omaa karua sanomaansa, että
ihminen on oman onnensa seppä ja heikot kaatuu elon tiellä.

Kilpailu on hyvää silloin kun se tähtää omien kykyjen kehittämiseen, mutta
siitä tulee kestämätöntä, kun kilpailu valitaan itseisarvoiseksi
elämänpolitiikaksi; halutaan yksinkertaisesti olla parempia kuin muut.
Mikä ihmeen kansallinen kompleksi tästä on Suomelle tullut, että niin
hirveästi pitää todistaa maailmalle, että vaikka olemme pieni kansa, niin
täältä pesee. Tämä ylisuoriutumisen paine on luultavasti myös yksi osasyy
syrjäytymiseen ja korkeisiin itsemurhalukuihin. Korkealle asetettujen
tavoitteiden saavuttamisesta tehdään itseisarvo. Pisa-tutkimukset ovat
tästä hyvä esimerkki.

Kukaan ei ole kuitenkaan voinut todistaa, että yksiselitteisesti eteenpäin
jyräävä kehitys, kansakunnan kilpailukyky tai materiaalinen vaurastuminen
voisivat yksi yhteen parantaa ihmisten elämänlaatua. Työttömyyttä voidaan
ehkäistä myös muilla keinoilla kuin ikuisella tehostamisella ja
karsimisella. Suomalaiset ovat useita kertoja viimeisten viiden vuoden
aikana tehdyissä kyselyissä korostaneet, että he ovat valmiita maksamaan
lisää veroja, jos sillä saadaan hyvää aikaan. Samanaikaisesti yhtä tärkeää
hyvinvointivaltion tulonlähdettä varallisuusveroa on leikattu rankalla
kädellä.

Yritysmaailmasta lainattu tuottavuusohjelma ei sovellu julkisen hallinnon
järjestämisen periaatteeksi, koska tehokkuusajattelulla ei tulla luoneeksi
julkiselle sektorille niitä työpaikkoja, joita sen kuuluisi tarjota. Nämä
työpaikat ehkäisisivät syrjäytymistä ja tuottaisivat verotuloja, ja näin
osaltaan pitäisivät hyvää kiertämässä.

Hyvinvointiyhteiskunnan luomisessa on käytetty tiettyjä ihanteita; jotkin
asiat ovat olleet pyhiä. Ja jos jokin asia on pyhä, niin sille ei silloin
aseteta hintaa. Yksi näistä pyhistä asioista on ollut se, että
vähempiosaisista pidetään huolta, vaikka mikä olisi. Tämä tehdään siksi,
että se on oikein. Tätä periaatetta ei saa koskaan unohtaa, koska se on
tärkeämpää kuin yksikään Suomen kilpailukyvyn mittari. Sillä mitataan
ihmisyyttä ja kykyämme antaa toisille ihmisille vähän ihmisarvoisempi
elämä. Ja jos tämä asia asetetaan vierekkäin kilpailukyvyn säilyttämisen
kanssa, niin valinta ei pitäisi olla kovin vaikea.

Lastenhoito, koulutus, eläkejärjestelmä ja työttömyysturva ovat asioita,
joiden ylläpidon kuuluu ajaa muiden etujen edelle. Niiden avulla on
kuitenkin saavutettu se suurin suomalainen menestystarina: ihmisarvoinen
yhteiskunta.

Tavoitteeton läheisyys

Hetkestä aikaa taas tekstiä.

Meillä oli tässä kuluneella viikolla opiskelujen puolesta luento, jolla käsiteltiin sosiaalisen median merkitystä nuorten yhteisöllisyydelle. Siellä luennoitsija piti täysin luonnollisena kehitystä, että nuorten "hengailu" eli tavoitteeton ajanvietto on siirtynyt kasvokkaisista tilanteista nettiin erilaisten yhteisöjen palstoille.

