Saturday, January 27, 2018

Avioton Pikku-Matti ja naisen osa


Innostuin viime syksynä toden teolla sukututkimuksesta. Se on jännää touhua. Mielikuvitus pääsee laukkaamaan tuhatta ja sataa, kun se rakentaa käsitystä siitä todellisuudesta, joka kirkonkirjojen merkintöjen välille muodostuu. Laitan teille tähän yhden esimerkin kirjojen sivuilta löytyneistä tarinoista. Seuraavat tapahtumat saivat siis päivänvalon 2.2.1789 eli jokseenkin tasan 229-vuotta sitten.

Avioton Pikku-Matti

1780-luvun lopulla Eurassa Nuoranteen talossa asui piika nimeltä Liisa Eerikintytär. Hän oli syntynyt 29.7.1761, synnyinpitäjästä ei ole tietoa. 1788 kesällä kävi niin, että Liisa huomasi olevansa raskaana. Avioton raskaus oli suuri häpeä vaikka tuohon aikaan isäntien piioilleen siittämät aviottomat lapset olivatkin tavallinen ilmiö. Liisa oli kuitenkin jo 28-vuotias ja siihen asti selvinnyt ilman vahinkoraskauksia, joten herää väistämättä epäilys oliko kyse raiskauksesta. Naisen osa ei ole ollut koskaan helppo.

Raskaana ollessaan Liisa huomasi tai ei huomannut, että lapsia olikin yhden sijasta kaksi. 2.2.1789 Liisalle syntyi kaksoset tyttö ja poika. Tyttö kuoli varhain tai jo lapsivuoteessa, mutta poika jäi eloon ja sai nimen Matti. Lapsista ei löydy mitään mainintaa Euran kasteluettelosta. Mutta Nuoranteen talon palkollisten luettelosta löytyy Liisan nimi sekä seuraavalla rivillä: Son oäckta Mats. Ylempänä sivulla on Herr Erik Linqvist (s.19.11.1749)





Liisa asui vauvansa kanssa vielä kaksi vuotta Euran pitäjässä luultavasti Vähävahen kylässä. Heistä ei löydy sieltä kuitenkaan merkintää, monesti itselliset ja huorin tehneet sijoitettiin kylien laitamille syrjäisiin paikkoihin. Vähävahessa oli kuitenkin muutakin talotonta väestöä, läksiäimiä ja vuokralaisia. Aviottoman äidin leima oli kova ja syrjään johtava. Keväällä 1791, kun Matti oli jo 2-vuotias, Liisa muutti poikineen pois Eurasta naapuripitäjään Köyliöön, jonne nykyisiä teitä pitkin on matkaa 15 kilometriä. He muuttivat vuokralle Köyliön Kirkkosaaren Vanhaan kartanoon, joka on tiettävästi Suomen vanhin kartano, jopa 1100-luvulta peräisin. Siellä vuokralaisia ja käsityöläisiä oli paljon ja heidän joukkoonsa luultavasti limittyi helpommin myös yksi avioton äiti poikansa kanssa.

Köyliöön saapumisilmoituksessa (rivi 8.) lukee Eurasta saapunut Kvinsperson eli itsellinen (avioton) Liisa poikansa Matin kanssa.





Heidän Köyliössä asustaessaan on tullut tietoon, että naapuripitäjässä Säkylässä Haverin torpasta oli kuollut emäntä. Haverin torppari Tuomas Mikonpoika oli jäänyt leskeksi kesäkuussa 1791. Puoli vuotta asuttuaan Köyliössä Liisa pakkasi itsensä ja poikansa matkaan ja muutti Haverin torppaan tammikuussa 1792. Maaliskuussa Liisa ja Tuomas menivät naimisiin, Liisa oli tuolloin 31-vuotias, uusi aviomies 17 vuotta vanhempi ja hänellä oli itsellään useampia aikuisia lapsia. Tuomas tarjosi Liisalle siviilisäädyn.

Haverin rippikirjassa uuden vaimon avioton lapsi on kirjattuna muun perheen ulkopuolelle sivun alalaitaan koruttomalla maininnalla “oäckta son Matts” eikä patronyymiä, joka tuohon aikaan toimitti sukunimen virkaa. Sata vuotta myöhemmin, kun kirkonkirjojen kieli vaihtui ruotsista suomeksi, samassa tapauksessa oli vain avoin maininta äpärä. 





Matti sai ajan myötä kaksi pikkusiskoa. Toisella kymmenellään hän kuitenkin muutti pois äitinsä luota rengiksi ensin Brunin taloon Suur-Säkylän kylälle ja sitten kapellaani Ingeliuksen rengiksi 1811-1813. Rengiksi lähtiessään Matti otti käyttöön patronyymin Eerikinpoika, silloisella perinteellä, jonka mukaan avioton lapsi otti käyttöön äitinsä isän nimen patronyymiksi, tai sitten tietäen jotain biologisen isänsä nimestä. 1813 Matti muutti Säkylästä Euraan lähelle synnyinpaikkaansa Nuorannetta.

Liisa jäi leskeksi Tuomaksen kuollessa jo 1810-luvulla. Hän eli leskenä ja mäkitupalaisena loput vuotensa Suur-Säkylän alueella ja kuoli 8.12.1825.

Eurassa Luistarin kylässä oli torppa nimeltä Tyrisevä, jota oli 1700-luvun lopulta asti asunut muuan Tuomas Matinpoika perheineen. Tuomaksella ja hänen vaimollaan Maria Heikintyttärellä oli tytär nimeltä Lovisa (s. Eurassa 14.9.1800), johon Matti oli jossain vaiheessa iskenyt silmänsä. Lovisa ja Matti vihittiin ystävänpäivänä 1819. Matti on merkitty Tyrisevän rippikirjaan kotivävyksi (måg).





Pari asui Lovisan vanhempien torpan piirissä vielä vuoteen 1821, minä aikana syntyi heidän esikoispoikansa, joka sai luonnollisesti nimekseen Matti (s. Eurassa 2.4.1820).

1821 nuori perhe muutti Mestilän kylälle Kauttuan ruukin torppareiksi ja silloin Matti otti käyttöön nimen Matti Eerikinpoika Lindqvist. (Matts Eriksson Lindqvist). Mistä tämä nimenmuutos johtui? Liittyikö se aviosäädyn muutokseen itsellisen naisen aviottomasta pojasta aviomieheksi. Vai siihen, että ruukin torpparina hänellä oli oltava joku nimi?

Ja miksi juuri nimi Lindqvist? Oliko Matilla esimerkiksi tietoa, että Nuoranteen rippikirjaan mainittu Eric Linqvist oli hänen biologinen isänsä? Jos hän olisi ottanut nimen paikan mukaan, olisi luullut, että hän olisi valinnut jonkin suomenkielisen nimen, joita seudulla oli torppareilla muitakin. Joka tapauksessa tästä lähtien kaikissa kirkon kirjoissa on kirjattu tuo nimi.

1823 perheeseen syntyi toinen poika Kustaa (s. Eurassa 2.4.1823 Gustaf Mattsson Lindqvist)





Kauttuan rautaruukin alueella oli teollinen toiminta alkanut jo lähes sata vuotta ennen esimerkiksi Tampereen perustamista. Ruukin omisti 1700-luvulla Timmin suku, jonka jälkeen uudeksi isännäksi 1801 tuli Anders Henrik Falck. Ruukin ensimmäinen päärakennus oli rakennettu jo 1746 ja uusi isäntä Falck rakennutti itselleen uuden asuinkartanon 1802. Nykyään ruukin alue on museoitu kuin myös ruukinpuisto.






1831 marraskuussa jo viisilapsinen Lindqvistin perhe muutti Euran Kauttualta Ulvilaan Koiviston kartanon maille Ojalan torppaan. Koiviston kartano oli vanha kartano Ulvilan pitäjässä. Sen perusti jo Kustaa Vaasa kuninkaankartanoksi 1557. Koivisto sijaitsee Kokemäenjoen länsirannalla vastapäätä paikkaa, jossa on sijainnut keskiaikainen Ulvilan kaupunki ja sen silloinen satama. Sama paikka, josta Kustaa Vaasa lähetti 1500-luvun puolessa välissä Ulvilan porvarit Helsingin Vironniemelelle rakentamaan ja asuttamaan uutta Helsinkiä.


Koiviston kartanoon, Harmaa Linnaan liittyy myös eräs historiallinen tapahtuma, kun 1839 silloisen isännän Gustaf Jacob von Willebrandin tytär Gustava Sofia teki itsemurhan hirttäytymällä. Tuolloin Lindqvistin perhe asui jo Koiviston kartanon alusmailla. Tuosta tapahtumasta on saanut innoituksensa Suomen ensimmäinen kauhuromaani Harmaa linna, jonka on kirjoittanut Axel Gabriel Ingelius.

Ojalan torpassa, Matin ja Lovisan kodissa, vuodet seurasivat toisiaan ja sadot vaihtelivat. Kuudes lapsi Ulrica Sophia syntyi 1834 ja kahdeksas lapsi 1840, kymmenes lapsi 1845. Rippikirjasta käy ilmi, että ehtoollispakon ollessa voimassa, ripillä käytiin merkintöjen mukaan kaksi kertaa vuodessa, kirkossa varmasti useamminkin. Lukutaitoa kuvaava X-merkki on sekä Matilla että Lovisalla kovin puolinainen eli lukemisen kanssa oli vähän niin ja näin. Poika Kustaa sen sijaan on osannut lukea paremmin mistä kertoo kokonainen x-merkintä. Pojasta polvi paranee. Pikkusisko Eva Stina vasta lukea osasikin.






1840-luvun lopulla Matti Eerikinpoika Lindqvist alkoi vetäytyä perheen pään tehtävistä ja Ojalan torpparisopimusta jatkettiin Matin toisen pojan Kustaan kanssa. Kustaa löysi vierelleen vaimon Maija-Liisa Grönrosin (s. Ulvilassa 19.3.1828) Koiviston kylältä. Heidän esikoistyttärensä Maria Josefina Lindqvist syntyi 9.7.1849. Hän oli isoisäni isoäiti.

1860-luvulla Suomessa alkoivat kovat ajat. 1865 alkaen Suomea koettelivat vakavat katovuodet, joiden seurauksena Satakunnassa riehui kulkutauteja kuten pilkkukuumetta.

