Pohjalla

Mikä on kaikkivoipaisuuden illuusion vastakohta? Joku saattaisi arvata, että se on nöyrä suhteellisuudentaju mutta ei, se on vasta puolessa välissä.

Kaikkivoipaisuuden illuusiolla tarkoitan sellaista tunnetilaa, jossa ihminen uskoo hallitsevansa omaa elämäänsä, pystyvänsä vaikuttamaan sen kulkuun, pystyvänsä ennakoimaan seurauksia ja välttämään ikävät kokemukset, muokkaamaan elämästään sellaisen kuin itse haluaa. Tämä kokemus on valtava etuoikeus, mutta niin kuin sanottua, se ei perustu todellisuudelle. Ihminen ei todellisuudessa loppu viimein hallitse omaa elämäänsä, vaan sen mahdollistavat lukemattomat hänestä riippumattomat tekijät ja tapahtumat, ja se myös katoaa ja hajoaa hänestä itsestään riippumattomista syistä.

Mutta mikä siis onkaan tämän hallinnan illuusion vastakohta? Mitä siellä toisessa päässä on? Se on tila, jossa ihminen ei koe minkäänlaisia vaikutusmahdollisuuksia oman elämänsä reunaehtojen suhteen. He tietävät olevansa lohduttoman tuomittuja siihen elämään mikä on heidän osakseen annettu. Ja puhun nyt siitä ihmisryhmästä, joka tosiaan näkee sen todellisuuden, että vaikka he seisoisivat kaksi vuotta päällään (ja ehkä joku yrittääkin) se ei tuo heille vaikutusmahdollisuuksia tavoitella niitä asioita, joita he pitävät tavoittelemisen arvoisina. Tila, jossa ihminen ei uskalla toivoa mitään, koska mitään parempaa ei ole odotettavissa. Silloin ollaan mustalla pohjalla, missä psyyke on todella kovilla.

Eli näin muodostuu jana ihmisen vaikutusmahdollisuuksien kokemuksen jatkumosta:

kaikkivoipaisuuden illuusio------------------------------------------------täydellinen näköalattomuus
<----------------------------------------------------------------------------------------------------------------->

Noiden kahden yllämainitun puolivälissä onkin sitten nöyrä suhteellisuudentaju omista vaikutusmahdollisuuksista.

Olen tässä lukenut harmaan tihkusateen ja marraskuun keskellä Katja Ketun Kätilöä, jonka yleistunnelma on kuvaus rumasta ympäristöstä, jossa ihmiset ovat hyväksyneet elävänsä kituuttamalla sattumien ja omien sosiaalisten tarpeidensa vietävänä ympäristössä, joka ei tarjoa suuremmin mahdollisuuksia tai toiveita paremmasta tulevaisuudesta. Heidän tilannettaan ei kuitenkaan voi eikä saa mitenkään sääliä. Kaikki sellainen olisi alentumista, koska yksikään näistä ihmisistä ei tietoisesti sääli itseään jouduttuaan syntymään sellaisiin olosuhteisiin. He säälivät itseään vain silloin kun ymmärtävät, että tietyt ovet eivät koskaan avaudu, eivät heidän elämänsä aikana. Ne ovat niitä lannistavia kokemuksia, lohduttomia, toivon murskaajia.

Nykypäivän maailmassa on paljon ihmisiä, jotka elävät tuollaisissa olosuhteissa. Heitä on enemmän kuin suomalaisia, heitä on enemmän kuin koko Euroopassa on ihmisiä. Äärimmäisessä köyhyydessä elää UM:n tiedon ja määrittelyn mukaan 1,3 miljardia ihmistä. Silloin kun puhutaan absoluuttisesta köyhyydestä eikä suhteellisesta köyhyydestä, puhutaan myös hyvin heikoista vaikutusmahdollisuuksista omaan tilanteeseen. Silti näissä paikoissa ei näe pelkkää katkeruutta ja apatiaa. Ne, jotka ovat käyneet esimerkiksi Afrikan köyhimmissä maissa (itse en ole), kertovat siitä syvästä elämänilosta, joka monessa paikassa kohtaa kulkijaa. Toivo elää vahvana, elämässä on vain voitettavaa. Tuolla hallinnankokemuksen janalla äärimmäisen köyhyyden ihmiset eivät jää tuonne täydelliseen odotuksettomuuteen vaan he löytävät keinoja pitää päänsä pinnalla vaikka näköalat ovat minimaaliset.