Oli kornia, että samalla luennolla luennoitsijat käsittelivät ihmisten perustarpeita Maslow'n tarvehierarkian pohjalta. Siinä hyvin merkittävä ja perustavanlaatuinen tarve on sosiaalisen fyysisen läheisyyden tarve. Mielestäni yksi kaikkein merkityksellisimmistä sosiaalisuuden ja fyysisen läheisyyden muodoista on se, johon ei liity minkäänlaisia tavoitteita. Eli että kaksi tai useampia ihmisiä viettää aikaa samassa tilassa saattaen tehdä omia projektejaan, mutta jakaen fyysisen läheisyyden.

Jos kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta tulee täysin intentionaalista ja se rajoittuu aina erityistilanteisiin, joihin liittyy jokin erityinen syy tai tavoite, niin hukataan eräs kaikkein arvokkaimmista sosiaalisuuden muodoista. Kohta ystäväni alkavat ihmetellä, kun pyydän heitä luokseni käymään ilman, että olen suunnitellut mitään erityistä ohjelmaa vaan haluten vain olla ja kokea, että he ovat samassa tilassa.

Meillä oli myös opiskelujen ohessa toiminnallinen harjoitus, joka huipentui rentouttavaan hierontatuokioon. Sellaista ei voisi koskaan ikinä kokea netin kautta ja se tuntui yksinkertaisesti mahtavalta. Siinä välittyi kunnioitusta, välittämistä ja autenttinen rento kokemus siitä, että joku haluaa pitää huolta ja panostaa sinun mukavuuteesi. Se oli elämänlaatua. Ja tuntui hyvältä kun sai antaa samalla mitalla takaisin. Että: Up yours Second life.

Sunday, October 04, 2009

60° N

Tänään tajusin kuka haluan olla. Minä olen skandinaavi. Sen käsitteen kanssa minun on helppo tuntea yhteenkuuluvuutta. Olen ylpeä Helsingistä, Tukholmasta, pohjoismaisesta karun jylhästä luonnosta, hyvinvoinnista, demokratiasta sekä niistä haasteista, joiden kohtaamista täällä eläminen välttämättä tarkoittaa. Pohjoismainen sivistys on tietyllä tavalla katsottuna maailman huippua. Mutta ei se ole sattumalta muotoutunut, vaan sen eteen on tehty töitä. Ja työ hyvinvoinnin puolesta on ollut selkeä arvovalinta.

Vaikka sitä hyvinvointia romutetaan nyt järjestelmällisesti, niin kyllä minä kuitenkin uskon, että pohjoismainen elämäntapa tulee aina erottumaan jollakin tavalla. Vaikka kulttuurit sekoittuvat, ja on tarkoituksenmukaista, että tänne muuttaa paljon ihmisiä muualta maailmasta, niin silti tietty pohjoisen kouliva vaikutus säilyy. Se tekee ihmisestä nöyrää ja maanläheistä.

Tietyllä tapaa suomalainen mentaliteetti on tullut tiensä päähän. Se sisäänpäin lämpiävä, möllöttäminen ei päde enää missään. Mikäli sen valitsee, niin samalla sulkee ovet omalta kehitykseltään. Ja tästä metsäläisyydestä en ole koskaan ollut ylpeä, vaan se on tuntunut hyvin vieraalta. Olen myös tuntenut suunnatonta myötähäpeää niiden ihmisten puolesta, jotka korostavat omaa junttiuttaan ja kokevat ylpeyttä siitä, että he sen voimin erottautuvat muusta maailmasta.

Tämä maailma on kehittynyt siihen tilaan, että siinä kukoistaminen tarkoittaa verkostoitumista ja suvereenia sosiaalisuutta. Se ei ole vaikeaa; kesällä opin Ruotsissa, ettei se haittaa vaikka välillä vähän puhuu, jopa vähän tarpeettomastikin. Se kun pitää yllä juuri sitä vaihdetta, joka suomalaisella ei meinaa pysyä päällä. Eli pistetään suut jauhamaan. Tähän maailmaan mahtuu ääntä ja sen tuottaminen on ihmiselämän luontaisimpia toimintoja. Puhutaan yksinkertaisesti enemmän, niin se tuottaa sosiaalista elämää aivan toisella tavalla.

