Tuesday, December 29, 2009

Opettakaa minut tuntemaan

Kasvatuksessa on se jännä piirre, että sen kautta kertautuu kaikki. Jos yksi sukupolvi kasvatetaan päin helvettiä, niin se siirtää oppimansa eteenpäin. Siksi kasvatuksen alalla tehdyt virheet ovat hyvin vakavia. Mikäli yhden ihmisen kasvattaa todella huonosti, niin on pahimmassa tapauksessa pilannut 6 ihmisen elämän. Tässä puhutaan nyt siis äärityypeistä kuten perheväkivallasta tai vastaavista sosiaalisista ongelmista, joiden työstäminen ja niistä poisoppiminen voi olla elinikäinen prosessi.

Kasvatuksella muutetaan maailmaa. Kari Uusikylä, kasvatustieteen professori, näin totesi ja sanoi perään, että vaikka se kuulostaa naiivilta utopialta, niin se nyt kuitenkin sattuu olemaan totta. Eräässä aiemmassa postauksessani kerroin, että kun minulle on iskostettu lapsesta lähtien, että minä saan tehdä elämälläni mitä vain haluan, niin halusin korjata ihmisten sielut. Se tehdään kasvatuksella. Tai paremminkin siihen tarjotaan välineet kasvatuksen kautta. Ihminen itse korjaa itsensä, mutta välineet täytyy tarjota, kun ne pienet eivät muuten osaa. Raasut, ihan käy sääliksi.

Minä en pidä opettajista; opettajat ovat ärsyttäviä besser wissereitä, aina suuna päänä ja kuvittelevat tietävänsä mikä on kenellekin hyväksi. Taidan ärsyyntyä noista asioista, koska ne ovat juuri niitä asioita, jotka ärsyttävät itsessäni. Olen siis synnynnäinen opettaja. Tai minä haluaisin sanoa, että olen synnynnäinen kasvattaja. Voi niitä parkoja, jotka joutuvat minun lapsikseni. Opettajilla on kyllä varmasti yleisesti ottaen hyviä tarkoituksia, mutta monesti koulujen opettajahuoneet ovat täynnä kaakattavia kanalaumoja, jotka päivittelevät nuorten ongelmia ja pitävät osaa ihmisistä toivottomina tapauksina. Sappi alkaa kiehua ajatuksesta.

Kuitenkin se, mitä eniten haluaisin opettaa ja kasvatuksessa kehittää, ovat ihmisten tunnereflektion taidot, koska uskon, että tätä kautta olisi mahdollista muuttaa yleistä ilmapiiriä, ihmisten ajattelutapoja ja heidän sopeutumistaan ympäristöönsä ja muiden ihmisten kunnioittamiseen. Ihminen, joka tietää mitä hän tahtoo ja miksi sekä osaa perustella kantansa itselleen ja muille, on oikealla tiellä ja suuntautuu luultavasti rakentavasti elämässään.

Joku nyt varmaan kysyy, että miksei ihminen saisi olla lohduttomasti hukassa, miksi hänen pitäisi olla koko ajan tiedostamassa ja tuntemassa? Miksei saisi vain elää omaa viallista ja epätäydellistä elämäänsä eikä stressata kehittymisestä ja kasvamisesta? Tähän vastaan, että jokaisella ihmisellä on täysi oikeus elää elämänsä kuten haluaa, mutta voisin uskoa, että suurin osa ihmisistä hyötyisi ja helpottaisi omaa elämäänsä, mikäli onnistuisi hieman avaamaan silmiään joillekin asioille. Se, mikä esittäytyy tällä hetkellä paarustamisena päivästä toiseen täällä loskan ja kaamoksen keskellä, voisi saada hieman uusia värejä tai pilkahduksen valoa.

Tunnereflektio ei ole monimutkaista, se vain on jätetty varjoon kun on ajateltu, että ihminen on ensisijaisesti järjellinen ja rationaalislooginen olento. Ihminen on kuitenkin ennen kaikkea tunteva olento, jonka suurimmat energiavarat ovat tunteissa. Jos nuo varat saadaan valjastettua rakentavaan käyttöön, niin ihmisestä tulee voittamaton ja riippumaton persoona. Kun ihminen suuntautuu johonkin asiaan esimerkiksi innostuksen, mielenkiinnon, uteliaisuuden tai vielä paremmin rakkauden kautta, niin se antaa hänelle hurjia toimintamahdollisuuksia. Puhutaan kutsumusammeteista tai yleisesti intohimoisesta suhtautumisesta johonkin asiaan. Tällöin puhutaan samalla syvästä sitoutumisesta ja itsensä kehittämisestä. Mikäli urheilija ei ole psyykkeeltään kunnossa, puuttuu hänen suoritukseltaan liikkeelle paneva motivaatio. Mutta keskittyminen ei yksin synnytä parhaata motivaatiota; sen tekee tunteen kautta suuntautuminen.