Ihmiselle on luontaista kehittää erilaisia jaksamisen keinoja tällaisissa tilanteissa. Psykoterapeutti Ofra Ayalonin malli erilaisista selviytymisvoimavaroista on yleisesti mielenterveyden tukemisessa käytetty malli, mutta mitä näistä keinoista voi ottaa käyttöönsä vaikkapa äärimmäisessä köyhyydessä elävä kouluttamaton, työtön, suuren perheen vanhempi?

◦ Belief; uskomuksiin perustuva, esimerkiksi rukoilu
◦ Affect; tunteiden käsittelyyn liittyvä, oman tunnetilan ilmaiseminen esimerkiksi taiteen kautta
◦ Social; vuorovaikutukseen perustuva selviytyminen, jakaminen
◦ Imagination; mielikuvituksen kautta työstäminen
◦ Cognitive; järkeily, ajattelu, havainnointi
◦ Physiological; nukkuminen, syöminen, liikunta

Monesti hyvin matalan koulutuksen saaneet ihmiset eroavat selviytymisen keinoissaan korkeammin koulutetuista ihmisistä ja heille saattavat tuntua toimivammilta esimerkiksi nuo hengelliseen ulottuvuuteen liittyvät tavat kuten vetoaminen Jumalan tahtoon ja kaitselmukseen omassa elämässä. Myös sosiaaliset selviytymistavat ovat hyvin tärkeitä ja köyhyys jos jokin sitoo ihmiset tiukasti yhteen. Jos vain jotakin saadaan, se jaetaan kaikkien tarvitsevien kanssa ja yhteisö on kuin suuri perhe. Myös monet maailman vetovoimaisimmista, iloisimmista ja elinvoimaisimmista musiikki- ja tanssikulttuureista ovat kehittyneet äärimmäisen köyhyyden ympäristöissä. Ne ovat toimineet ja toimivat edelleen myös coping-mekanismeina mahdottomalta tuntuvia olosuhteita kohtaan. Ahdistus ja näköalattomuus tanssitaan pois mielestä.

Nämä selviytymisen keinot eivät kuitenkaan mitenkään taikaiskusta tuo heille helpompaa elämää tai aukaise uusia ovia, joiden kautta saavuttaa toimintamahdollisuuksia. Siellä missä ihmisten elämä pyörii jokapäiväisen selviytymisen ympärillä, ei myöskään ole mitään harhaluuloja omista vaikutusmahdollisuuksista vaan elämä on hyvin nöyrää ja vähään tyytyvää. Onnistuminen ja ilon aihe löydetään siitä jos jokainen perheen tai yhteisön jäsen saadaan ruokittua. Ihmisellä on vähäisissä vaikutusmahdollisuuksissaan aina suhtautumisen vapaus ja tätä vapautta nuo ihmiset ovat oppineet hyödyntämään.

Monesti suomalaisessa tuloerokeskustelussa vedotaan ihmisten oma-aloitteisuuteen ja julkista mielipidettä vieritetään yksilönvastuun suuntaan silloin kun ihminen on joutunut ahdinkoon. On luotu kuva työttömän arkkityypistä, joka makaa sohvalla. Kuinka moni työtön todellisuudessa vaipuu totaaliseen toimettomuuteen eikä yritä parantaa omaa tilannettaan? Sellaisiakin tapauksia varmasti on, mutta haluaisin ensin nähdä sellaisen tutkimuksen, jonka valossa voitaisiin näyttää, että näin moni ihminen tyytyy makaamaan siinä sohvalla.

Yhden pro-gradu tutkielman löysin juuri tuon julkisen diskurssin vaikutuksista vallitsevaan mielikuvaan työttömästä. Löytyy myös TEM:n Jaana Lähteenmaan tutkimusartikkeli nuoren työttömän toimijuuden muutoksesta työttömyyden pitkittyessä. Se antaa selkeää kuvaa miten hallinnan kokemus riipii pitkin tuota esittämääni janaa vasemmalta oikealle. Silloin kun toimintamahdollisuuksissa syntyy tällainen raju muutos kuin jääminen työttömäksi, ihminen ei saman tien keksi, että lähdenpä tästä tanssimaan salsaa, että suru kaikkoaa. Yhteisökin saattaa kadota ympäriltä.

