Ylenpalttinen sosiaalisuus

Virta on nyt väliaikaisesti vähän hukassa. Jatkuva toiminta vaatii energiansa. Aktiivisessa elämäntyylissä on vain se kiinnostava piirre, että kun siihen tottuu, niin ei halua enää tietää muusta. Ei halua enää palata vanhaan. Ja miksi toisaalta pitäisi?

Uupumustakin voi suodattaa ja on kiinnostavaa huomata miten helpoksi sosiaalisuuden voi tehdä. Kun kanssakäymisestä tulee normaalitila, ja se hakee muotonsa, niin siihen joutuu keskittymään selkeästi vähemmän. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tulisi laiminlyöneeksi ihmisiä, vaan energiaa vapautuu juuri sitä kautta kun sosiaalisuus itsessään ei ole enää päänvaivana. Voi olla väsynyt seurassa.

Ja tämä on toisaalta mielestäni yksi aitouden muoto; miksei sitä voisi välillä antaa itsensä olla vähän huonompaa tai lievemmin keskinkertaisempaa seuraa? Pakkoko sitä on joka kerta ladata sosiaalisuudelle suuria odotuksia. Sehän tuo ihmisen parhaiten esille, mikäli hänestä huokuu, että hän on läsnä omana puutteellisena itsenään.

Kun saavuttaa tilan, jossa on lähes aina seurassa ja harvemmin yksin, niin sekin saattaa addiktoida. Ei välttämättä ala pelätä yksinoloa, mutta jossain vaiheessa saattaa huomata ettei enää muista milloin olisi viimeksi ollut pitemmän ajanjakson yksin. Suomalaisesta näkökulmasta tämä saattaa näyttää luonnottomalta tilanteelta, jossa ihminen ei voi hyväksyä yksinolemista vaan hakee pakonomaisesti seuraa.

Jossain muussa maassa yksinolo ei ole mahdollista; liikaa porukkaa. Jos elää ikänsä vähintään kuudentoista ihmisen ympäröimänä, niin pitempiaikainen yksinoleminen tuntuu lopen kaukaiselta. Jos heille kertoisi, että Suomessa ei ole lainkaan tavatonta olla puhumatta yhdenkään ihmisen kanssa vaikka viikon verran, niin muunmaalainen olisi joko kauhuissaan tai vähintään ällistynyt.

Suomen kaltaisessa harvaan asutussa maassa yltiösosiaalisuus ja yhteisen ajan viettäminen vaatii tietenkin tästä syystä enemmän energiaa ja järjestelyä kuin muissa maissa. Tottakai ihminen voi olla yksin väkijoukossa, joka on myös yksi yksinolemisen muoto, mutta sellaisessa ympäristössä on myös suuremmat valinnanvaran mahdollisuudet seuraan hakeutumisessa.

Storstadsmänniska ei tunne oloaan kotoisaksi jos ei hänellä ole paljon porukkaa ympärillään. Ja tämä tottakai osaltaan vaikuttaa myös sosiaalisuuden muotoihin. Yhteiselosta tulee hektisempää, kun aikaa ja huomiota jaetaan useille eri ihmisille.

Hiljaisuudelle tai puhumattomuudelle ei ole enää aikaa.

Pieniin ympyröihin tottuneesta ihmisestä tällainen sosiaalisuus näyttää persoonattomalta kylmältä ja pinnalliselta, mutta kyse on vain keskittymisen suuntaamisesta. Oma huomio jaetaan laajemmalle joukolle ja se tekee sosiaalisuudesta oman laistaan. Ja onneksi yltiösosiaalisuus ei tosiaan tarkoita sitä etteikö myös kahdenkeskiselle kohtaamiselle voisi olla aikaa, ja siinä toinen ihminen saa yksilön jakamattoman huomion. Tällaiset muodot ja tilanteetn ovat vain harvemmassa.

Juuri tämä hektinen sosiaalisuus on sitä addiktoivaa laatua, joka ei sovi yhteen toistuvan yksinolemisen kanssa. Kun sen tahtiin tottuu, niin hiljaisuuden haluaa täyttää ja hälinästä tulee normaalitila. Tästä syystä kaupungista maallemuutto on ahdistavaa; ilman spåran kolinaa ei saa unta ja yhteisen ajanvieton mahdollisuuksia on rajallisemmin. Silloin se juuri tarkoittaa, että sosiaalisuuden järjestämiseen joutuu keskittyä enemmän.

Toinen mahdollisuus on sopeutua elämän harvempaan ja verkkaisempaan sykkeeseen, mutta monen kohdalla tämä ei ole vaihtoehto.