Haikeus herää eloon

Olen taas löytänyt haikeuteni hetkestä aikaa. Sen saa heräteltyä löytämällä hyvän elokuvan, lukemalla hyvän kirjan tai muuten vain kokemalla jotain haikeaa. Minulle nuo ovat arvokokemuksia ja herättävät minut ajattelemaan sitä mikä on kaiken jälkeen olennaisinta, se mitä kaipaan tai arvostan.

Siitä voi tietysti olla montaa mieltä onko haikeus tavoittelemisen arvoista tai ylipäätään positiivinen tunne. Olen tuntenut ihmisiä joiden mielestä haikeus on samanlaista energian tuhlausta kuin itsesääli. Heidän mielestään haikeuden ruokkiminen vieraannuttaa todellisuudesta ja antaa ihmisen elää siellä unimaailmassa tai haikailla jotain sellaista, millä ei ole sijaa eikä asemaa todellisuudessa.

Minä kun luotan tunteisiini niin luotan myös intuitiooni, josta Etsijä kirjoittaa todella osuvasti. Intuitioni saa minut sitoutumaan tunteen synnyttämään kokemukseen; se esittäytyy niin todellisena, etten voi sitä sivuuttaa. Vastaus tulee minusta itsestäni. Jos intuitioni suuntautuukin väärin se ohjaa minut luottamaan väärään tunteeseen ja joudun eksyksiin. Minä kuitenkin päätän luottaa siihen intuitioon, koska minulla ei ole muutakaan. Muutakaan ei ole työkaluarsenaaliini annettu.

Haikeus on minussa sisällä. Se on samalla tavalla osa minua kuin ilo, suru, suuttumus tai kunnioitus. Siksi se tuntuu niin luonnolliselta ja oikealta. Ja se voi olla rakentavaa kunhan sille ei anna liian suurta valtaa. Se ei saa muuttua vieraannuttavaksi tai rajoittavaksi vaan toimia elämän mausteena. Huomion kuuluu suuntautua ulospäin kohti mahdollisuuksia ja uutta elämää avoimin sydämin.

Minun haikeuteni on myös täyttynyt joitakin kertoja. Sen on saanut sammumaan. Sen voi sammuttaa esimerkiksi kieltäytymällä tuntemasta sitä. Eristää itsensä niistä ärsykkeistä, jotka ruokkivat haikeutta. Viime kesän luulin tämän olevan oikea ratkaisu suuntautua elämään. Ajattelin, että jos haalin ympärilleni ärsykkeitä, jotka pitävät minut koko ajan piristävässä hypessä, en tule tuhlanneeksi aikaa tai energiaa haikailemalla jotain, jolla ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa.

Mutta haikeus on todellista ja se myös kuuluu osana elämään. Ihminen, joka haluaa kieltää oman haikeutensa, tekee väärin itseään kohtaan. Jokaisessa meissä on haikeutta, joissakin ihmisissä se on vain pieninä annoksina.

Toinen tapa, jolla olen kokenut haikeuteni täyttyvän on kun se sammutetaan kuin jano. Koska siitä haikeudessa on kysymys. Se on odottava tunne, siis tulevaisuuteen suuntautuva. Kaipaus on enemmän muistoihin liittyvää ja menneisyydessä rypevää. Haikeus täyttää ihmisen mielen odotuksella, joka ei oikeastaan suuntaudu suoranaisesti mihinkään. Samalla tavalla kuin ahdistus on pelkoa, joka ei tunnista kohdettaan, niin haikeus on välittämistä, joka etsii kohdettaan. Sen täyttymisen huomaa vasta sitä kautta kun se odottava olotila poistuu. Haikeus ei ole lähelläkään ahdistusta, mutta ne ovat samanluonteisia, ihmisen mielialaan ja toimintakykyyn vaikuttavia tunteita, koska ne täyttävät mielen omalla sisällöllään, eikä syytä ole helppo määritellä. Huomaa vain tuntevansa.

Joskus olen miettinyt onko haikeus tarvetta saada jakaa, koska siltä se monesti tuntuu. Minä en saa tarvita ketään, mutta kuinkas ollakaan kuitenkin tarvitsen. Minun haikeuteni on odotusta sille hetkelle, että joku ymmärtää ja sillä tavalla jakaa minun ajatukseni ja tunteeni. Emme välttämättä jaa samaa tunnetta, mutta hän näkee ja kuulee mitä minä koen ja voi jakaa saman maailman. Sellaistakin on tapahtunut the Real World nimisessä paikassa. Ja silloin haikeus sammuu luonnostaan.

And I need you, like a thousand monkeys on my back, I need you.

Tervetuloa elämääni, on sinua jo odotettu...

Ja vaikka sen jonkin löytää vasta siinä vaiheessa kun luopuu odotuksesta, niin odottamisesta luopuminen ei tarkoita luopumista haikeudesta.