Livet står stilla

Unien prinsessojen kohtaamisen ja muistelun jälkeen palataan taas joulukuiseen lauantaihin. Chopin levittää sulosäveliään pitkin huonetta. Surffailen motivaatioksi asuntosivuja, että ymmärtäisin tekeväni työtä, jolla on tarkoitus. Elämä tuntuu etenevän niin älyttömän hitaasti, että tunnen päästäväni itseni liian helpolla. Jos ihminen asettaa itselleen haasteita, laittaa itsensä likoon ja ottaa riskejä, niin hänen on myös helppo kunnioittaa itseään. Ihminen, joka alisuoriutuu, ei ansaitse itsensä kunnioitusta, vaikka muut häntä kunnioittasivatkin. Jokainen ihminen tietää itse mikä on hänelle sopiva määrä haastetta. Sitä ei voi ulkoapäin nähdä.

Minun elämässäni kevät ja syksy ovat sitä aikaa kun tapahtuu paljon. Tässä vuoden vaihteessa on lähinnä sellainen olo kuin jäitä polttelisi. Nukun talviunta ja odotan muutosta. Oma isoisäni oli sellainen tapaus, että aina kun tuli kevät hän alkoi katsella taivaalle, että minnekäs sitä sitten lähdetään. Ja perhe tuli kiltisti perässä. Tottakai olisi hyvä osata hioa omaa taivoitetasoa ja tyytyä myös hiljaiseloon, mutta kun se tuntuu niin ärsyttävältä. Pää ei kestä.

Jos kaikki menee hyvin ensi keväänä taas tapahtuu. Siihen saakka tämä on tätä. Kaverit yrittävät saada minua ymmärtämään, että elämä menee hukkaan jos en osaa nähdä hetkessä mukavia asioita vaan kokoajan odotan jotakin tapahtuvaksi. Mutta en minä toisaalta ihan koko aikaa haikaile. Kyllähän minä elänkin, olen sosiaalinen, näen ihmisiä ja touhuamme kaikenlaista. Tietysti on tyhmää kiukutella asiasta jolle ei ole paljon tehtävissä. Pitäisi vain aktiivisemmin etsiä töitä tähän opiskelun oheen, niin jäisi vähemmän aikaa kärvistellä, ja olisi paremmin rahaa reissata.

Yksi kaveri ehdotti, että kunhan saan gradun valmiiksi ja paperit kouraan, niin sitten lähden Kuubaan salsaamaan ja jätän arkisen harmauden taakse. Ei välttämättä huonompi vaihtoehto. Päässä takoo ajatus, että kunhan vuoden verran vielä jaksaisin tätä kituuttamista ja lyhyen tähtäimen elämäntyyliä, niin sen jälkeen olen jo luultavasti jossain. Mutta jos elän elämäni odottaen sitä muutosta ja jos sitä ei sitten koskaan tulekaan, niin tipun aika korkealta. Pahimmassa tapauksessa olen vuoden päästä tässä samassa jamassa opiskellen ja asuen kaupungissa, josta en suuremmin välitä. Masentaa pelkkä ajatus.

Että sellaista se elämä joskus on. Ei pelkkää riemukasta karnevaalikulkua. En tiedä kuuluuko välillä olla tylsää, mutta sellaiseksi se elämä vaan tuntuu muodostuvan.