Aikalaisanalyysi homokansankynttilöistä, toivon airueista

Tämän viikon kulttuuriset vaikutteet ovat olleet sellaisia, että olen lukenut Orwellin 1984:ää ja kävin katsomassa Pirkko Saision Homo näytelmän. Näille yhteistä on tietenkin kirjoitettujen ja kirjoittamattomien normien sisäistäminen ja myöskin niiden murtaminen.

En ole koskaan pitänyt vapautta mitenkään ehdottoman arvostettavana tai tärkeimpänä asiana, koska en usko siihen, että ihminen voisi olla onnellinen ilman rajoitteita. Silti oma vapauden arvostamattomuuteni pohjaa tietysti suurimmaksi osaksi siihen, etten ole koskaan joutunut elämään joutuen pelkäämään omien ominaisuuksieni, ajatusteni tai sukupuolisuuteni takia. Mielipiteenvapaus, koskemattomuus, jakamaton ja ehdoton ihmisarvo sekä yksilön suvereniteetti ovat minulle itsestäänselvyyksiä vaikka niin ei tietenkään missään ajassa tai paikassa ihmisyhteisöjen keskuudessa ole. Vaikka noita kohti onnistuttaisiin pyristelmään niiden ylläpitäminen vie vähintään yhtä paljon energiaa kuin tavoitteen saavuttaminen.

Orwell sopii aikaamme siinä mielessä hyvin, että postmoderni aika on kyseenalaistanut aikansa vallinneet tasa-arvon ja mahdollistavana yhteiskunnan ihanteet sikäli, että suuret massat eivät välttämättä usko hyödykkeiden ja resurssien kontrolloidun jakamisen lisäävän ihmisten elämänsisältöä tai antoisuuden kokemusta. Varsinkin oikeistosta kuuluu mielipiteitä, jotka painottavat yksilön oman pyristelyn olevan suurempi tae elämänlaadulle, kun ihmisen onni riippuu enemmän hänestä itsestään sekä toisaalta myös sattumasta tai onnesta. Tällöin elämässä on heidän mielestään elämisen meininkiä, kun oma tulevaisuus ei ole ennustettavaa vaan riippuu sekä raasta menestyksenjanosta että onnesta.

Orwell ennustaa, ettei mikään yhteiskuntajärjestys voi koskaan olla pysyvä mikäli se ei lähde manipuloimaan ihmisten kokemusmaailmaa. Demokratiaan kuuluu aaltoliike, inhimillisen kokemuksellisuuden tuoma kyllääntyminen ja uudistuminen. Kun 2007 eduskuntavaaleissa demarit jäi oppositioon ja kokoomus nousi hallitukseen, monen mielestä tämä oli tarpeellinen ja virkistävä ruiske politiikkaan; aika aikansa kutakin ja vasemmistoaate siirtyi paitsioon tai jäähylle odottamaan nousuaan. Kun sitten porvariston kulutusjuhlat olivat hetken olleet pinnalla, niin Orwellin kasvoton ja aatteeton prole-kansanosa nousi kapinaan ylhäistön kulutusjuhlia vastaan. No varmasti Perussuomalaisia äänestivät myös keskiluokan edustajat, mutta silti kansanliikkeenä viime eduskuntavaalit olivat kouluttamattoman kansanosan mielenilmaus, ja sieltä paistavat sellaiset piirteet kuin vieraanpelko, turvautuminen, sisäänpäinkääntyminen sekä puhdas itsekeskeisyys.

Sama aaltoliike on huomattavissa myös pidemmällä aikajänteellä keskustelusta hyvinvointiyhteiskunnan roolista yleisellä tasolla. Minne resurssit ohjataan, kuka ansaitsee tuen? Miten järjestelmässä kehitetään, ei niinkään tuen määrää, kuin sitä, että ihminen löytäisi omat voimavaransa ja oman vastuunsa itsestään? Edelleen silti tiettynä pyhänä ihmisarvon mittarina ovat perus terveydenhuollon kohderyhmä sekä lapset ja nuoret. Koulujärjestelmän on Suomessa edelleen hyvin korkealle arvostettu joskin maailmalla ilmaisen koulutuksen arvostusta ei voi samoilla mittareilla mitata. Siellä se on lähinnä utopistinen haavekuva.

Silti tässä ajassa on myös huomattavissa tasa-arvon ja jakamattoman ihmisarvon ihanteen arvon lasku tai paremminkin inflaatio. Ihmiskunnan muisti on lyhyempi kuin kanalla eikä varsinkaan pidempi kuin 50-vuotta. Toisen maailmansodan muisto heikkenee päivä päivältä ja lyhytnäköinen perustelemattomuus valtaa alaa. Nationalistiset aatteet selkeämmästä segregaatiosta ovat massojen turhautumisen oireita. Ambivalentin moniarvoisuuden ajanjakso on kääntymässä mustavalkoisuuteen ja suppeampaan ehdottomuuksien aikaan. Ainakin tällaisia aineksia on leviämässä ja massojen levottomuus ei ainakaan vähenny.

Vapaus ja tasa-arvo ovat loputon taistelu. Se ei tule loppumaan koskaan. Siinä ei liioin tulla koskaan saavuttamaan kovin suuria tuloksia, vaikkakin jokainen yksilön erilaisuuden huomiointi on todella suuri saavutus. Nykypäivän Suomi on parempi kuin 100-vuotta sitten. Homojen taistelu ei silti tule laantumaan ainakaan seuraavien 150-vuoden aikana. He ovat oman aikansa airueita, kansankynttilöitä ajassa, jolloin suvaitsevaisuus ja erilaisuuden rikkaus joko siirtyvät uudelle tasolle tai taantuvat ennakkoluuloihin.