Siellä, missä tuota hallinnan omnipotenssia esiintyy, sitä vaalitaan suurella energialla ja pyritään turvaamaan myös oman jälkikasvun vaikutusmahdollisuudet, jotteivät he vain putoa rattailta ja joudu elämän raadollisuuden kanssa silmätysten. Oma jälkikasvu tutustutetaan siihen sosiaaliseen verkostoon, joka pitää piireissä ja pinnalla. Heidän ystäviensä valintaan kiinnitetään huomiota, jotta segregaatio säilyy selkeänä. Näin heidän todellisuuskuvansa myös pidetään halutunlaisena, eliitin on tärkeää saada siirrettyä eteenpäin oma maailmankuvansa. Tällaisissa yhteisöissä eläneillä ei ole luonnostaan ja täysin ymmärrettävästi juurikaan kosketuspintaa siihen toiseen ääripäähän. Sosiologina nautin katsoa suomalaista yhteiskuntaluokka parodiaelokuvaa Nousukausi, koska juuri tämän kuilun se esitti selkeästi. Kun katoaa rahat, katoaa verkostot ja hupsista keikkaa.

Polarisaatio etenee mutta tuloerokeskustelussa vedotaan siihen, että Suomessa tilanne ei ole läheskään yhtä vakava kuin monessa muussa maassa. Ei olekaan, mutta polarisaation luonteeseen kuuluu, että se jatkaa syvenemistään ja sen ääripäät myös ruokkivat itse tätä muutosta. Näköalattomuus tarttuu kuten on käynyt esimerkiksi Ruotsin maahanmuuttajalähiöissä. Vaikka integraatio etenee ja koulutusmahdollisuudet ovat kaikille avoinna, maahanmuuttajat törmäävät esimerkiksi työnhaussa lukemattomiin lasikattoihin yrittäessään tavoitella niitä samoja asioita, joista muutkin ruotsin kansalaiset unelmoivat. Vähempikin alkaa turhauttamaan.

Jos tuloeroille ei tehdä mitään, ne kärjistyvät hamaan tappiin asti. Jossain vaiheessa valta siirtyy oligarkeille, joilla ei ole enää mitään syytä pyrkiä muuttamaan kehityksen suuntaa.

Oikeutta, vai jotain ihan muuta?

Laitan tähän kaksi suhteellisen tunnettua elokuvakohtausta. Molemmat ovat itselleni mieleisistä elokuvista. Ensimmäinen on Quentin Tarantinon riemukkaasta toisen maailmansodan vaihtoehtolopusta nimeltä Inglorious Bastards. Siinä loppukohtauksessa Hitler on murhattu, mutta juutalaispuhdistusten pääkätyri natsiupseeri on neuvotellut itselleen koskemattomuuden ja luovutuksen vahingoittumattomana liittoutuneiden puolelle. Tällainen pälkähästä pääseminen ei kuitenkaan ole elokuvan muiden päähenkilöiden mieleen:



Toinen kohtaus on elokuvasta Girl with the Dragon Tattoo. Siinä elokuvan toinen päähenkilö Lisbeth Salander kohtaa raiskaajansa ja jättää tähän lähtemättömän vaikutuksen:



Molemmat kohtaukset saivat itseni kokemaan syvää tyydytystä sekä kokemuksen että kohtauksessa toteutuu oikeus. Elokuvien kohtaukset hyödynsivät asetelmallaan ihmisen luontaisen oikeudentajun lähdettä ja kun elokuvat on rakennettu siten, että katsoja saa melko dualistisen kuvan pahiksista, tämä asetelma tukee kokemuksen syntymistä. Jokin primitiivinen ulottuvuus katsojassa nauttii kun pahuutta tehneitä elokuvan hahmoja sattuu. Eli suomeksi: meistä tuntuu hyvältä kun näemme pahiksen kokevan sitä kärsimystä, jota hän on itse tuottanut.