Katovuosista kerrotaan wikipediassa:

1867 syksyllä ihmisiä alkoi kuolla tuhansittain. Satakunta, Häme, Pohjanmaa ja Pohjois-Karjala menettivät eniten väestöstään, jopa 20 prosenttia. Useimmat kuolemat aiheuttivat taudit, joille kaupunkeihin paenneet ja tilapäismajoitukseen päätyneet altistuivat.[25] Syyskuussa kuoli noin 5 000, joulukuussa 6 500 ihmistä.[26] Kulkutaudit levisivät koko maahan ja tappoivat nälkiintyneitä ihmisiä laumoittain. Vuoden 1868 alussa nälänhätä oli suurimmillaan. Tammikuussa kuoli 8 000, helmikuussa 9 400 henkeä, maaliskuussa 14 500 henkeä, huhtikuussa 20 600 ja toukokuussa 25 200 ihmistä. Vuoden aikana kuoli yhteensä 137 700 henkeä.[26][28][27][29][20][30] Pahimmin kärsivät Kuopion, Vaasan ja Oulun läänit sekä Turun ja Porin läänin pohjoisosat eli Satakunta.[29]

1867 kesällä Matti Eerikinpoika kuoli 77-vuotiaana, mikä oli tuohon maailman aikaan jo saavutus sinänsä. Kuolinsyyksi ei kuitenkaan kirjattu pilkkukuumetta vaan vanhuus. Lovisa Tuomaksentytär kuoli Ulvilassa heti seuraavana vuonna Matin perässä. Katovuodet veivät myös Matin pojan Kustaan sekä hänen vaimonsa Maija-Liisan. Lapset jäivät orvoiksi, mutta pitäjässä oli onneksi paljon sukulaisia.

Avioton Pikku-Matti ehti elämänsä aikana tehdä paljon työtä, saada kymmenen lasta ja jakaa ikääntymisensä elämänkumppaninsa kanssa.

1869 Koiviston kartanon päärakennus paloi ja sen tilalle rakennettiin uusi, mutta siihen mennessä kohtalo oli jo ripotellut Matin lapsenlapset pitkin maailmaa.


Lähteet:

SSHY:n kuva-arkisto

Köyliön kartanon historiaa: https://fi.wikipedia.org/wiki/K%C3%B6yli%C3%B6nkartano

Museoviraston sivut Kauttuan ruukin historiasta: http://www.rky.fi/read/asp/r_kohde_det.aspx?KOHDE_ID=912

Ahlströmin ruukki historiikki: http://www.ahlstrominruukit.fi/kauttua/ruukki-info/historia
 
Ulvilan historiaa: http://www.ulvila.fi/ulvila.asp?menu=%7B524B2391-0606-4BBB-AB1E-CF8EC5BFF14C%7D&url=kulttuuri/ulvilanhistoria.xml
 
Koiviston kartanon tietoja wikipediassa: https://fi.wikipedia.org/wiki/Koiviston_kartano

Sunday, September 03, 2017

Rutiinin kirous vai siunaus?

Koulussamme vieraili Luontoliiton toiminnanjohtaja Leo Stranius luennoimassa lukiolaisille ajanhallinnasta. Luennossaan Leo toi esiin näkökulman, että mitä useampi asia on rakennettu rutiiniksi, sen vähemmän niiden suorittamiseen kuluu aikaa, koska päätöstä toimintaan siirtymisestä ei tarvitse aina erikseen jahkailla ja tehdä ratkaisua. Hänelle itselleen esimerkiksi työmatkapyöräily ei ole mikään päivittäinen valintakysymys vaan automaatio, joka sovitetaan muuhun elämään. Silloin jahkailua, "pitäiskö mun nyt mennä pyörällä?" ei tarvitse jauhaa vaan voi keskittyä muihin asioihin.

Olen itsekin suuri rutiinien puolestapuhuja  ja juuri elämänhallinnan näkökulmasta Leon kanssa samaa mieltä, että esimerkiksi ihmisen elämän fyysiset perusedellytykset uni, ravitsemus ja liikunta tulisi rakentaa mahdollisimman ennakoitaviksi ja toistuviksi. Niiden muodot saavat olla rikkaat ja vaihtelevat, mutta säännöllisyys on avainasia. Kysymys ei siis olekaan perusedellýtysten sisällöstä vaan juuri niiden ajallisesta säännöllisyydestä. 

Pikkulapsiperheen arjessa rutiinit ovat pelastajia. Kun sapluuna rullaa, pallot pysyvät ilmassa. Moni vanhempi tietää mitä tapahtuu jos päiväunet jäävät väliin. Lapsettomalle ihmiselle voi olla pieni ihmetys, jonkinasteinen kauhistuskin kuinka "tiukkoja" pikkulapsien vanhemmat ovat siitä, että päiväuniaika ei häiriydy. Siinä on kuitenkin takana kokemustieto, että jos rutiini särjetään, sen vaikutukset yltävät yllättävän pitkälle. Sinänsä päiväunien paikka saattaa olla hyvinkin luova ja vaihteleva (esim. vaunuissa, riippukeinussa, autossa, veneessä) mutta niiden tulee/kannattaa tapahtua juurikin samalla kellon lyömällä. Kysymys ei siis edelleenkään ole sisällöllinen vaan ajallinen. Esikoinen oli noin puolivuotias, kun hänen päivittäinen aamupäiväunensa kesti minuutilleen 32 minuuttia, poika siis itse heräsi siinä vaiheessa. :) 

Pienelle lapselle rutiini on yhtä kuin turvallisuus. Jos voi ennakoida, että asiat tapahtuvat jossain määrin toistuvasti ja säännöllisesti, se tuo turvallisuutta ja samalla vapauttaa energiaa muihin asioihin. Jos taas rutiinia ei lapsen elämässä ole, lapsi reagoi tilanteeseen levottomuudella ja erityisesti keskittymisen häiriintymisellä. Lapsi nauttii siitä, että asiat tapahtuvat tutulla tavalla ja tutussa järjestyksessä. Myöhemmin tulee sitten kaipuu poikkeuksiin ja urien räjäyttämiseen.

Meidän perheessä olen oman kokemukseni pohjalta kokenut lapsen hahmottamista helpottavan, kun puheessa nimeää mikä aika kulloinkin on kyseessä. Tämä auttaa lasta jäsentämään asioiden tuttua tapahtumajärjestystä, kun ainakin meidän kolmivuotias vasta aavistelee kellotaulua. "Nyt ei oo leikkiaika vaan ruoka-aika." Silloin kun kaikella on aikansa, on myös lupa keskittyä kerrallaan yhteen asiaan eikä hajottaa keskittymistään päällekkäisiin ja siksi ontuviin prosesseihin. Yksi asia kerrallaan.  

Silloin kun ympäristö vaihtuu ääriolosuhteisiin, ennakoitavasta rutiinista tulee taas se sama turvallisuuden ehto, jota se lapsellekin tarkoittaa. Tästä hyvä esimerkki on avomeripurjehdus, missä noudatetaan vahtikiertosysteemiä. Vaikka siellä ei ole mahdollista saada mitään lomaa olosuhteista, vuorottelulla ja yhteisellä säännöllisellä ateriarytmillä varmistetaan, että kaikki saavat jokseenkin saman verran lepoa ja ainakin saman ravinnon. Vaikka avomeripurjehdus on uuvuttavaa, vahtikierron ansiosta sitä kuitenkin jokseenkin jaksaa päivästä ja viikosta toiseen. Siellä rutiinia ei voi valita, vaan se hyväksytään eloonjäämisen ehdoksi.

Elämässä on kuitenkin tullut vastaan myös ihmisiä, joille rutiini on kirosana ja kysymys toistuvuuden lisäämisestä ahdistava. Heille rutiini näyttäytyy ahtaana, hallitsevana ja orjuuttavana asiana. Asiana, joka vie luovuudelta ja spontaaniudelta pohjan. Tällöin ihminen yleensä myös karttaa mitään säännöllisyyttä elämässään vaan haluaa ennemminkin elämän virtaavan kosken lailla poukkoillen ja laukaten, myös törmäillen. Se on ainakin osan mukaan autenttisempaa, villimpää ja elinvoimaisempaa elämää, kun hetki hetkeltä ei ole mitään tietoa mitä seuraavaksi tapahtuukaan.

Elämänlaatu on tottakai myös subjektiivinen kysymys ja sikäli kukin itse kysyy mitä asioiden toistuvuus tai säännöllisyys, ennakoitavuus minulle tuovat? Leo Stranius esitti argumentin, että kun tietyt asiat ovat kalenterissa kiinteästi, se mahdollistaa spontaaniutta niiden väliin jäävillä jaksoilla. Täytyy siis olla myös sellaista aikaa, jota ei ole merkitty rutiininomaisesti mihinkään toimintaan. Mutta spontaaneja tapahtumia kannattaa seurata jokin toistuva rutiini esimerkiksi iltapala ja yöuni.

Jos yhden faktan sanoisi tietyn säännöllisyyden ja ennakoitavuuden annista, pitkää ikää ainakin. Juuri luin hyvän artikkelin siitä miten esimerkiksi säännöllinen hyvälaatuinen yöuni huuhtoo aivoista erilaisia kuona-aineita ja on näin puhdistavaa unta. Myös ruokavalion säännöllisyys ja ennakoitavuus ovat elimistölle hyviä asioita. Suuremmat muutokset ruokavaliossa tai ailahtelevuus ruoka-ajoissa voivat saada kehon sekaisin ja oireilu voi näiden tuloksena olla ensin fyysistä uupumusta, joka vaikuttaa sitten myös mielialaan.

Myös tavaksi muodostunut säännöllinen liikkuminen tekee keholle todella hyvää. Porukka luulee, että kuntoilu on jotakin erityistä tai suurieleistä, mutta treenaamiseen liittyvillä luennoilla saa kuulla, että kaikesta liikkumisesta noin 70 % tulisi joka elämäntilanteessa olla peruskestävyys liikkumista jolloin pulssi pysyy 90-130 ja hengästyminenkin on kohtuullista. Se vain vie jonkin verran aikaa. Eli rutiiniksi muodostuva hyötyliikunta on ensimmäinen askel, avainasemassa säännöllisyys ja toistuvuus. Ottaa tavaksi.     