Vaikka suomalaisuudesta tai skandinaavisuudesta hylättäisiin junttius, metsäläisyys, melankolinen pessimismi ja sisäänpäin lämpiäminen, niin ne hyvät puolet eivät kuitenkaan rapaudu. Ominaisuudet kuten vahva luontosuhde, kyky hiljentyä, yleinen toisen ihmisen kunnioittaminen sekä umpirehellinen suoruus elävät vahvoina joka tapauksessa.

Se sivistys, joka näillä leveyspiireillä on siinnyt, on jalostunutta, hitaasti kypsynyttä elämän kunnioittamista. Onhan sitä täälläkin tapeltu ja tehty raakalaismaisuuksia, mutta toivo elää, että niistä olisi jotain opittu. Ainakin niistä opitaan koko ajan puhumaan enemmän ja enemmän. Ihmisistä välittäminen on toisaalta kirjoitettu jo protestanttiseen etiikkaan, jonka ikeen alla nämä kansakunnat tarpovat vielä vuosisatoja. Mutta yleinen elämänkunnioittaminen ei tarvitse Kristusta esikuvakseen; se on jotain hyvin syväänjuurtunutta tai jopa luontaista, eikä lähde edes kulumalla. Puhtainta ihmisyyttä.

Skandinaavista korkeakulttuuria värittää villi ja kesyttämätön luonto, jota on pakko kunnioittaa ja ihailla. Sitä kuvataan taiteessa: tulkitaan kansan tunteita ja suhtautumista itseä suurempiin voimiin. Se tuottaa omanlaistaan harmoniaa, kun ihmiset etsivät tapoja elää tasapainossa ympäristönsä kanssa; pysyä elossa. Se on maanläheisyyttä, joka näkyy edelleen myös kulturellien pohjoismaisten kosmopoliittien elämäntavoissa. Myös täkäläiset kaupungit on rakennettu karuille kalliolle, niiden jalkakäytävillä tarvotaan lumisohjossa ja samalla ylläpidetään ja rakennetaan korkeampia päämääriä. Siinä ei ole mitään lyhytnäköistä. Osa on lähtenyt etsimään jotain helpompaa, mutta osa heistäkin on palannut takaisin näille rannoille. Eräs kainuulainen sanoi, että ”Täällä on aina oltu ja elelty.” Tuon lauseen jalat maassa lausuttu haikea totuus ei koskaan käänny muille kielille.

Olen ylpeä niistä konnotaatioista, joita skandinaavisuus saa. Yritteliäisyydestä, neuvokkuudesta, peräänanta- mattomuudesta, mutta ennen kaikkea välittämisestä. Täällä pienemmistä ja kaltoin kohdelluista on aina pidetty huolta siitä huolimatta ovatko he tehneet virheitä, ovatko he yrittäneet tarpeeksi tai ovatko he sukua. Tuon esimerkin antaminen maailmalle on parasta skandinaavisuutta.

Mutta puhutaan enemmän. Hiljentyminen ei ole aina kultaa, vaatimattomuus ei aina kaunista eikä suutarin pidä aina pysyä lestissään. Mutta pieni on edelleen kaunista, rehellisyys perii edelleenkin maan ja jaettu ilo on edelleen suurempi ilo.

Vietetään elämää

Jos ihmisiltä kysyttäisiin ensi vaikutelmaa minusta he luultavasti sanoisivat sanoja kuin kunnollinen hillitty, vastuuntuntoinen, ahkera. Olen ottanut elämän melko tosissani. Ajattelin, että elämä kuuluu ottaa vakavasti ja tehdä kaikki voitavansa kehittyäkseen ja kehittääkseen maailmaa. Olen tottunut suoriutumaan kiitettävästi ja saamaan kehuja paneutumisestani. Toisaalta tämä ”panostaminen” liittyy myös laajemmin elämään kuin ainoastaan omien tavoitteiden toteuttamiseen. Olen ajatellut, että väärinsuuntautunut hän, joka ei ota vastuuta ympäristöstään vaan on piittaamaton sen suhteen eikä pyri kehittämään itseään ja tulemaan paremmaksi. Olen halveksinut sellaista ajattelutapaa, kuten tässäkin blogissa on tullut esille. Olen kokenut, että korkeampaan kehitysasteeseen tähtäävä elämä tarkoittaa jatkuvaa paneutumista ja vastauksien etsimistä. Se on vain hyvin rankkaa. Noin kymmenen vuoden idealismin jälkeen sitä löytää jo muunkinlaisia ajatuksia.