Ihmisen luontainen oikeustaju tunnistaa epäoikeudenmukaisuuden, synnynnäisestä oikeustajusta todistavat esimerkiksi hyvin pienillä lapsilla tehdyt tutkimukset, joissa he tunnistavat epäoikeudenmukaisuuden ja iloitsevat kun se oikaistaan. Tämä ei ole yllättävää ja sen evolutiivinen selitys kulkenee jotenkin siihen tapaan, että yhteistoimintaan perustunut ihmislajin evoluutio on saanut aikaan luontaisen yhteistoimintaa tukevan oikeudenmukaisuusperiaatteen. Siitä poikkeaminen on ollut lajin kehitykselle vahingollista ja poikkeavat yksilöt ovat karsiutuneet yhteisöstä eivätkä niiden geenit ole näin levinneet.

Teleologisempi selitys perustelisi oikeudenmukaisuuden sen olemuksellisella idealla, joka toteutuu ihmisten toiminnassa. Oikeudenmukaisuus on siis olemassa oleva asiantila ja arvo, de facto. Se on olemassa ihmisistä riippumatta ja ihmisten toiminta joko noudattaa oikeudenmukaisuutta tai sitten ei, mutta oikeudenmukaisuus on siitä riippumatta olemassa oleva asia. Sen esiintyminen ihmisen toiminnassa voidaan näin nähdä todistukseksi ihmisen olemukseen sisältyvästä staattisesta oikeustajusta.

Selitystavasta riippumatta oikeustaju on ihmisen olemukseen kuuluva luontainen asia, mutta kiinnostavampaa on mistä syntyy ihmisten tarve hyvitykseen? Onko ihmisellä luontainen halu kostaa? Pienten lasten kohdalla on toki huomattavissa, että pettymys ja aggressio epäoikeudenmukaisuuteen purkautuu vahingontekona, mutta kun lasta konfrontoidaan tilanteessa, hänen turhautumisensa purkautuu lapsenomaisena vuodatuksena, kuinka epäoikeudenmukainen toisen teko on ollut, ja miltä se itsestä tuntuu. Vahva tunnereaktio.

Lapsen kohdalla toiseen käsiksi käymistä selittää se, että lapsi yhdistää suoraan epäoikeudenmukaisen teon tekijän persoonan ominaisuudeksi. Tätä tekevät kyllä myös aikuiset, mutta lapset eivät yritä peitellä toimintaansa. ”Tuo otti minulle kuuluneen leivän, siksi hän on ihmisenä kelvoton ja minulla on oikeus kurittaa häntä.” Luontainen hammas hampaasta -ajattelu leimahtaa. Rikos ja rangaistus.

Sille on olemassa tämä ihana suomen kielen sanakin: kuritus. Jos ihminen tekee epäoikeudenmukaisuuksia, on oikeutettua, että hänet määrätään kuritushuoneeseen, jotta epäoikeudenmukaisuutta kohdanneet ihmiset saavat hyvityksensä. Kuinka se hiveleekään runneltua mieltä kun ihminen saa kuulla, että ”siellä se nyt istuu ja saa tuntea nahoissaan mitä teki.” Vai tuntuuko se hyvältä? Parantaako se jotain ihmisen sisällä?

Rikollista ei ole PAKKO ymmärtää, se on vapaaehtoista. Myöskään rikollisen toiminnan tai normista poikkeamisen syitä ei kukaan pakota ymmärtämään vaan sekin on vapaaehtoista, joskin omasta mielestäni suositeltavaa. Tämä on yksi aikuisuuden kehitystehtävä, josta ei puhuta tarpeeksi. Jos aikuinen tyytyy omaan kostonhaluunsa ja vuolemaan tuhkaa mustan ihmiskuvansa ylle, hän pitää itsensä katkeruuden kierteessä ja myös luo sitä ympärilleen. Hän alkaa luoda myös läheisilleen kuvaa kuinka normista poikkeavia ”kuuluukin vähän luunapittaa, että tajuavat seuraavalla kerralla.” Sitten siitä tulee ensin pienen porukan vakiintunut toimintamalli, sitten normi ja loppujen lopuksi instituutio kuten vankeinhoitolaitos. Suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja mediassa törmää nykyään toistuvasti kannanottoihin, että ”rikollisuutta ei tarvitse ymmärtää.” Ei näemmä tarvitse, mutta saattaa kannattaa.