Rutiinit häiriytyvät erityisesti reissatessa ja tämä on varmasti yksilöllisesti eriasteisesti rasittavaa ihmisille. Osa ihmisistä erikseen nauttii reissun päällä siitä, että mikään ei tapahtdu tutulla kaavalla. Toisilta taas vaatii paljon energiaa elää tilanteessa, joka poikkeaa ajallisesti totutusta. Osa ihmisistä on sellaisia, että matkallakin täytyy löytää aamiaispaikka, joka löytyy helposti samalla kellonlyömällä aamulla. Sille on heidän elämässään selkeä tilaus. 

Rutiinista voi toki rakentaa itselleen myös häkin haalimalla rutiineja saadakseen näin hallinnan kokemusta. Kun kaikki tapahtuu kuten minä haluan ja olen päättänyt, homma on hallinnassa. Yleensä kyse ei tällöin ole ajankäytöllisistä rutiineista vaan totunnaistuneesta tavasta toimia, tehdä asioita. Siinä on pieni neuroosin siemen, jota voisi avata kysymyksellä onko rutiini siunaus joka näyttäytyy kirouksena vai kirous joka näyttäytyy siunauksena? Jossain vaiheessa rutiinista muodostuu häkki, josta poikkeaminen alkaakin tuntua ahdistavalta, ja juuri siinä vaiheessa häkki tulisi räjäyttää ja järjestää asia uudelleen. Kuten aikaisemmin painotin, kyse ei ole sisällöstä vaan ajallisesta toistuvuudesta. Rutiinin sisältöä kannattaa säännöllisesti tarkistaa vaikka itse funktio ja ajankohta esimerkiksi aamupala, pysyisi samana. Kaurapuurosta en faktoihin perustuen luovu, mutta mites muuten.

Laajemmin rutiinien sisällön kyseenalaistamisessa on kyse uudistumisen syklistä, joka unohtuessaan saa esimerkiksi työyhteisössä tai yksilön henkilökohtaisessa elämässä aikaan jämähtämistä. Vallitsevat toimintatavat alkavat vahingossa näyttää ainoilta mahdollisilta. Muutos sinänsä ei ole koskaan itseisarvo vaan eläminen, elämän virtaaminen. Rutiini kuten moni muukin asia on vain renki tässä elämässä. 

Saturday, March 25, 2017

Valoisa maskuliinisuus

Tein vaalikoneen ja tulokseksi sain lähinnä feministipuolueen ehdokkaita. Olin kuitenkin jo päättänyt ehdokkaani toisesta puolueesta, joka on kylläkin nuori nainen, mutta ei tuo poliittiseen päätöksentekoon "puhtaasti" feminiinistä näkökulmaa. Ja minäpä kerron mitä sillä tarkoitan.

Meidän perheessä kasvaa pieni miehen alku, joka pursuaa toimintatarmoa. Hän ei pysy paikoillaan kuin sekunnin osia kerrallaan, mielenkiinto siirtyy ja jatkuvasti on 5 rautaa tulessa. Hän haluaa aina tulla mukaan, tehdä yhdessä, auttaa, osallistua ja tehdä myös itse. Joskus hänelle sanotaan, että: "Odota, pysähdy!", koitetaan hetkellisesti padota hänen hellittämätöntä erergiaansa. Joskus pysähtyminen onnistuu, joskus ei.

Tuo energia, joka hänessä ja hänestä virtaa on hyvin aikaansaava ja ulospäinsuuntautuva, aivan kuin on myös isän rooli pienen lapsen elämässä. Isän kuuluu tarjota projekteja ja suunnata lapsen mielenkiintoa ja havainnointia ulospäin, saattaa ja sitten päästää maailmaan. Näin monissa kasvatusoppaissa, muun muassa Sinkkosen kirjassa Pienistä pojista kunnon miehiä. Tätä voisi kuitenkin täydentää sellaisella täydennyksellä, että juuri maskuliinisen energian on tarkoitus saada aikaan noita asioita, itse rooli voi olla kasvattajista kenellä hyvänsä biologisesta sukupuolesta tai sukupuolettomuudesta riippumatta. Tuo energia on kuitenkin maskuliinista. 

Törmäsin tässä mennä viikkoina kurssilla käsitteeseen valoisa maskuliinisuus, jolla tarkoitetaan jotakin muuta kuin hegemoninen macho-maskuliinisuus tai pelkistetty feminismin vastustaminen. Maskuliinista energiaa on meissä kaikissa samoin kuin feminiinisyyttä. Samaten niistä molemmista voi tulla esille hyvin tumma tai synkkä versio, tuhoavakin, ja toisaalta myös rakentavampi valoisa ja oman luonteensa positiivisia erityispiirteitä esiintuova energia, feminiininen tai maskuliininen. Ja jos joku haluaa tässä kohdassa kääntää nämä käsitteet kysymykseksi aivopuoliskoista, sen suon kernaasti.

Maskuliinisuus on luonteeltaan jotain muuta kuin feminiinisyys ja se on korostuneesti omanlaistaan, eikä tähän sisälly nyt mitään tarpeetonta vastakkainasettelua. Maskuliinisesta energiasta voisi käyttää luonnehdintoja kuten:

- ulospäin laajentuva
- alati muuttuva, eläväinen (dynaaminen)
- päämäärähakuinen
- virtaava
- toiminnallinen
- eteenpäin pyrkivä
- liikkuva
- peräänantamaton

Tuhoavassa tai tummemmassa muodossaan maskuliininen energia saa aikaan kapeakatseisuutta, oman edun oikeuttamista eloon jäämisellä, voiman logiikkaa ja vahvemman oikeutusta; alistamista ja suorituskeskeisyyttä. Näille tummemmillekin ominaisuuksille on ollut historiassa tilausta, mutta ei meidän tämänhetkisessä seesteisessä ja yhteiskuntarauhallisessa länsimaassamme. 

Feminiinistä energiaa kuvaavia adjektiiveja ovat:
- vastavuoroisuus
- vuorovaikutteisuus
- tunnekeskeisyys
- ihmisläheisyys
- empatiakykyisyys
- näkökulman vaihtamisen kyky

Ja taas toisaalta tummemmat, synkemmät versiot feminiinisyydestä voivat saada muotoja kuten esimerkiksi katkeroituminen, ylihuolehtiminen tai alistuminen.

Mutta palataan vielä siihen valoisampaan versioon maskuliinisuudesta. Valoisan maskuliinisuuden ominaisuuksille on yhteiskunnassa ja ihmiselämässä selkeä tilaus. Niillä on suuri arvo, jota ilman meidän inhimillinen elämänmuotomme lopettaisi olemassaolonsa. Siksi niitä täytyy vaalia ja tuoda niiden tilausta näkyväksi samalla kun vastustetaan noita tummempia piirteitä, jotka vievät autoritaarisuudessaan tilaa feminiisen energian ilmenemismuodoilta.

Minulle feminismi on ollut käsitteenä aina hyvin vaikea nielaistava. Feminismi-käsitteen tämän ajan laajan merkityksen kanssa olen suurelta osin täysin samaa mieltä, mutta käsite feminismi jää minun päässäni ja suussani yksipuoliseksi. Siihen minun mielessäni sisältyy asetelma miesten ylivallan ja naisten alistamisen lopettamisesta lähtökohtana tasa-arvotyölle. Myönnän, että nämä molemmat ovat faktoja sekä miesten ylivalta, että naisten alisteinen asema monissa osin maapalloa. Pelkkään emansipaatioon pyrkivä aate perustuu kuitenkin negatiiviseen vapauden käsittämiseen eli vapauteen JOSTAKIN, tässä tapauksessa hegemonisen maskuliinisuuden vallasta vapautumiseen.

Positiivinen vapaus eli vapaus JOHONKIN tarkoittaisi tasa-arvo- ja yhdenvertaisuustyössä sitä, että ymmärrettäisiin vapaus ja tilaus sekä feminiinisyydelle että maskuliinisuudelle, ei kumpaakaan toisen kustannuksella vaan sen ymmärtäen, että molemmat ovat mahdollisuuksia, molempia tarvitaan. Jos joku tästä posiitivisen vapauden näkökulmasta nyt uhriutuu ja leimaa minut etuoikeutetuksi norsunluutornista huutelijaksi, niin kerron sinulle: sinä olet vapaa olemaan sekä feminiininen että maskuliininen. Pidä juhlat.

Maskuliinisuus ja feminiinisyys on käsitteinä omittu valtataistelun käsitteiksi, mikä on kavennuttavaa ja suoraan sanoen perseestä. Se sumentaa ihmisten käsityskykyä ja myös saa heidät ymmälleen miten feminiinisyyttä/maskuliinisuutta saisi ilmaista, että se olisi hyväksyttävää. Molempia saa ja tulee ilmaista niillä valoisilla muodoilla. Jos joku joutuu pitämään maskuliinisuuttaan tai feminiinisyyttään vakan alla, ollaan vääristyneessä tilanteessa.

Kyse ei ole valtataistelusta eikä edes nollasummapelistä vaan sen ymmärtämisestä, että kyseessä on kaksi eri asiaa. Niiden tavoitteet eivät positiivisessa muodossaan kilpaile tai pyri syrjäyttämään vaan täydentävät toisiaan. Vääristyessään ne ovat molemmat vahingollisia ja pyrkivät oikeuttamaan vain itsensä. Minun mielestäni nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa kukaan ei ole sitä mieltä, että ainoastaan toinen näistä energian muodoista olisi oikeutettu, mutta keskustelua käydään siitä kummalle on tämän hetkisessä yhteiskunnassa enemmän tilaa. 

Kysymys kuuluukin esimerkiksi millaista johtamista edustaa tai edustaisi puhtaasti feminiinen tulokulma? Ruotsalaisesta päätöksenteosta voidaan saada kuvaa miten heidän yhteiskunnassaan suuremman roolin saanut feminiininen energia vaikuttaa päätöksentekoon ja tapakulttuuriin. Ruotsissa asioista tulee voida keskustella ja jokaisella on oikeus lausua oma mielipiteensä. Tällaisessa kulttuurissa feminiinisyyteen sisältyvät vastavuoroisuuden ja tunnekeskeisyyden piirteet saavat selkeästi enemmän tilaa, mutta sillä on tietysti myös hintansa, joka tulee esiin esimerkiksi päätöksenteon pitkittymisenä.