Vakavasti ottaminen tarkoittaa usein myös jonkinasteisia paineita. Nykyihmiset stressaavat paitsi oman perheensä hyvinvointia, myös maailman tilaa, kansainvälistä turvallisuutta, ympäristökysymyksiä ja yhteiskunnan koheesion ja yhteisvastuun rapautumista. Tuosta setistä saa jo parikin vatsahaavaa. Vähintään sillä onnistuu kieltämään itseltään osallistumisen sosiaaliseen elämään. Rikas, vaihteleva ja kokeileva sosiaalinen elämä kun vaatii monien sivuvaikutusten hyväksymistä. Ja se myös vaatii toisten ihmisten hyväksymistä puutteellisina, rappiollisina pakanoina, jotka eivät välttämättä välitä tippaakaan siitä mitä heidän ympärillään tapahtuu.

Kaikkea ei tietenkään pidä eikä saakaan hyväksyä. Sen rajan jokainen asettaa henkilökohtaisesti. Valinnan vapaus tarkoittaa omassa mielessäni edelleen vapautta valita oikein, mutta koska elämä ei ole mustavalkoista, niin täytyy myös oppia tekemään kompromisseja. Kompromissit eivät ole tyytymistä vaan kykyä sopeutua. Suuret ajatukset, kun saattavat joskus olla hieman ehdottomia tai joustamattomia. Elämään liittyy pysyvänä osana vastuunottaminen omista valinnoista ja toisaalta myös toisista ihmisistä. Tämä siis tarkoittaa sitä miten omat valinnat vaikuttavat toisiin ihmisiin. Ja totta kai toiselle voi kuitenkin kertoa omasta tavastaan ajatella. Valistaminen ei ole koskaan sama asia kuin tuputtaminen tai tuomitseminen.

Mutta yleisesti ottaen sen sijasta, että ajatellaan, että elämän tulisi koostua viisivuotistavoitteista ja lopullisesta ratkaisusta, niin siihen voi suhtautua myös rennommin. Voi niin sanotusti päästää itsensä pälkähästä. On oikeutettua todeta, että minun vastuuni rajoittuu itseeni ja muihin asioihin voin vaikuttaa melko rajoitetusti. Yrittää saa ja pitää, mutta sairas hän joka antaa sen vaikuttaa omaan elämänlaatuunsa.

Elämä ihmisen ympärillä yksinkertaisesti vain tapahtuu. Sitä voi seurata silmät suurina, mutta ei siitä kannata ongelmaa ottaa. Siihen voi vaikuttaa ja se on myös suositeltavaa, mutta suurimmaksi osaksi sen kannattaa antaa virrata ja enimmäkseen asettua sivustaseuraajaksi. Tämä on tiettyä tervettä välinpitämättömyyttä, koska se ongelmanottaminen ei auta ketään. Se ei korjaa maailman vikoja.

Otetaan elämä vastaan, keskitytään tekemään oma osamme ja vietetään elämää. Niin kuin lomankin viettäminen tarkoittaa, että siihen ei välttämättä liity suuren suuria intentioita vaan yksinkertaisia pieniä asioita ja lähitavoitteita. Samalla tavalla elämä voi olla pieniä asioita, arjen puurtamista, kellumista ja elämän viettämistä. Suuren luokan tavoitteet saavat olla siellä jossakin taustalla ja värittää toimintaa, mutta niitä ei kannata yrittää toteuttaa yhdessä yössä. Siihen asti elellään ja vietetään elämää.

Thursday, September 17, 2009

Ylenpalttinen sosiaalisuus

Virta on nyt väliaikaisesti vähän hukassa. Jatkuva toiminta vaatii energiansa. Aktiivisessa elämäntyylissä on vain se kiinnostava piirre, että kun siihen tottuu, niin ei halua enää tietää muusta. Ei halua enää palata vanhaan. Ja miksi toisaalta pitäisi?