Yksi tunnetuimpia ja äärimmäisen tehokas esimerkki tällaisesta kulttuurin luomasta vahvistamisesta on satu Hannusta ja Kertusta. Sadun lopussa vääryydellä sankarit vanginnut noita poltetaan elävältä ja se on kirjan lukijoille suuri ilo. Lapset kiemurtelevat riemuiten lattialla: ”JES! Paha sai palkkansa!” Tässä vahvistetaan luontaista oikeustajua mutta samalla siinä luodaan ja vahvistetaan malli hyvityksestä. Silmä silmästä -ajattelu perustuu ihmisen luontaisen oikeustajun hyödyntämiseen ja sen vääristämiseen, mutta sitä myös vahvistetaan sosiaalisesti ja joihinkin kulttuureihin se on kirjoitettuna oikein alleviivatuin kirjaimin.

Tämä hyvityksen hakemisen kierre on yksi suurimpia ihmiskunnan henkisen kehityksen esteitä tai ainakin hidasteita. Se on pahimmillaan useiden sukupolvien pituinen katkeruuden ketju, jossa kasvaville siitä tulee täysin normaali kuva maailmasta. Tästä on lievempiä esimerkkejä (jotka eivät ole lieviä ollenkaan) Suomessa, missä perheväkivaltaa kokeneet lapset ovat suuressa riskiryhmässä siirtää mallia eteenpäin ja lyödä omia lapsiaan. Näin he vahingossa kostavat omat epäoikeudenmukaisuuden kokemuksensa omille lapsilleen, tekevät rikkinäisyydessään sen mitä itse kaikkein vähiten toivoisivat. Silloin pettymys omaan toimintaan tai pahimmillaan omaan persoonaan voi kasvaa kohtalokkaaksi taakaksi.

Sama malli laajemmassa mittakaavassa voi kuitenkin leimata kokonaisten yhteisöjen toimintaa, mistä esimerkkejä ovat ääriliikkeet kuten Al Qaida tai Isis. Kun katkeruudesta tehdään julkisessa keskustelussa oikeutettua ja ihmisiltä puuttuvat rakentavammat väkivallan kierrettä kyseenalaistavat mallit, saadaan aikaan hyvin musta todellisuus. On kuitenkin väärin puhua näissä tapauksissa pahan akselista, koska ei näistä yhteisöistä ole hyvä täysin kadonnut vaikka se onkin pahan alla piilossa. On hyvin helppoa ja edellä mainituista syistä luontaistakin demonisoida sellainen toiminta, joka itseä kauhistuttaa ja tuntuu uhkaavalta. "Jos tuollainen katkeruuden kierre rantautuukin Suomeen..." Kyllä se todennäköisemmin syntyy täällä meillä ihan omasta toimestamme kuten kävi 1918.

Minua välillä kummeksuttaa oman yhteiskuntamme mediassa esiintyvä retoriikka ”ihmisten oikeustajun laiminlyömisestä.” Jos puhutaan suomea, niin siinä tarkoitetaan, ettei oikeuslaitos ole pystynyt tekemään päätöstä, joka tarjoaisi suurelle yleisölle hyvityksen kokemuksen. Hyvä esimerkki tästä oli syksyllä kohahduttanut Helsingin nuorisojengiväkivalta, joka sai sosiaalisessa mediassa ihmisten hyvityksen kaipuun räjähtämään. Tällaiset tilanteet vaativat sitä arvojohtajuutta ja julkilausumia, joita odotan tasavallan presidentiltä tai arkkipiispalta. Kun kansa lähtee lynkkaamaan, tarvitaan kokonaiskuvaa viljeleviä kansanisiä ja –äitejä, jotka kertovat suurelle yleisölle myös sen toisen puolen.

Itse arvostamani asiantuntija kasvatuksen ja erityisesti väkivaltanuorisotyön saralla on Timo Purjo, joka toi rakentavasti näkyväksi väkivallan kierteen syitä ja seurauksia.

Vaikka hyvityksen hakeminen on jossain määrin ihmisen luontaisiin taipumuksiin perustuvaa, se on myös rasite, joka estää meitä elämästä rakentavaa elämää. Näen itse siitä vapautumisen ihmiskunnan evolutiivisena kehitystehtävänä, koska yksilöt, jotka eivät pysty ottamaan etäisyyttä omaan hyvityksen tarpeeseensa, toimivat tuhoisasti sekä muita ihmisiä että ympäristöään kohtaan. Jos tätä kehitystehtävää ei pystytä toteuttamaan, ihmiset tuhoavat toinen toisensa.