Tähän ovat kuvanneet esimerkiksi suomalaiset rauhanturvaajat yhteisprojektien johtamisesta ja sopimisesta ruotsalaisten kollegojen kanssa; ruotsalaisten kanssa neuvotellessa jokaisen tulee saada kertoa oma näkökulmansa ja kokemuksensa. Paljon on myös kannanottoja sen puolesta, että ruotsalaiset miehet ovat ymmällään siitä mikä heidän roolinsa tässä vahvistuneen feminiinisyyden ympäristössä on. Suomalaisesta näkökulmasta ruotsalainen mies on omaksunut hyvinkin feminiinin roolin ehkä valoisan maskuliinisuuden hinnalla. 

Sodat voitetaan maskuliinisella energialla, sodat vältetään feminiinisellä energialla.

Tuoreessa Hesarin artikkelissa BMW:n toimitusjohtaja Mia Miettinen ottaa kantaa sen puolesta miten hän on löytänyt keinot edetä ja menestyä työelämässä biologisesta sukupuolestaan huolimatta. Artikkeli oli suppea ja köyhä, provokatiivinenkin ja jätti juuri sen huomioimatta, että Miettinen on varmasti hyväksynyt toimintatavoikseen suomalaisessa työelämässä vallallaolevan maskuliinisen asiakeskeisyyden korostuneen feminiinisyyden sijasta. Se on toiminut hänen tilanteessaan ilmeisen menestyksekkäästi, mutta Miettisen biologisesta sukupuolesta on mahdotonta vetää johtopäätöstä, että työelämän kulttuuri olisi keskimäärin yhtä helppo naisille päätöksentekijöinä kuin miehille.

Suomalainen työelämä on korostuneen asiakeskeinen ja määrällisten arvojen läpäisemä. Tämä tarkoittaa sitä, että työelämään ehdottomasti ja välttämättä tarvittavat asiat kuten luovuus, kokemuksellisuus, vuorovaikutteisuus, joita feminiininen energiaa edustaa, ovat vaarassa jäädä sivuun työelämästä. Feminiininen energia tulee korostuneesti esiin naissukupuolen toiminnassa, mutta yhtä lailla myös miehet hyötyvät siitä ja myös kaipaavat sitä. Kauheita ovat työyhteisöt, joissa on pelkästään naisia tai pelkästään miehiä.

Parhaat työyhteisöni ovat olleet sellaisia, joissa johto koostuu sekä naisista että miehistä. Olkootkin, että naiset ovat saattaneet ilmentää hyvinkin maskuliinista ajattelutapaa ja energiaa, jolloin ei voi puhua päätöksenteon feminiinisyydestä. Jossain tapauksissa on saattanut olla niin, että korostuneen asiakeskeisellä naisesimiehelleni olen saanut itse tuoda feminiinisempää tunnekeskeistä näkökulmaa näkyviin.

On erotettava toisistaan biologinen sukupuoli ja toisaalta feminiininen ja maskuliininen energia. Tai vastaavasti ymmärrettävä, että aivopuoliskojen ilmentäminen on yksilöllistä eikä pelkästään biologiseen sukupuoleen sidottua.

On olemassa naisia, jotka ovat korostuneen maskuliinisia ja on olemassa miehiä, jotka ovat korostuneemman feminiinisiä. Kaikki variaatiot löytyvät ihmskunnan monimuotoisuuden jatkumolta. Naiset saattavat kamppailla sen kanssa kuinka ilmaista omaa feminiinisyyttään tai kuten väärin ilmaistaan "naisellisuuttaan" ja silti säilyttää "uskottavuus" millä tarkoitetaan sopivuutta yhteiskunnassa valtaa pitäviin maskuliinisiin piirteisiin asiakeskeisyyteen, päämäärätietoisuuteen. On siksi surullista kuinka usein tämä keskustelu vedetään siihen onko itsenäisen naisen uskottavaa pitää  hametta vai housuja. Epätietoisuus energioiden virtaamisesta suunnataan biologisten sukupuolten muinaisiin tunnusmerkkeihin.

Itselleni miehenä valoisa maskuliinisuus on kuitenkin tarjonnut tavan hahmottaa omaa tilaani toteuttaa asiakeskeisyyttäni, toimintatarmoani ja projekteihin innostumista luvan kanssa. Miehenä oleminen ja sen hyväksyttävä, rakentava ilmentäminen on naisen aseman vahvistumisen myötä muutoksessa. En kuitenkaan miehenä millään tavalla pelkää naisten aseman vahvistumista, koska tiedän että maskuliinisuudelle on ikuinen ja positiivinen tilaus. Nainen ei halua, että mies olisi samanlainen kuin nainen. Myöskään mies harvoin haluaa, että nainen olisi samanlainen kuin mies. Voin itse samanaikaisesti liputtaa avoimesti ja voimakkaasti tyttöjen ja naisten oikeuksien puolesta ja samalla edustaa oman näköistäni versiota maskuliinisuudesta, hieman putkiaivoista mutta aikaansaavaa. 

Äänestän vaaleissa nuorta naista, joka tekemisissään  ja pyrinnöissään on maskuliinisen aikaansaava, maskuliinisen faktaorientoitunut, mutta tuo faktaosaaminen palvelee feminiinistä muiden huomioon ottamista ja feminiinisemmän vastavuoroisen ja demokraattisemman kunnan ja yhteiskunnan rakentamista.

Wednesday, December 21, 2016

Veni veni Emmanuel

Sana jouluksi.

Yksi viimeisen vuoden virkistävimmistä keskusteluista oli, kun lukion äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja avasi elämän tarinallisuudessa toistuvia kaavoja, eräänlaisia "kanta-tarinoita." Hän opettaa kirjallisuutta useista eri kulttuureista tuleville nuorille, heidän oman kulttuurinsa kirjallisuutta, monestikaan edes osaamatta kyseistä kieltä. Hän vain kysyy, että "mikäs kirja se teidän kulttuurissanne onkaan sellainen, jossa vieras mies saapuu yhteisöön ja tuo mukanaan muutoksen." Opiskelijat ihmettevät: "Mistä saatoit tietää, että meidän kulttuurimme keskeinen kertomus on juuri tuo kuvaamasi?"

Mikäs se meidän kulttuurissamme on se kertomus kun vieras mies saapuu yhteisöön, tuo mukanaan muutoksen ja paljastaa jotain yhteisöstä?

Tällaisia kantakertomuksen kaavoja on useita kuten esimerkiksi kolmiodraaman kielletty rakkaus, eli velvollisuudentunnon ja rakkauden raastava yhteensovittaminen. Tästä hyvä esimerkki on esimerkiksi Doktor Zivago tai Anna Karenina. Kuinka säilyttää kunniallisuus ja silti sanoa kyllä sille raastavalle kaiken kyseenalaistavalle rakkaudelle. Suomalaisen lankeemustarinan esimerkki on varmasti Juhani Ahon Juha.

Toinen kaava on nuoren miehen hybris eli uhmakkaan rehvakkaan tuhlaajapojan lentoonlähtö vain kapsahtaakseen katajaan. Ylpeys käy lankeemuksen edellä. Egon riisunta. Suomen kirjallisuudessa Kullervo on hyvä tyyppiesimerkki.

Hyvä keskustelumme äidinkielen lehtorin kanssa juontui siihen miksi nämä kaavat toistuvat läpi vuosituhansien hyvin selkeästi havaittavasti? Mitä se kertoo paitsi ihmisluonnosta myös kulttuurien universalistisesta ytimestä?

Joulun aikaan mietitään sitä mikä on jaettua ihmisyyttä. Hetkeksi ei keskitytä katselemaan niitä lukemattomia eroja ja pluralismin ääretöntä kirjoa vaan sitä mikä kaikesta erilaisuudesta huolimatta on silti jaettua, ihmisyyden olemukseen sisältyvää, kaikkialla esiin puskevaa, eittämätöntä inhimillisen todellisuuden ydintä. Ja sitä löytyy.

Miksi lapset ovat joka paikassa niin hyvin samanoloisia, varauksettomia, vilpittömiä, lahjomattomia ja suoria? Miksi elämän rajallisuus ja sen kulttuuriset lieveilmiöt ovat eri kulttuureissa niin samankaltaisia? Miksi kuolleita kunnioitetaan? Miksi huumori on kaikkialla niin aseistariisuvaa ja yhdistävää? Jopa manipuloivassa Pohjois-Koreassa porukka repeilee alkeellisille eritevitseille.

Ihminen saattaa kokea tällaisten ilmiöiden alkuperän hyvin hengellisenä kokemuksena, toiset taas erittelevät ja yrittävät redusoida sitä kiehtovaa inhimillisyyden erityislaatua parhaansa mukaan. Itse kuulun selkeästi sinne vaikuttuvien puolelle ja oikein tarkoituksellisesti vaalin sitä lähes taikaa todistavaa tunnetta, jota elämän havainnointi herättää. Tunne tuo tietoa, jota järki ei tunnista.

Katsomuksellisesti en voi sanoa olevani uskovainen, vaan luottavainen. Uskovainen kun meidän yhteiskunnassamme on niin värittynyt ja painottunut käsite ja minulle se tarkoittaa opin mukaista uskoa. Rituaalisen dogman mukaan eläminen, ihmisten keräämän ja kirjoittaman kirjan seuraaminen ei minulta onnistu, mutta saan silti todeta, että minusta esimerkiksi Raamatussakin on paljon häivähdyksiä siitä hienosta todellisuudesta, joka voi olla meidän ihmisten jos osaamme vain katsoa oikeasta kulmasta. Eri kulttuurien pyhien kirjoitusten lukeminen on hengellinen kokemus, vaikkei uskovainen olisikaan.

Joulu on erityisesti kristittyjen juhla. Mutta sen luonteenomainen hengellisyys on universaalia, rauhoittuminen, pohdiskelu, kiitollisuuden harjoittaminen, lähimmäisyyden laajentaminen. Vaikka olen vain luottavainen ja hengellinen, minua ohjaa kyllä kertomus. Kertomus, jota kirjoittavat kaikki, ja jota ei kirjoita kukaan. Kertomus, jolla ei ole alkua eikä loppua. Näytelmä, jota ohjaa jokainen näyttelijä. 

Ihmiskunta kuluttaa paljon aikaa ja energiaa sen havainnoimiseen mitä todellisuudessa tapahtuu, mikä on elämän lopputulos. Ja sitä talletetaan, tarkemmin sanottuna sen havaittavia piirteitä talletetaan valtaviin tietokantoihin. Jos joku miljoonan vuoden päästä pääsee käsiksi kaikkiin tämän ajan talletettuihin tietoihin ja yrittää niiden perusteella muodostaa tyhjentävää kokonaiskuvaa siitä, mitä oli ihmisyys, onnistuuko hän? Jos hän lukee koraanit, raamatut, toorat ja muutamat muut. Ja siihen päälle vielä kaiken tieteen tuottaman aineiston?