Uupumustakin voi suodattaa ja on kiinnostavaa huomata miten helpoksi sosiaalisuuden voi tehdä. Kun kanssakäymisestä tulee normaalitila, ja se hakee muotonsa, niin siihen joutuu keskittymään selkeästi vähemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tulisi laiminlyöneeksi ihmisiä, vaan energiaa vapautuu juuri sitä kautta kun sosiaalisuus itsessään ei ole enää päänvaivana. Voi olla väsynyt seurassa.

Ja tämä on toisaalta mielestäni yksi aitouden muoto; miksei sitä voisi välillä antaa itsensä olla vähän huonompaa tai lievemmin keskinkertaisempaa seuraa? Pakkoko sitä on joka kerta ladata sosiaalisuudelle suuria odotuksia. Sehän tuo ihmisen parhaiten esille, mikäli hänestä huokuu, että hän on läsnä omana puutteellisena itsenään.

Kun saavuttaa tilan, jossa on lähes aina seurassa ja harvemmin yksin, niin sekin saattaa addiktoida. Ei välttämättä ala pelätä yksinoloa, mutta jossain vaiheessa saattaa huomata ettei enää muista milloin olisi viimeksi ollut pitemmän ajanjakson yksin. Suomalaisesta näkökulmasta tämä saattaa näyttää luonnottomalta tilanteelta, jossa ihminen ei voi hyväksyä yksinolemista vaan hakee pakonomaisesti seuraa.

Jossain muussa maassa yksinolo ei ole mahdollista; liikaa porukkaa. Jos elää ikänsä vähintään kuudentoista ihmisen ympäröimänä, niin pitempiaikainen yksinoleminen tuntuu lopen kaukaiselta. Jos heille kertoisi, että Suomessa ei ole lainkaan tavatonta olla puhumatta yhdenkään ihmisen kanssa vaikka viikon verran, niin muunmaalainen olisi joko kauhuissaan tai vähintään ällistynyt.

Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa yltiösosiaalisuus ja yhteisen ajan viettäminen vaatii tietenkin tästä syystä enemmän energiaa ja järjestelyä kuin muissa maissa. Tottakai ihminen voi olla yksin väkijoukossa, joka on myös yksi yksinolemisen muoto, mutta sellaisessa ympäristössä on myös suuremmat valinnanvaran mahdollisuudet seuraan hakeutumisessa.

Storstadsmänniska ei tunne oloaan kotoisaksi jos ei hänellä ole paljon porukkaa ympärillään. Ja tämä tottakai osaltaan vaikuttaa myös sosiaalisuuden muotoihin. Yhteiselosta tulee hektisempää, kun aikaa ja huomiota jaetaan useille eri ihmisille.

Hiljaisuudelle tai puhumattomuudelle ei ole enää aikaa.

Pieniin ympyröihin tottuneesta ihmisestä tällainen sosiaalisuus näyttää persoonattomalta kylmältä ja pinnalliselta, mutta kyse on vain keskittymisen suuntaamisesta. Oma huomio jaetaan laajemmalle joukolle ja se tekee sosiaalisuudesta oman laistaan. Ja onneksi yltiösosiaalisuus ei tosiaan tarkoita sitä etteikö myös kahdenkeskiselle kohtaamiselle voisi olla aikaa, ja siinä toinen ihminen saa yksilön jakamattoman huomion. Tällaiset muodot ja tilanteetn ovat vain harvemmassa.

Juuri tämä hektinen sosiaalisuus on sitä addiktoivaa laatua, joka ei sovi yhteen toistuvan yksinolemisen kanssa. Kun sen tahtiin tottuu, niin hiljaisuuden haluaa täyttää ja hälinästä tulee normaalitila. Tästä syystä kaupungista maallemuutto on ahdistavaa; ilman spåran kolinaa ei saa unta ja yhteisen ajanvieton mahdollisuuksia on rajallisemmin. Silloin se juuri tarkoittaa, että sosiaalisuuden järjestämiseen joutuu keskittyä enemmän.

Toinen mahdollisuus on sopeutua elämän harvempaan ja verkkaisempaan sykkeeseen, mutta monen kohdalla tämä ei ole vaihtoehto.