Vaikka minulla olisi profetoimisen lahja, vaikka tuntisin kaikki salaisuudet ja kaiken tiedon ja vaikka minulla olisi kaikki usko, niin että voisin siirtää vuoria, mutta minulta puuttuisi rakkaus, en olisi mitään.


Ihminen täydentyy ihmiseksi vasta tuntemisen kautta. Se on se ulottuvuus, jonka unohtaminen jättää ihmisen ontoksi kuoreksi.

Mietippä sitä asiaa, josta olet itsessäsi kaikkein epävarmin? Se asia, joka on sinun häpeäpilkkusi, heikko kohtasi, jota et esittele kenellekään etkä mistään syystä. Ja nyt seuraavaksi mieti, että tuo hirvittävän kauhea asia, joka vaikeuttaa elämääsi ja vie sinulta energiaa, kun joudut siihen uhraamaan ajatuksia, olisikin käännettävissä positiiviseksi. Tämä voi kuulostaa mahdottomalta, mutta ne kaikkein kipeimmät asiat, joita halveksimme itsessämme, eivät ole koskaan niin lopullisen pahoja, rumia, ällöttäviä tai puutteellisia, ettei niihin olisi löydettävissä jokin toinen näkökulma. Ja jo pelkästään se jos pystyy antamaan tuon ominaisuuden, asian tai tapahtuman itselleen anteeksi, vapauttaa niin valtavan määrän energiaa, että se tuntuu fyysisesti.

Ihminen, joka pystyy kääntämään heikkoutensa erityislaadukkaiksi ominaisuuksiksi, on voittamaton. Sen sijasta, että noita asioita pitäisi vakan alla, piilottelisi tai pyrkisi unohtamaan, niin sen asian voisi itsensä kanssa käsitellä ja pyrkiä tekemään siitä energian tuhlaamisesta energian lähteen.

Tunnereflektio esittäytyy ihmisille yleisesti ottaen uuvuttavana ja vaativana prosessina, johon pitäisi upota sataprosenttisesti terapiaistunnoissa, että siitä olisi hyötyä. Se on kuitenkin hyvin helppoa ja hauskaa ja on todella absurdia, että näin tärkeää inhimillisen elämän osa-aluetta tai sen käsittelyä ei kasvatuksessa pyritä käsittelemään. Mikäli ihminen on kosketuksissa omien tunteidensa ja niiden syiden kanssa, niin hänellä on aivan uusi ulottuvuus ymmärtää omaa toimintaansa.

Miksi tällaiseen toimintaan ei haluaisi lähteä? Minä en voi sitä ymmärtää. Niin paljon ei voi ketään pelottaa, että jättäisi näin mahtavan mahdollisuuden käyttämättä. Se tilaisuus on jokaisen saatavilla mikäli sen haluaa ottaa. Ja toinen asia, jota en ymmärrä on, että mikä ihme voi pelottaa sellaisessa ihmisessä, joka on kosketuksissa tunteisiinsa.

Pohdiskeleva tiedostaminen ei ole luonnotonta eikä väkinäistä, vaan se on luonteva tie päästä käsiksi oman tunne-energiansa lähteisiin. Ja koska minä intuition kautta uskon ja itselleni järjellisesti perustelen, että tunteet todella ovat valtava osa ihmisen todellisuutta ja minuutta, niin haluan tätä asiaa edistää. Jos minä saan yhdenkin ihmisen ajattelemaan toisella tavalla ja löytämään itsestään ne piilevät kyvyt ja hän siirtää ne eteenpäin, niin siitähän se sitten syntyy se "anna hyvän kiertää." Ja koska kasvatus tai toisen ihmisen kohtaaminen yleensäkin saa aina kerrannaisvaikutuksia, niin lopulta minunkin panokseni voi muuttaa tätä maailmaa.

Jos mennään vielä pidemmälle, niin kertausvaikutusten kannalta olisi tärkeää huolehtia siitä, että opettajat ovat oikealla tiellä, koska yksi eksyksissä oleva opettaja voi saada valtavasti vahinkoa aikaan. Opettajan jos kenen pitäisi saada mahdollisuus päästä kosketuksiin omien tunteidensa kanssa. Jos opettaja on sulkeutunut ja tunne-elämältään kylmä, niin miten hän pystyisi antamaan oppilailleen rakentavan mallin tuntemisesta. Opettajien koulutuksella on valtava rooli yhteiskunnan rakentamisessa, koska he vaikuttavat siihen mitä ja miten seuraava sukupolvi ajattelee.