Hän ei onnistu. Ihmettä ei voi koskaan laittaa purkkiin. Se miten elämän ilmiöt limittyvät, kerrostuvat, vuorovaikuttavat on sellainen kuhiseva kasa, että se elää aivan omaa elämäänsä. Ihmisyys on kuin inhimillinen riipumaton valinta, jota ei voi ennustaa, mutta jälkeenpäin kyllä ymmärtää mistä se tuli.

Luottavaiseksi voi tulla ihan vaan havainnoimalla elämää. Ihmiskunta tekee kyllä hikipäässä töitä haudatakseen sen tietyn jaetun ihmisyyden uskomattoman paskakasan alle, mutta ihmiskunta ei siinä onnistu. Elämä on aivan toisen kaliiberin vastustaja, elämä puskee esiin ja samoin siihen sisältyvä ihmisyyden olemus. Ja sen voi havaita, vaikuttua, kiehtoutua, kiitollistua ja harrastua sen edessä. Elämä voittaa aina ja sen mukana tietyt kuolemattomat, rakentavimmat lainalaisuudet ja periaatteet.

Eräs kiinnostava käsite, johon törmäsin tänä syksynä opiskelujen kautta on emergenssi eli alemman tason ilmiöistä koostuva mutta niiden summaa komleksimpi ilmiö. 2+2 onkin jotain muuta kuin neljä. Tätä esiintyy maailmassa eri kentillä, myös luonnontiede tunnustaa emergenssin olemassaolon ja toki etsii sille loogista ja empiiristä selitystä. Emergenssiä voisi kuitenkin kuvata kuin sellaiseksi mukavaksi hämmennystekijäksi, joka kertoo siitä, että me tunnemme ja hallitsemme ruutupaperin ruuduista 5 ja joku meitä suurempi tietää ne loput reilu 1200. Yksi emergentti ilmiö on ihmisen tietoisuus, se on kuin lamppu joka syttyy kun tarpeeksi montaa hermosolua hangataan vastakkain. Komleksinen systeemi, jota ei voida palauttaa tai täysin johtaa alkutekijöihinsä.

Eli kun on tarpeeksi kuhinaa, syntyy jotain odottamatonta, jopa käsittämätöntä. Tällaisena minä näen ihmisyyden. Ne jaetut asiat ovat omalla tavallaan käsittämättömiä, niiden lainalaisuudet oma lukunsa. Ihminen saattaa reagoida joskus tilanteen edellyttämällä tavalla, odottamatta. Joskus tällaiset valinnat tuntuvat tapahtumahetkellä käsittämättömiltä, mutta kun niitä katsoo jälkeenpäin, ymmärtää, että "Aaa.., ihmisyys se siellä vaan taas puski esiin." 

Ei uskovainen vaan luottavainen, elämä on paras kaikista kertomuksista.

Levollista ja rauhaisaa, pohdiskelevaa joulua rakkaalle ihmiskunnalle. 

Tuesday, September 06, 2016

Mitä puuhaat, Isi?

Pieni poikani kysyy minulta tuota otsikon kysymystä. Hän kysyy sen useasti silloin, kun vallitsee hiljaisuus. Se on minulle kuin herätyksen enkelin ääni. Olen ottanut tavoitteeksi, että hänen kysymyksensä ei jää ilmaan roikkumaan, vaan haluan siihen reagoida.

Minä olen löytänyt iloa. Ja ilo on pohjalla vaikuttava vire, joka toimii kuin todellisuuden värikynä. Se on vielä hauras ja myös uhattuna useasti, mutta silti se tuntuu äärettömän hyvältä.

Se värittää todellisuuttani, kun pääsen hakemaan pienen poikani päiväkodista ja päästään etsimään kaivureita ja katujyriä hänen kanssaan. Se värittää todellisuuttani, kun pääsen juttelemaan opiskelijoideni kanssa, kuulemaan heidän aitoja, hauraita ja äärettömän kauniita elämäntarinoitaan. Se värittää todellisuuttani silloin kun herään 05:45 ja könyän koiran kanssa usvaiseen syysmetsään hengitys höyryten.

Kaikki nuo tapahtumat olen joskus kokenut myös siitä toisesta näkökulmasta.

Välillä oma iloni on ollut kuin haudattuna. Sitä ei ole kaiken sen paskan ja synkkyyden seasta yksinkertaisesti ehtinyt kaivaa. Se synkkyys ja painolasti ovat olleet enemmänkin sellaista, jota olen ottanut kantaakseni, kuin että se olisi minussa itsessäni, pulppuaisi jostain mustasta lähteestä minun sielussani. Se on ollut reagointia yleiseen mielipiteeseen, vallitsevaan maailmankuvaan ja ihmiskuvaan, ja erityisesti siihen reduktionistiseen ajattelutapaan, joka meidän ajallemme on tyypillistä. Se on myös ollut rakentamattomien piiloarvojen edistämistä; ankaruutta, fundamentalismia, kapeakatseisuutta ja tuomitsevuutta. 

Meidän ajallemme on tyypillistä asioiden ja ilmiöiden perinpohjainen erittely, pilkkominen, lokerointi, nimeäminen, ja lopulta poisselittäminen. On kuvaavaa sanoa, että jokin asia "selitetään tyhjentävästi," siitä ei jää mitään jäljelle. Se esitetään osastensa summana, mutta samalla kadotetaan se elämään sisältyvä piirre, että 2+2 ei ole aina neljä. Osasten summa, varsinkin kun puhutaan inhimillisistä ilmiöistä, on monesti paljon enemmän. 

Tästä vuodesta voi sanoa, että se on itselleni ollut kuin sukeltaminen idealismin jääkylmän altaan syvään päähän. Se on jääkylmä, koska kukaan ei ole ollut altaassa niin pitkään aikaan...Idealisti on meidän ajassamme yhtä kuin naiivi ihminen. Mutta the Real World nimisessä paikassa, idealisti on paljon muutakin kuin naiivi. ;P

Ottaisinko tämän askeleen, vaikka kaikki maailman ihmiset seisoisivat ympärilläni nauramassa valinnalleni? Tekisinkö sen valinnan vaikka joutuisin samalla kieltämään ne tiedolliset arvot, joilla minut on kasvatettu? Jos sisälläni tietäisin, että juuri näin minun tulee menetellä...

Meidän sukupolvemme, meidän vanhempamme ja myös heidän vanhempansa on opetettu ja kasvatettu katsomaan vasemmalle, oikealle ja vielä kerran vasemmalle. Eikä se ole mikään ongelma, mutta samalla on unohdettu opettaa miten kuunnellaan kokemusta, niitä vivahteita, joille ei löydy järjellistä selitystä, mutta jotka kuitenkin kertovat niin voimakasta tarinaa, että sen sivuuttaminen on kuin sulkisi "taivaan portin" omalta äidiltään.

Olen törmännyt elämäni varrella joihinkin elämän tosiasioihin ja yksi tähän mennessä paikkansa pitänyt sanonta kuuluu: Totuus ei ole koskaan joko-tai vaan aina sekä-että. Tämä on minusta hyvä ohjenuora, koska aitoa ymmärrystä ei voida vangita liian ahtaaseen purkkiin. Monet totuudet ovat paradoksaalisia ja perimmäiset totuudet myös pakenevat määrittelyitä. Olen itse ajatellut, että perimmäinen totuus elämästä on enemmänkin harmonian ja balanssin maailma, syvä ymmärrys kaikkien vaihtoehtojen olemassaolosta samanaikaisesti. Siinä ei ihmisen pyristely ole oikea tapa toimia vaan oikea tapa on enemmänkin haltioitua ja nähdä harmonian sisältämä rakkaus kaikessa ympärillään olevassa. "Tämä kaikki tuli minun osakseni, jotta minä oppisin näkemään."

Tänä vuonna olen kuitenkin alkanut tulla tutuksi sen ajatuksen kanssa, että kokemuksella ja kokemuksellisuudella on näiden arvoitusten avautumisessa käänteen tekevä merkitys. Kuten Tommy Hellsten on sanonut,: "Ei riitä, että on ajatus, vaan sen pitää tuntua."

Tiedon hankinnassa meidän aikamme ei ole juuri perustanut muista lähteistä kuin havainnoista ja puhtaasta järjestä. Ne eivät kuitenkaan tietyssä kohdassa enää riitä vaan myös järjen tulee ottaa lusikka kauniiseen käteen ja pyytää kaverikseen kokemuksellisuus, joka voi vastata niihin kysymyksiin, jotka ovat rationaalisuuden ulottumattomissa.

Totuus ei ole koskaan joka järkeä tai tunnetta, vaan aina sekä järkeä että tunnetta.

Robert M. Pirzig kirjoittaa kirjassaan Zen ja moottoripyörän kunnostus, laadun filosofiasta ja miten jokaista ihmisen tekemää valintaa edeltää jonkinlainen tulkinta toiminnan/vaihtoehtojen laadusta. Tämä tulkinta tehdään hetkessä, sillä hetkellä olevalla tietovarannolla, mutta nopeimmissa tapauksissa se tehdään intuitiivisesti ja elämä virtaa seuraavassa hetkessä eteenpäin.

Intuitiivista kokemuksellisuutta käytetään päivittäin äärimmäisen paljon lukemattomissa tilanteissa. Voisi sanoa, että se on niin lähellä oleva toimintatapa, että sille ollaan jokseenkin sokeita.

Mitä kokemuksellinen intuitio meille kertoo ja mistä se ratkaisut ammentaa? Joku sanoisi, että psyyke heijastaa omia suosituksiaan koetun pohjalta, mutta voihan se psyyke myös yhtähyvin jäätyä ja kieltäytyä tekemästä ratkaisua ollenkaan. Tällaiselle neuroosille on varmasti joku oma nimi.

Olen aiemmin puhunut ja kijoittanut paljon olennaisen kokemuksesta, jonka olen itse tavoittanut elämässäni häivähdyksen omaisesti, hetkellisesti mutta toistuvasti. Ne ovat olleet hyvin voimakkaita tunnekokemuksia, jolloin on tuntunut, että olen hauraan, rakkaan totuuden äärellä. Sitä ns. "vilautettiin" ja sitten se otettiin pois. En ole ehkä tarpeeksi miettinyt ja eritellyt, mikä noita tilanteita yhdisti, mikä tuolle olennaisen kokemuksen esiin purskahtamiselle on nimellistä?