Tuesday, July 07, 2009

Minne minä kuulun?



On mukavaa olla juureton. Ja olen ylpeä siitä, etten ole minnekään juuttunut. Siis siten, että olisin jonkin paikan suhteen riippuvainen, enkä pystyisi sieltä lähtemään. Se on mielestäni rikkautta, kun on mahdollista olla kotonaan useissa eri paikoissa ja tehdä elämänsä sinne missä sattuu milloinkin olemaan. Ja se on mukavaa; elämänsisältö syntyy muista asioista kuin elämänmateriaalisista edellytyksistä. Sellainen mustalaisen elämäntyyli kun pakottaa etsimään olennaista muista asioista kuin elämän pysyvyydestä.

Mutta se on silti juuretonta. On olemassa mustalaissieluja, jotka haluavat elää reppumatkalaisen elämää loputtomiin. He saavat kiksinsä elämän ennakoimattomuudesta ja tulevat riippuvaisiksi erilaisuuden kokemisesta. Mutta itse kyllä sitä enemmän kaipaan elämään jotain ennakoitavaa. Mutta vain sen verran, että voisin perustaa tukikohdan jonnekin, josta käsin jatkaa tutkimusretkiä ennakoimattomaan tuntemattomaan.

Mutta kysymys kuuluu juurettoman ihmisen suusta, että minne minä kuulun? Mikä on se paikka joka olisi ominta minua, jonne perustaa kolo, johon ryömiä retkiltä? Valintaa vaikeuttaa se, että ihmiset tekevät kodin, joten oikeastaan minun pitäisi asettua paikkaan enemmistön perusteella. Tai sitten vain valitsen paikan, jossa viihdyn kohtalaisesti ja teen siitä kodin itselleni. Joka tapauksessa paikan pitäisi olla sellainen, että sieltä vähintään löytyisi avoimia ja positiivisesti suuntautuneita ihmisiä, joiden kanssa olisi mukava viettää aikaa, niin se kyllä pitäisi huolta kotiutumisesta.

Mutta tällainen päätös on tietyllä tapaa suhteellisen pysyvä joskaan ei lopullinen. Mutta jos päättää rakentaa kodin jonnekin, niin sitä ei myöskään halua sieltä heti muuttaa toisaalle. Siksi mietin suht tarkkaan onko jokin paikka minua varten vai viihtyisinkö paremmin muualla. Ehkä kyse on eniten omasta asenteesta, mutta kyllä myös ihmisten yleisessä habituksessa on eroja eri paikoissa. Haluaisin että kotipaikkani olisi edes jotenkin samanluonteinen kuin minä itse.

Ehkä sitä on mahdotonta tietää tai parin tuttavan perusteella arvata. Parhaiten kotinsa kai löytää asumalla eri paikoissa ja asettumalla sinne mikä tuntuu parhaalta.

Monday, June 15, 2009

Rutiineja




Ihminen elää elämäänsä päivästä toiseen. Käy koulussa, käy töissä, käy kaupassa, käy harrastuksissa, menee kotiin, tekee ruuan, menee nukkumaan ja sama rumba alusta. Hän kohtaa päivänsä aikana valtavasti erilaisia asioita, jotka vaativat suhtautumista. Miten toimin, kun eteeni tulee tällainen tilanne. Suurin osa arkisista tilanteista menee kuin vettä vain, mutta aina välillä tulee vastaan jotakin normaalitilanteesta poikkeavaa, joka kyseenalaistaa aiemman suhtautumisen ja vaatii sopeutumista.

Sosiologiassa käytetään totunnaistumisen käsitettä sellaisille käytännöille, jotka saavat pysyvän muodon ja joita toistetaan joko yksilöiden toimesta tai vastaavasti yhteisöjen toimesta. Tämä totunnaistuminen on sosiaalisen toiminnan perusta, koska jos joka ikinen valinta ja toiminto päivän aikana pitäisi joka kerta keksiä uudestaan se olisi aivan valtavan raskasta.