Tällä hetkellä tuolla OKL:n puolella on sen verran pinnallista porukkaa, että pelottaa. Mutta vaikka he nyt pistäisivät seuraavan sukupolven paskaksi, niin mikään ei ole koskaan lopullisesti menetetty. Aina sieltä voi rämpiä kohti kirkkaampia aikoja.

6 comments:

Anilin said...

Mun kohdalla kyse on maanis-depressiivisyydestä. Maanisena koen onnistuvani kaikessa ja depressiossa kärsin. Onneksi osaan olla empaattinen ja tulen ihmisten kanssa toimeen. Korostaisin lasten kasvatuksessa empatia kyvyn tärkeyttä ja huumorintajua, minkä avulla ehkä kykenisi väistelemään kiusaamista ym. Tiedän myös, että
kasvatuksen ammattilaisten omatkin lapset voi kasvaa kieroon, tiedosta ja osaamisesta huolimatta .terv Anilin

Nuorallatanssija said...

Hyviä ajatuksia. Piti taas lainata :)
Samoja olen miettinyt usein opinnoissa ja omassa elämässä.
Mulla on mennyt ehkä niin päin, että ollessani paksun kuoren alla en saanut kosketusta tunteisiin, vaikka yritin. Kun lopetin yrittämästä, piristyin muista syistä sen verran, että nyt on ollut energiaa myös käsitellä vaikeita asioita. Ja löytää se valo, joka ei koskaan ollutkaan minkään tunnelin päässä, vaan minussa sisällä.

M-kulkija said...

Anilin: Niin, tunteisiin kontaktin saaminen ei oo varmasti kaikissa tilanteissa yhtä yksinkertaista. Itellekin se on toisinaan helpompaa kuin toiste. Ja kakssuuntaisia joskus vierestä seuranneena voin uskoa, että se on sellaista vuoristorataa, että riittää ihan arjen tasapainottamisessa hommaa.

Mutta tuo empatiataito on omasta mielestäni sellainen, että se on meissä jokaisessa luonnostaan olemassa ja se vaan pitää kasvatuksen avulla löytää ja kaivaa esiin. Ja se on kyllä tärkeää.

Ja kyllä: opettajaperheen kakarana voin sanoa, että olen kyllä itekkin kasvanut omalla tavallani kieroon. :D

Nuorallatanssija: mietin, että mitä sen kuoren syntyminen oikein vaatii? Onko siinä kyse minäkuvasta vai jostain luottamuspulasta vai mikä saa ihmisen lukitsemaan sen ulottuvuuden itsestään?

Monesti hävettää myöntää, että itsellä on ollut sen verran kriisitön elämä, että mun tunne-elämää lukee kaikki kuin avointa kirjaa. Mutta onhan se itelläkin niin, että silloin kun seinät kaatuu päälle ja on yleisesti vähän heikoilla, niin sulkee tiettyjä asioita ulos. Se on vaan vähän surullista.

W. said...

Tiedätkös.
Periaatteessa siis se,
että elämässäni
puuttui (ajan mukaisesti miltei ;)
Vahva Aikuinen,
joka olisi tukenut
kehitystäni tai seisonut
selittämässä ja kantamassa
edes osan pahasta olostani
elämän isoilla karikoilla,
tarkoittaisi sitä,
etten itse siihen mahdollisesti
pystyisi omien lasteni kohdalla.
MUTTA. =)
Olenpas kääntänyt tappion voitoksi.
Missään tilanteessa
en jätä huomioimatta
lasteni tarvetta tulla kuulluksi
tai sitä,
että kipeitä tunteita
ja niiden "nimiä" pitää
opetella.
Olen kulkenut tulkkina
yli yhdeksän vuotta nyt.
Enkä meinaa koskaan lopettaa. :)

Teen siis asiat
täysin toisin
kuin vanhempani aikoinaan. :)

Olenpa reipas! ;)

M-kulkija said...

:) Kun mä luin Wee tän sun postauksen Matkalla, niin mulla kulki kylmät väreet pitkin selkää kun mietin miten vahva ja mahtava asenne sulla on.

Sehän elämässä on ainakin mun mielestä niin mielettömän positiivista, että porukkaa nousee vastoinkäymisten kautta oman elämänsä voittajiksi.

Helpoista lähtökohdista on helpompi kukoistaa, mutta mun kunnioituksen saa varsinkin ne ihmiset, jotka vaikeista jutuista huolimatta onnistuu säilyttämään luottamuksen siihen, että loppujen lopuksi elämässä tulee käymään hyvin.

Erään ystävän isä, joka oli itse alkoholisti ja perheväkivalta lapsuuden kokenut, oli tehnyt saman pätöksen kuin sinä. Ja se päätös piti ja se mies tarjosi lapsilleen todella hyvän ja rakastavan kodin.

Respect.

Anonymous said...

Lue koko blogi, melko hyva