Jotkut ihmiset pyrkivät saavuttamaan ymmärryksen kaiken ykseydestä, keskinäisestä yhteydestä ja harmoniasta esimerkiksi meditoinnin avulla ja uskon, että siinä voi päästä hetkellisesti oivalluksen kautta raottamaan jotakin lipasta, mutta silloinkin puhutaan vielä hyvin selkeästi rationaalisesta ja intentionaalisesta panostamisesta totuuden tavoitteluun suoraan sitä itseään kohti. Sille on minun kokemukseni mukaan silloin tunnuksenomaista, että se vilahtaaa, välähtää ja on seuraavassa hetkessä taas poissa. Pidempi olennaisen kokemuksessa eläminen avautuu muilla keinoilla.

Aloitin tänä vuonna logoterapian opinnot ja yksi logoterapiaan sisältyvistä syvistä viisauksista on se, että onni tai onnellisuus eivät ole mahdollisia saavuttaa suoraan, vaan ne voi saada vain sivutuotteena silloin kun avoimin sydämin osallistuu elämään ja pyrkii toimimaan, kokemaan ja palvelemaan itselleen pyhiksi kokemiaan arvoja niin hyvin kuin vain osaa. Logoterapiassa ihminen ei saa jäädä laakereilleen lepäämään tai piirileikkiin napansa ympärille vaan hänellä on mahdollisuus pyrkiä kokemaan ympärillä olevan elämän tarjoamia merkityksellisiä asioita, pyrkiä toiminnallaan edistämään niitä asioita, joita pitää tavoiteltavina ja loppujen lopuksi pyrkiä kaikessa palvelemaan sitä ulottuvuutta, jonka kokee olevan noiden tärkeinä pitämiensä arvostusten lähde.

Jos halutaan kasvattaa tällaiseen ulottuvuuteen, merkitysmahdollisuuksien havaitsemiseen ja löytämiseen ja myös koko elämän merkityksen uskomiseen, täytyy lähteä liikkeelle toiminnallisesta kokemuksellisuudesta, koska vain se voi "herkistää" ihmisen oikeaan vastaanottamisen tapaan. Kokemuksellisuus muodostuu toimimalla eettisen intuition pohjalta ja huomaten oman toiminnan seuraukset ja vaikutukset. Kokemuksellisuus muodostuu myös aistimalla ympäristöä esimerkiksi taide-elämyksiä, sosiaalisuutta, tunteen kohteena olemista ja omien tunteiden kokemista ja nimeämistä.

Aikamme mantra ja klisee on "elä hetkessä mutta ennakoi missä sinun pitäisi olla 5 minuutin päästä."
Mindfulness ja erilaiset buddhalaiset metta-harjoitukset ovat esimerkkejä siitä miten ihmiset yrittävät herätellä kokemuksellisuuttaan, tuota liiallisen rationaalisuuden vaientamaa, tukahduttamaa, ääretöntä maailmaa.

Kokemuksellisuus ja rationaalisuus joutuvat toistensa kanssa tukkanuottasille nimenomaan rationaalisuuteen sisältyvän hallinnan tarpeen kanssa. Että jokin asia voi rationaalisuuden näkökulmasta saada hahmon, se pitää paloitella, lokeroida ja pitää purkissa niin kauan, että kaikki näytteet on saatu kerättyä. Hallinta on tietyllä tavalla vastaanottamisen vastakohta, ja kokemuksellisuus on vastaanottamista, vastaanottimena olemista.

Kokemus on hauraudessaan mahdollista kadottaa, se pelkää suurennuslasia, vielä enemmän pinsettejä. Tunteiden kohdalla on tieteellisestikin todettu, että mikäli vaientaa yhden tunteen, vaimentaa samalla kaikki tunteensa. Herkkyys, joka niitä kaikkia yhdistää, on kuin valoa pelkäävä hämärän eläin. Se tulee esiin vasta kun sen hahmo saa elää rauhassa ilman, että sitä kyseenalaistetaan, tai että sen arvoa ei tunnustettaisi. Hämäräeläin on omanarvontuntoinen ja pitää kiinni yksityisyydensuojastaan.

Ilolle on siis minun elämässäni tullut tilaa, koska on löytynyt lupa uskoa, että sillä mitä tekee, on todellakin korvaamaton, ikuinen merkitys. Sitä ei tarvitse eikä sitä voi ymmärtää intellektuaalisesti järjen työkaluilla vaan se koetaan. Se jälki, jonka jätän maailmaan tänään, elää ikuisesti. Ja se elää omaa elämäänsä; sen pahuus tai hyvyys kertaantuu, leviää ja mennessään lumipallona kerää sitä samaa voimaa, jolla se on lähetetty matkaan. Hyvää tai pahaa.

Välillä vielä herää ajatus, enkö olisi voinut ymmärtää tätä mitenkään helpommin? Silloin kuulen vastauksena Tommyn sanat: "Minun vastoinkäymiseni ovat rakkaudella minulle räätälöidyt." Tämän kaiken piti tapahtua, asiat eivät olisi voineet mennä millään muulla tavalla. 

Tuesday, July 05, 2016

Marieholm IF remppa jatkuu

Sitten viimeisen remonttipostauksen on vierähtänyt tovi.

Viimeksi työn alla oli vanhan kontaktiliiman irrotus kyljistä. Ja se oli kyllä totuudenmukaisesti kaikkein ärsyttävintä hommaa, mitä olen koskaan tehnyt. Psyykkisestikin melko rasittavaa, koska kaikessa suojavarustuksessa edettiin neliösentti kerrallaan käsillä hieroen. Kolmet kumihanskat sain hangattua puhki ja samalla koitin karhunkieltä, erilaisia harjoja, sikliä, hiekkapaperia, mutta homma eteni parhaiten ihan käsin. 

Se homma tuli sitten kuitenkin ajan kanssa valmiiksi ja lopputulos oli itseä tyydyttävä. Sen jälkeen vuorossa oli tiivistettävien kansihelojen irroitus. Sieltä lähti irti keulakaide, kaidetolpat ruffin takaseinään asti, genuan jaluskiskot, ikkunat sekä katon tartuntakahvat.

Hävityksen kauhistus
 Näin päästiin käsiksi myös ruffin katon vaurioon, joka oli paapuurin puolen katolla tartuntakahvan keskikohdalla. Katto oli noin kämmenen kokoiselta alueelta iskun voimasta painunut sisään, tartunkaide oli vääntynyt ja myös sisäkatossa näkyi alue, joka oli tullut puoli senttiä sisään. Kyseessä oli ollut siis ihan kunnon tärsky, koska vauriot olivat tätä luokkaa.  

Painunut kohta hiottiin huonosta paikkauksesta, irtotavarasta ja siistittiin paklausta varten. Täyttö tehtiin lasikuitupakkelilla, koska epoksin päälle ei topcoat ota kiinni. Sisäpuolelta murtunut katon kohta "liimattiin" epoksitäytteellä ja "tunkattiin" sopivalla pattingilla korotuspuristukseen. Sisäpuolelta katto ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että sinne olisi päässyt vettä vaurioittamaan rakennetta.


Lasikuitupaklattu ja hiottu
Kun ulkopuolen täyttö oli tehty, pinta hiottiin ja päälle vedettiin mallin mukaan sävytettyä topcoatia. Sitä Helsingissä tarjoaa Decoväri Aleksiskivenkadulla. Vein sinne yhden avotilan luukuista malliksi ja tekivät kilon valmista topcoatia, jolla sitten kaikki paikkaukset hoidettiin. Aikaansaatu sävy oli oikein onnistunut vaikka koko kansi on alkuperäisestä luonnollisesti haalistunut.
Genuan kisko ennen sikaflexin lisäämistä ja kiinnitystä


Näiden hommien lomassa tehtiin myös helojen läpivientien kosteussulku epoksilla. Genuan kiskoihin oli hankittava uudet pultit ja myös kaidetolppien kiinnityspulteista osa uusittiin hapettumisen takia. Genuan kiskojen pulteista kolme oli myös katkenneita, joten uusiminen tuli todella tarpeeseen.Tiivistys tehtiin sikaflexillä, vaikka jotkut suosittelevat hommaan erityisesti butyyliteippiä.

Sisällä päästiin sitten maalaus ja liimaushommiin. Alunperin IF:ssä sisäpuolen verhoilua on ollut myös jalkatilan kyljissä, mutta itse ajattelin vain maalata laidat uudella valkoisella topcoatilalla ja jättää ne sellaisena näkyviin. Siten päädyttiin vetämään kaikki verhoilematon pinta luonnonvalkoisella topcoatilla. Kaikki maalaukset eivät onnistuneet täydellisesti vaan pitkästä maalausajasta johtuen osan satsien kovettajat eivät jakaantuneet tasaisesti. Siinä kannattaa olla tarkkana, meillä hyväksi osoittautui maalikaupan mitta-astiat sekä kovettajalle lääkemittaruisku. Näin tarkka prosenttimäärä saatiin aina oikein ja seosta opittiin sekoittamaan myös maalauksen lomassa säännöllisesti, jolloin kovettaja jakaantuu tasaisesti kaikkialle.
Liimattua sisäseinän katetta

Sisäseinien uuden katteen liimaukseen sain avuksi kaverin, joka oli tehnyt samanlaisen projektin omalle veneelleen. Siitä oli korvaamaton apu, koska tällaiseen projektiin ryhtyessä homman vieraus on suurin vihollinen. Se muodostaa tehtävästä härkäsen, joka helpottuu heti kun pääsee kokeneessa seurassa hommassa käyntiin. Uusi matto oli ohuempaa kuin vanha, mutta pinnaltaan miellyttävää ja helppoa käsitellä. Itse liimaus on kuitenkin keskittymistä vaativaa, ja kannattaa kuivaharjoitella. Me saimme kaksi suurinta ja vaikeinta vuotaa seinään ilman suurempia hukkapaloja, mutta hermoja repivää touhua tuo liimaaminen kyllä on. Käytimme reilusti liiman ohenninta, joka auttoi merkittävästi levitystä ja sai myös lopputuloksesta tasaisen. Vielä on kuitenkin kuusi palaa liimaamatta. Katsotaan miten kesä tästä etenee.

