Kirkkauteen

Viime vuonna näihin aikoihin listasin mielijoululauluni. Lista ei ole muuttunut ja vaikka en ole ehtinyt joulua suuremmin hössöttämään, niin tuon listan kuuntelemalla tunnelma syntyy ihan itsestään. Hiljennymme taas kysymysten äärelle.

Toivon meille jokaiselle rakkautta sydämeen. Elvyttävää rakkautta, joka auttaa havaitsemaan toisen ihmisen siinä lähellä. On armon lahja jos saa löytää rakkauden itsestään. Silloin osaksemme tulee laupeus ja rauha.

Minun välittämiseni on monesti kuin kyyti vuoristoradalla. Ihminen saattaa siinä tuntea itsensä koe-eläimeksi, kun mittaan oman välittämiseni määrää ja laatua. Ehkä se rauha tulee sitten joskus...myöhemmin. Tiedän jo kuitenkin sen olevan olemassa. Ehkä sen rauhallisen välittämisen löytäminen on sen verran kitkerä läksy niellä, että laitan pääni pensaaseen vielä tovin. Saatan sillä hetkellä ymmärtää, että olen etsinyt jotakin täysin väärästä paikasta ja vastaus on aina niin yksinkertainen.

Jouluna on lupa filsofoida, se on itselleni melkein velvollisuus. Jos arkena onkin tärkeää osata arvostaa pieniä arjen iloja ja elämän soljumista, niin jouluna saan kysyä.

Miksi niin harva meistä ihmisistä osaa astua itsensä ulkopuolelle ja nähdä mahdollisuudet olla lähimmäinen? Onko solidaarisuus kuollut? Minne katosi se ajatus, että pienistä pidetään huolta?

En petaa tässä nyt tulevia eduskuntavaaleja vaan ihmettelen ihmiskunnan turtumista ja vieraantumista rakkaudesta. Se on samalla pelottavaa ja äärettömän surullista. Mitä järkeä on tuoda lapsia maailmaan, jossa ei osata välittää? Pitäisikö tässä nyt osata lopettaa tuulimyllyjen kanssa tappeleminen ja hyväksyä nihilistinen merkityksettömyys ja oman edun tavoittelu ainoana pystyyn jäävänä peraatteena?

No ei helvetissä. Mutta tosissani kysyn, että mitä tapahtui, että ihmiset oikeuttavat ja perustelevat itsekkyytensä silmänkään värähtämättä. Voin ymmärtää, että tietämättömyys ja todellisuuden kaukaisuus johtaa ihmisiä harhaan eikä auta heitä tiedostamaan omia mahdollisuuksiaan elää korkeampaa välittämistä. Todella pelottavaa ja äärettömän surullista on se kun nuori ihminen sanoo kirkkain silmin, että mikäli hän kuulee vieraan ihmisen tekevän kuolemaa seinän takana, niin ei ole hänen asiansa tehdä asialle mitään.

Tuollaisen kommentin edessä minä tunnen energiani valuvan lattialle ja kysyn mitä näille ihmisille on tapahtunut, että he ovat ajautuneet tuollaisten ajatusten piiriin? Ihmisessä luontaisesti pursuava välittäminen ja hyvyys on turrutettu merkityksettömyyden ja pelon pinteeseen eikä ihminen uskalla ottaa askelta parempaan. Merkityksettömyyden pelko peitetään taitavasti keskittymällä epäolennaiseen paskaan, kuten arkiseen kuluttamiseen ja banaaliin keskusteluun niistä vertaisista hyväosaisista, jotka eivät ikänään ole kärsimystä kokeneet. Kieltäydytään kohtaamasta vaikeaa kysymystä, koska pelätään, että vastaus vie pohjan koko elämältä. Samalla turrutetaan myös hyvyys.

Minä olen monesti täälläkin messunnut, että ihminen ei hallitse vapauttaan, ja että se on hänelle vahingollista. Hän ei kestä itsemäärittelyn ja aatteettoman, katsomuksettoman todellisuuden painetta. Ihmisistä suuri osa ei hallitse nykypäivän näennäisen sekulaariin todellisuuteen sisältyvää vaatimusta, että jokaisen ihmisen pitäisi itse perustella todellisuus, oma elämänsä ja kaikki valintansa. Nihilismi on helppo ja sinänsä ilmeinen ratkaisu peittää pelko. "Koska en pysty tähän, niin kiellän koko asian olemassaolon."

Jos toteaa itselleen, että elämä on ainoastaan loputonta kaaosta ja taistelua oikeudesta nautintoon, niin se samalla oikeuttaa pesemään kädet lähimmäisyydestä. Se ei kuitenkaan pysty koskaan sammuttamaan sitä ristiriidan kokemusta ihmisen sydämestä, jonka hän tuntee joka kerran kohdatessaan epäoikeudenmukaisuutta, surua ja kärsimystä. Pelossaan rypevä yksilö syövyttää sielunsa ja tekee hallaa ennen kaikkea itselleen kieltäessään itseltään merkityksellisyyden tunteen. Jos en myönnä itselleni, että asioilla on merkitystä ja että toisen huomioiminen on oikein, niin jatkan painajaisen ja sokeuden tiellä hamaan loppuun asti.

Ja on olemassa paljon ihmisiä, jotka eivät ole eläessään kohdanneet laupeuden nöyrryttävää vaikutusta vaan jatkavat perusteettomuuden tiellä sulkien korvansa lasten itkulta.

Jos joku kuitenkin, pelkonsa tuntien ja sen halliten, tarttuu perusteiden etsintään ja kysyy itseltään vaikeat kysymykset, joutuu pakostakin myöntämään, että lähimmäisyys ja välittäminen ovat pyhiä asioita. Silloin voi itkeä puhdistavan itkun ja pyytää itseltään anteeksi menetettyä aikaa. Tulevaisuus on kuitenkin aurinkoisempi.

Haluan kiittää niitä ihmisiä, jotka ovat auttaneet ja vaalineet omaa välittämisen kykyäni ja tökkineet minua kysymään niitä oikeita kysymyksiä. Tällä opintiellä tahdon jatkaa.