Tähän törmää kaikkein selvimmin kun muuttaa hetkeksi ulkomaille. Kaikki se mikä aiemmin oli itsestäänselvyyttä ja hoidettu sillä tutulla turvallisella tavalla, joudutaan keksimään uudestaan tai vähintään opettelemaan uudestaan. Täällä Ruotsissa nyt käytännöt eivät edes juurikaan poikkea Suomesta, mutta silti sopeutuminen uuden yhteisön tavoille vaatii melko lailla energiaa. Tottakai mikäli muuttaa tuttuun paikkaan se saattaa helpottaa yhteiskuntaan sopeutumista, koska silloin pystyy ennakoimaan sentään elinympäristöään eikä siihen tarvitse uhrata energiaa.

Kun sitten vielä muuttaa ilman omia tavaroita täysin vieraaseen tyhjään asuntoon, niin se vaatii oman aikansa. Mistä löytyy lähin paikka ostaa ruokaa, missä nukun, missä pesen pyykit, millä teen ruuan etc. En massa grejer.

Tässä vaan huomaa rutiinien merkityksen. Kun rutiinit viedään ihmiseltä vedetään samalla matto alta. Kaikki se minkä turvin arki pidetään pystyssä, joudutaankin yhtäkkiä korvaamaan jotenkin. Smaanlaiseen tilanteeseen ihminen joutuu esimerkiksi tulipalon jäljiltä, kun kaikki arkipäivän työkalut täytyy korvata.

Mutta heti kun ensimmäiset rutiinit ilmaantuvat, elämä rauhoittuu. sanonta että elämä asettuu uomiinsa, on äärimmäisen kuvaava, juuri sen takia, että rutiinit saavat ihmisen toimimaan. Heti kun pystyy seuraamaan jotakin tiettyä toimintamallia tai suositusta jossakin tilanteessa, niin se antaa varmuutta ja vapauttaa energiaa muihin haasteisiin.

Tässä on myös se jännä puoli, että heti kun elämä rutinoituu lisää ihminen alkaa samantien etsiä uusia haasteista. Hän suuntautuu koko ajan pois päin rutiineistaan ja hakee uusia haasteita, jotka vaatisivat uudenlaista asennoitumista ja suhtautumista. Kulttuurishokki ja uuteen paikkaan sopeutuminen saattavat tuntua haastavilta juuri sen takia, että se on kuin yliannostus haasteita. Liian paljon uusia vaikutteita ladattuna yhteen kertaan. Sitten ihminen alkaa suodattaa noita haasteita, löytää niihin ratkaisuja ja suuntautuu koko ajan ulospäin kohti uusia haasteita.

Minä väitän, että ihminen on addiktoitunut oppimiseen. Hän kaipaa koko ajan uusia haasteita, nekin ihmiset, jotka urautuneina makaavat sohvallaan joka päivä töiden jälkeen katsoen tv:tä kaipaavat haasteita, mutta eivät osaa suuntautua niitä kohti. Kun haasteita sitten pääsee maistamaan, ei enää halua sitä samaa ennakoitavaa elämää, vaan tulee tietyllä tavalla rippuvaiseksi uutuudesta. Ihminen haluaa kehittyä ja haastaa itseään.

Onhan olemassa paljon esimerkiksi sellaisia ihmisiä, jotka ovat jääneet kiinni reppumatkailuun. Siinä antoisat kokemukset tulevat jatkuvasta erilaisuuden kohtaamisesta ja oman toimintamallin kyseenalaistamisesta. Ehkä voisi karrikoidusti sanoa, että osa ihmisistä haluaa nähdä maailman muiden ihmisten silmien kautta. Tämä juuri kyseenalaistaa kaiken mitä he tekevät kotimaassaan arkisin, ja siksihän reppumatkailu avartaa ja saa omat toimintamallit näyttämään osaksi naurettavilta. Kaikki ne rutiinit näyttäytyvät kuin uudestaan ilman totunnaistumisen tuomaa sokeuttavaa vaikutusta.

Varmasti tuon täältä Ruotsista jotain mukanani kotiin. Tietysti kunnon cosmopoliitti hyödyntää eri kulttuurien vaikutuksista juuri sen, mikä sopii hänen omaan elämäänsä ja minkä hän kokee olennaiseksi.