Tässä vaiheessa projektia halusin korottaa keulapiikin punkkien tasoa kymmenellä sentillä, koska silloin niiden leveys kasvaa ja alapuolen lokeroiden tilavuus kasvaa samalla. Olen jo katsonut Cipax-yrityksen kautta sopivaa vesitankkia jonka ajattelin sijoittaa keulapunkan alle. Se vaatii kuitenkin jonkin verran korkeutta. Irrotin siis rälläkällä vanhan laminaatin palaset, joihin punkan vaneriset pohjat oli aemmin niitattu.

Sisäpohjan topcoat vedetty, edessä juuri laminoidut punkkien alatuet.
Uudet tuet tein puusta, laudasta sahasin sopivaan profiiliin kyljen muotoa vastaamaan ja laminoin katkokuitumatolla kiinni kylkeen. Homma onnistui hyvin ja tuet maalattiin vielä topcoatilla yli. Punkkien paino ei kuitenkaan lepää yksin näiden sivutukien varassa vaan myös lokeroiden pystylaipioiden ja sisäänpäin kaartuvien kylkien päällä, kun vanerit sahataan muotoonsa. Tukien uusimisen myötä koko keulaosan vaneriosat menivät kuitenkin myös uusiksi, koska pystytuet jäävät kymmenen senttiä liian mataliksi ja päällilevyt liian kapeiksi, kun leveyttä tulee lisää. Uutta tiikkivaneria saa kuitenkin muutamasta paikasta. Laajin valikoima lienee tuolla Lahdessa sijaitsevassa Träimportissa, joka myy eripaksuista venekäyttöön tarkoitettua tiikkivaneria.

Helat kiinnitettiin takaisin ennen maton liimausta. Aiemmassa postauksessa kerroin alavantin kiinnityshelan uusimisesta ja sellaiset hankittiin. Mitään vastaavaa kunnollista ja kestävää helaa ei kuitenkaan löytynyt valmiina vaan teetin ne mittojen mukaan Espoon erikoishitsauksessa Kirkkonummella happoteräslevystä. Laatu oli hyvää ja mitat täsmäsivät annettuihin. Myös ne pultattiin ja tiivistettiin muiden kaidehelojen ja kiskojen kanssa kanteen kiinni. 

Ikkunat olivat jonkinasteinen murheenkryyni, kun halusin uusia kaikki mahdolliset tiivisteet, jotka olivat kaikki sen reilu 40-vuotta vanhoja. Vastaavaa kumitiivistettä ei kuitenkaan löytynyt Etrasta eikä muistakaan pk-seudun kumiliikkeistä. Olin jo laittamassa sinne solukumisia vastineita väliin kunnes otin sitten yhteyttä Tanskaan Erteciin, joka tekee vielä myös uusia ikkunoita IF-veneisiin. Heiltä sain vinkin, että HR-parts tuottaa kuitenkin edelleen samoja tiivisteitä metritavarana, joten sain tilattua uudet tiivisteet. 

Niiden pätkiminen oli taas hermoja raastavaa, koska tiivisteen täytyy olla juuri oikean mittainen, että päät saa liimattua tasaisesti toisiinsa. Joku kokenut ikkunantiivistäjä olisi varmasti nauranut partaansa sähläystäni seuratessaan. No tulevaisuuden projekteissa tiivisteen katkominen menee kuitenkin jo helpommin. Liimasin kontaktiliimalla sopivat palaset karmeihin kiinni, mutta tiivisteen ja laidan väliin en laittanut mitään liimaa, vaikka aiemmat oli selvästi liimattu kiinni myös veneen seinään. En usko, että se oli kuitenkaan ollut niinkään tiiveyden takia kuin asennusta helpottamaan. 

Kävin sitten ruuvaamaan karmeja, mutta koska olin yksin matkassa, jouduin hieman taiteilemaan. HR-partsin sisätiiviste on 3 milliä paksumpaa kuin vanha ja koska minulta puuttuivat apukädet painamaan karmia ulkopuolelta, jouduin käyttämään väliaikaisia pidempiä ruuveja karmin "vetämiseen" lähemmäksi, minkä jälkeen sain varsinaiset ruuvit paikoilleen. Lopputulos oli yllättävän hyvä, ja nyt odottelen vain kunnon sadetta tai kunnon tuulta, että päästään katsomaan miten ne pitävät vettä, kun sitä tulee ämpärikaupalla ja kunnon paineella. Ikkunan kuuluu olla tiivis, vaikka sen päälle heitettäisiin puoli kuutiota kerralla. Sellaisia olosuhteet avomerellä välillä voivat olla.

Veneen sisäpilssi oli myös tarkoitus tiivistää ennen vesillelaskua ja se maalattin kahteen kertaan Hempelin Light primerillä. Alunperin olin ajatellut tehdä maalauksen halvemmalla Teknoksen vastaavalla pohjamaalilla Inerta 5:lla, mutta K-rauta vitkasteli niin paljon tilauksen hoitamisessa, että ostin Motonetistä Hempeliä. Vielä viimeisessä maalauksessa onnistuin kaatamaan maalipurkin veneen pilssiin, mutta vaikka tietysti ärräpäät tärisivät, kun makasin polvet ruvella huonossa asennossa kauhomassa liikaa maalia pilssistä purkkiin, se oli toisaalta paras paikka jonne purkki saattoi kaatua. Kun kaikki ylimääräinen saatiin kerättyä ja levitettyä, sitä oli taatusti joka paikassa ja vielä hyvin peittävä kerros.

Vene vielä ilman vahaa ja ikkunoita.
Ulkopuolelta vene vahattiin Autoglymin vahoilla mutta pohjaan ei tänä vuonna koskettu, koska vastaisuudessa olisi mukava tehdä kunnon pohjanputsaus, johon ei tänä keväänä ollut ajanpuutteen takia resursseja lähteä. Vastaisuudessa kylkien kiillon palauttamisessa olisi myös mukava kokeilla myllyttää niitä hankaustahnalla ja kunnon tehokkaalla kiillotuskoneella. Katsotaan jos siihen päästäisiin ensi keväänä.

Vene laskettiin veteen ja nyt se odottaa siirtoa Helsinkiin kotisatamaan. Ulkoa vene näyttää ihan oikealta IF-veneeltä, mutta sisukset puuttuvat täysin. :) Tänä kesänä ehdin ehkä ruuvata joitakin vaneriosia paikoilleen, mutta uusien osien muotoon sahaaminen ja ruuvaaminen jäävät vielä ensi talvehtimisen ajalle. Tänä kesänä purjehditaan kevyellä päiväpurrella.





Kelluva vene, tyhjä mieli.
Tällaista projektia harkitsevalle voin sanoa, että kannattaa ruveta, mutta ajankäytön vuoksi kannattaa vene saada mahdollisimman lähelle, jotta pendlaamiseen käytettävän ajan voi käyttää itse projektiin. Meillä matka veneelle kesti tänä keväänä tunnin suuntaansa ja tämä oli projektin suurin rajoittava tekijä.

Jatkoa kuitenkin seuraa...

Sunday, April 17, 2016

IF-veneen remontin alku

Lupailin yksityskohtaisempaa kuvausta tuosta IF-veneen remontista, joka on työn alla.

Alla näkyvissä kuvissa näkyy tuo kunto, jossa vene kun se ostettiin. Puuosat olivat kohtalaisen hyvässä kunnossa eikä veneestä löytynyt mistään puolelta mitään homeeseen viittaavaa. Sisäkyljissä olevat vinyylimatot olivat kuitenkin melko tummuneet ja kulahtaneet, samoin kuin lattiassa oleva alkuperäinen muovimatto.

Ensin vene tyhjennettiin kaikesta irtilähtevästä tavarasta. Purjeet, patjat ja kaikki irtaimisto tuotiin pesua ja tuulettamista varten kotiin. Kerrostalokolmion ullakkohäkki on kovassa käytössä.

Tyhjentämisen jälkeen alkoi sisustuksen purku. Tiikkivanerit on IF-veneissä liitetty toisiinsa näkyviin jäänein ruuviliitoksin, mikä on hieman viimeistelemätön tapa rakentaa veneen sisustus. Purkamisessa se on kuitenkin siunaus, niin helposti eri palat lähtivät irti ja ne oli helppoa kuljettaa veneestä pois omaa huoltoaan odottamaan.
Kannella vene näytti myös kohtalaisen hyväkuntoiselta. Vasemmassa kansirakenteen kulmassa oli kuitenkin selkeä paikallinen vaurio, josta aikaisempi omistaja kertoi, että siihen oli kaatunut talvitelakoinnin aikana puu. Joku oli yrittänyt paikata vauriota Bilteman gelcoat massalla, mutta työ oli jäänyt vaillinaiseksi ja vesi oli päässyt lasikuidun sisään. Tämä tuli esiin myöhemmin katon sisäpuolella.

Kansi ennen remonttia, ruffin vaurio oikealla ikkunoiden kohdalla.
Vaurio on kuitenkin hyvin paikallinen ja korjattavissa. Keulakaiteen kiinnityksessä oli selkeää välystä ja sen kiinnikkeet olivat sisäkaton verhoilun alla piilossa; niihin ei oltu luultavasti koskettu 40 vuoteen. Samaten alkuperäiset tartuntakahvat kajuutan katolla olivat selkeästi vaihtamisen tarpeessa.


Maston jalka vaikutti hyvältä ja täysin ehjältä. Näissä pienemmissä lasikuituveneissä, joissa masto ei mene kannen läpi veneen pohjaan kiinni vaan seisoo veneen katolla, rakenne voi vaurioitua lähinnä vääränlaisesta käytöstä. Mastoa tukevat sivuilta vanttivajerit ja eteen ja taaksepäin harusvaijerit, jotka ovat kaikki kannessa kiinni. Mikäli ne kiristää liian tiukalle, se synnyttää maston jalkaa luonnottoman paineen, joka pienessä mittakaavassa voi synnyttää halkeamia kannen pintaan tai vakavammassa tapauksessa murtaa palkin, joka tukee mastoa sen alla vaakasuunnassa. IF veneessä maston kohdalla on myös runkoon kiinni lasikuitumatolla laminoitu vanerinen päälaipio (kuvissa valkoinen), joka toimii rungon kiinteänä jäykisteenä ja tukee sekä mastoa että vanttien kiinnityskohtia.

Vanttien rustilevy päälaipion takana styyrpuurin kannen alla
Vantit IF-veneessä ovat ainoastaan kannessa kiinni, mikä ei ole kaikkein kestävin vaihtoehto. Siksi IF-luokkasääntöihin on 90-luvulla lisätty lisäys, että veneen sisälle saa rakentaa ylimääräisen tukirakenteen juuri rustien (vanttivajerien kiinnityskohdat) kohdalle jäykistämään runkoa. Kovassa kisassa isoilla purjeilla runko on näistä kohdista kovalla rasituksella ja saattaa vanhemmissa veneissä jopa painua kyljistä sisäänpäin lommolle. Tässä meidän ostamassamme veneessä kyljet ovat kuitenkin kauniilla muodolla, johtuisiko osin siitä, että veneellä ei ole ilmeisesti juurikaa kisattu, miikä näkyy kannen helojen sijoittelusta sekä siitä, että veneessä ei ole esimerkiksi ollenkaan spinaakkeri (pallopurje) -varustusta.

IF:n vanttien rustit on kuitenkin tuettu kanteen kunnollisilla vastakappaleilla, jotka jakavat rasitusta suuremmalle alueelle. Saa myös nähdä tuleeko jossain välissä tulevina vuosina tarvetta tai intoa tehdä tuo lisätuentaprojekti. Siinä laminoidaan jäykistettyä sekä kannen suuntaisesti että laipiomaisesti kohtisuoraan veneen sisäkylkeä vasten. Tästä linkistä löytyvät IF:n luokkapiirustukset, joiden viimeisellä sivulla on myös piirustus tuosta hyväksytystä lisäjäykisteestä. 

Samaten Ruotsin IF-yhdistyksen sivuilta löytyy suositus, että alavantin rustirauta uusittaisiin uudenmalliseen helaan, joka suuntaa alavanttiin tulevaa rasitusta paremmin kuin alkuperäinen. Harvat IF-veneiden mastojen kaatumiset/katkeamiset ovat kuulemma johtuneet juuri tämän helan pettämisestä/vääntymisestä tai jopa irti repeytymisestä. Tämän uusimistyön haluan tehdä ensi tilassa.


Vinyylimaton irrotus, altapaljastuneet genuan jaluskiskon ruostevanat
Kun vanerinen sisustus oli ruuvattu irti, pääsi veneessä helposti käsiksi alkuperäisiin vinyylimattoihin, jotka oli liimattu veneen kylkiin, kansirakenteen seiniin ja lattiaan kontaktiliimalla. 40 vuotta vanha kontaktiliima oli vielä paikoin hyvin kiinni mutta osin se lähti iloisesti repimällä. Onneksi itse materiaali ei ollut hapertunut vaan tuli kokonaisena repimällä irti. Katossa vinyylimatto oli liimattu ohuille vanerilevyille, jotka oli sitten ruuvattu kattoon kiinni. Tämä on rakenteena inhimillinen, koska myös maton vaihtamisen pystyy tekemään muualla kuin veneessä ja sen jälkeen palauttamaan palaset paikoilleen. Se myös helpottaa sisäkaton alla olevien sähköjohtojen huoltamista ja käsiksi pääsyä.

Maton alta paljastuivat kaikki kannen läpiviennit, joista osa oli vahvistettu kunnon vastakappalein, mutta esimerkiksi keulakannen pääknaapia, johon esimerkiksi hinaustilanteessa kohdistuu mittavaa rasitusta, ei oltu tuettu kannen alla mitenkään. Myöskään heiluvaa keulakaidetta ei ollut tuettu alunperin kunnolla ja kiinnikkeet näyttivät siltä, ettei niihin oltu koskettu veneen valmistumisen jälkeen.


Veneen pisimmät genuan jaluskiskot ovat kannella partaan varvaslistassa kiinni ja ne eivät ole ilmeisesti olleet enää viimeisinä vuosina täysin vesitiiviit, koska sisäkyljessä maton alta paljastui selkeät ruostevanat, jotka ovat syntyneet kun jaluskiskon ruuvien välistä on pääsyt merivettä sisään. Tämäkin kiinnike on nyt hyvä uusia kun ruuveihin pääsee käsiksi ja aukot voi tiivistää uusien ruuvaamisen yhteydessä.

Sisämaton irrottamisen yhteydessä oli pakko irrottaa myös alkuperäiset alumiiniset ikkunan pokat. Ne nayttivät hieman nuhjaantuneilta mutta täysin ehjiltä. Alkuperäiset tiivisteet ovat kuitenkin nähneet jo paljon jo uusien tiivisteiden hankkiminen on tässä vaiheessa vielä arvoitus. En ole myöskään tutkinut voiko alumiinisen raamin ja lasikuidun saumaa tiivistää ihan vain sikaflex-massalla, joka pursotettaisiin ikkunan ja seinän väliin. Tämä jää vielä nähtäväksi. 

Kaikissa näissä remontin vaiheissa google on ollut kovassa käytössä. Itselleni valtavaksi avuksi, ohjeeksi, lohduksi ja toivoksi ovat olleet nuo Ruotsin IF-liiton sivut, mistä veneen rakenteen erityisluonne on selkiytynyt oikein hyvin. Samaten on tullut tutuksi venetsialaisen (?) miehen ylläpitämä aivan mahtava blogi, jota hän kirjoittanut rungoltaan täysin vastaavan Marieholm 26 veneen entisöinti- ja kunnostusurakasta. Hän pitää blogia sekä italiaksi että englanniksi ja on myös listannut sivuilleen paljon videoita esimerkiksi tuon jaluskiskon vaihtamisurakasta. Aivan mahtavan hienoa, että hän on jaksanut nähdä vaivaa ja hänen kokemuksistaan ja kuvauksistaan on tälle minun projektilleni valtavan suuri apu. Toki täytyy sanoa, että tällaista omistautumista osoittava on todellinen Marieholm veneiden intoilija ja omistautuja.


IF veneen pilssi painokölin takapuolella istumalaatikon alla.
IF-veneen rakenteesta sen verran, että Ruotsissa on erityisesti 1970 ja 1980 luvuilla rakennettu paljon lasikuituveneitä, joissa on sisäänlaminoitu köli. IF vene on tästä esimerkki, muita esimerkkejä ovat esimerkiksi Vindö-veneet ja Hallberg Rassy. Rakenne on huoltovapaa kunhan siitä pitää huolta. Pulteilla kiinnitetyssä "erillisessä" kölissä on omat haasteensa mutta rungon sisään laminoitu köli on tarkka siitä ettei painolastin ja rungon väliin pääse mitään kautta vettä. Lasikuitu imee vettä mikäli sille ei tehdä kunnollista vesieristystä. Gelcoat pinta, joka lasikuituveneissä näkyy ulospäin, ei ole täysin vesitiivis, joten vedenpinnan alapuolella käytetään vesieristyksenä epoksimaalia. Samaten vesieristys on tärkeää tehdä myös rungon sisäpuolella, koska tämän rakenteen veneissä on luonnostaan hyvin syvä, vettä keräävä pilssi, jossa on monia hyviä puolia mutta myös se piirre, että pilssissä seisoon aina pieni määrä vettä jota kerääntyy esimerkiksi kondensaation seurauksena. Seisoessaan veneen sisällä, vesi aikaa myöten löytää rakenteen pienetkin huokoset ja halkeamat, joiden kautta se painovoimankin vaikutuksesta jatkaa matkaansa kölin rakenteeseen.

IF:ssä veneen sisäpuolen pohja on jätetty alunperin topcoat-pinnalle (= gelcoat + parafiini), joka on maalattu suoraan laminoidun lasikuidun päälle. Se ei ole sataprosenttinen vesieristys, mutta sen päälle on helppoa maalata kaksikomponenttisella epoksimaalilla, jolloin kosteus ei pääse rakenteisiin.

Tähän vesieristysprojektiin hyvää osviittaa olen saanut suomalaisen pariskunnan blogista, jossa he purjehtivat ja kunnostavat Hallberg Rassy 29 venettään. Heidän 12 vuotta nuoremmassa veneessään paljastui juuri tuo kuvaamani kosteusvaurio kölin sisällä ja miten se sittemmin oikeaoppisesti ja perinpohjaisesti korjattiin. 

Työlistaa riittää:
- sisustuksen purkaminen
- mattojen irrotus
- vanhan liiman irrotus kyljistä ja katosta
- vanhojen kannen läpivientien irrotus, reikien puhdistus ja epoksitiivistys
- katon tartuntakahvojen irrotus ja vaurion avaaminen lasikuitupintaan asti
- uuden topcoat-pinnan maalaaminen vaurion kohdalle + hionta, vesihionta, hankaustahna,vahaus
- kansihelojen kiinnittäminen uudelleen ja tiivistäminen sikafelxillä
- uuden maton liimaus sisäkylkiin ja kansirakenteen seinään
- uuden maton liimaus kattolevyihin
- sisäpuolisen vedenalaisen osan vesieristys maalaus
- ulkopuolisen rungon tarkistaminen
- sisustuksen vanerikappaleiden siistimishionta ja teak-öljyäminen
- sisustuksen uudelleen kiinnittäminen
- pentterin rakentaminen
- uuden vesitankin kiinnittäminen
- uudet sähköt
- rungon ja kannen uusi saumaus
- veneen pesu ja vahaus ulkopuolelta
- pohjan myrkkymaalaus/virkistys karhennus

Tässä vaiheessa työn alla on tuo liiman poisto, joka on suoraan sanottuna vittumaista puuhaa. Liiman liuotin, ksyleeni, levitetään liiman päälle, minkä jälkeen liiman kuuluisi irrota hieromalla. Osin näin. Osin se kuitenkin istuu kyljessä niin tiukassa, että paksut kumihanskat ovat hieromisesta jo lähes puhki. Otan seuraavaksi läyttöön akkuporakoneeseen kiinnitetyn teräsharjan, jolla kuopsuttelen tiukimpia kohtia. Poistoon tarjottava erityis toffeelaikka oli maalauserikoisliikkeessä noin 50 € joten koitetaan nyt vielä muita konsteja. Töitä tehdään lisäksi vahvassa suojavarustuksessa. Ksyleenin paljaaltaan hengittäminen ei ole lainkaan terveellistä. Homma kuitenkin etenee ja lohdullista on, että kaikki muut hommat tämän jälkeen ovat mukavampia.