Orwellin yhteiskunta on sattumien summa. Samoin on myös nykyinen yhteiskuntajärjestys esimerkiksi Suomessa. Yhteiskunta on aina ihmistensä aikaansaannos ja sikäli siihen pureutuvat vaikutteet riippuvat monesta asiasta. Mikäli länsi-Euroopasta olisi 1900-luvulla puuttunut muutama suuriegoinen sekopää, niin nationalismin jalansija olisi voinut olla lopulta hyvinkin toisenlainen, ehkä myös pidempiaikainen ja kyseenalaistamattomampi, koska sen vaarat eivät olisi kansanmurhan kautta hypänneet silmille. Toisen maailmansodan trauma alkaa kohta haihtua ja kauniina ajatuksena ilmaan noussut Euroopan yhteisö ja avoimen jakamisen ajatus kokemassa mahalaskua. Seuraako tästä nationalismin nousu ja sisäänpäin kääntyminen koko Euroopassa?

No kannatus avoimuudelle on silti edelleen vahvaa ja myös avoimuudesta seuraava välineellinen hyöty on sen verran selkeästi perusteltavissa, että ihmiset kuuntelevat vielä tervettä järkeä. Sattuma jää vain osoittamaan millainen kansankynttilä meedio putkahtaa jossain vaiheessa esiin nationalististen ihanteidensa kanssa ja alkaa isoveljen karismalla aivopestä kouluttamatonta ja vaikutteille altista kansanosaa käärmeenkielisellä propagandalla. Tällaisia sattumia näinä aikoina hieman jännittää. Että Timo Soini, sinä jännität minua.

Samaistumisen selektio

Työssäni olen näköalapaikalla katsomassa mitä ihmiset, tässä tapauksessa nuoret ihmiset, valitsevat. Se herättää paljon ajatuksia, miten he tehdessään valintaa tulevaisuudestaan, samalla rajaavat pois tiettyjä mahdollisuuksia ja valikoituvat kukin tavallaan johonkin suuntaan. Syystä tai toisesta. Taustalla vaikuttavat ympäristön mielipiteet, palaute omasta suoriutumisesta mutta ehkä vahvimmin se mihin he samaistuvat. Esimerkiksi koulutuksen sosiaalisessa periytymisessä paljon tutkittu korkeakoulutuksen periytyminen näkyy tavallisten nuorten arjessa nimenomaan samaistumisen kautta. "Näenkö itseni jossakin, mikä on minun osani."

Jotenkin tuntuu, että suuret massat, joita yhteiskunnassa riittää, kömpivät ja räpistelevät systeemin syövereissä miten taitavat. Mikäli haluaa päästä jonnekin, on tehtävä töitä, ja silti odotukset ovat vain yhtä juhlavat ja tähdelliset kuin raatamiseen panostamisen määrä. Edellytyksiäkin olisi, mutta niiden hyödyntäminen ei kohdennu ja oikeanlaisten tukirakenteiden puutteessa jää valtaosan kohdalla enemmän tai vähemmän vakan alle.

Toisaalta tuntuu, että tietty osa, jonkinlainen eliitti, kelluu läpi systeemin joutumatta juuri kohtaamaan sen varjopuolia tai laiminlyöntejä vaan heidän etenemisensä systeemin suomissa puitteissa on jouhevaa ja suvereenia. He hyödyntävät tarjotut mahdollisuudet, tähtäävät korkealle, panostavat osansa ja keräävät lopuksi hedelmät.

Olin viikko sitten käymässä eliittilukion esittelytilaisuudessa, minne oli tuotu näytille jonkinlaisia "valioyksilöitä." Heidän koulunkäyntinsä ei ollut helppoa tai vailla haasteita, mutta oikealla panostamisella, hyvässä ohjauksessa ja tiukan tuen kannattamina, he suoriutuvat osastaan loistavasti.

Nimenomaan tiukan tuen kannattelemina. Kun kuuntelin heidän tarinoitaan elämän etenemisestä ja miten he olivat päätyneet siihen missä olivat, tuli mieleen, että heidän valikoitumisensa ei ole tosiaankaan ollut sattumanvaraista. Nuoret on treenattu laittaen heidät jo varhain jollain lailla valikoituneeseen kielikylpy- tai kansainväliseen päiväkotiin. Sieltä heidät on kiidätetty saman kerman täyttämään peruskouluun, jossa tuetusta, ja monesti myös akateemisia virikkeitä saaneesta aineksesta, on ollut helppoa saada esille koulumyönteisyys ja toimintasuuntautuneisuus, jolloin porukka tiivistyy entisestään ja samalla tukee toistensa kaltaista suoriutumista.

Kun nuori tässä vaiheessa katsoo jotakin toista saman ikäluokan ryhmää, jotka eivät ole samalla tavalla valikoituneita, niin hän huomaa tiedostaen tai tiedostamattaan selkeitä eroja. Sosiaaliset koodit ovat erilaisia, ryhmät kunnioittavat erilaisia normeja eri tavalla ja ennen kaikkea nuori huomaa, että hän itse ei samaistu tuohon viiteryhmään. Ero on siinä vaiheessa jo hyvin pitkälle edennyt ja sanellut etukäteen miten monen ihmisen elämä tulee keskimäärin etenemään. En väitä etteikö myös olisi poikkeuksia, mutta selektio on jo tuossa vaiheessa tapahtunut.

Mihin porukkaan minä samaistun? Onko se "koulumenestyjät," onko se "rennommin ottavat, elämään keskittyjät", onko se "systeemin vastustajat." Valinta ei ole tietoinen vaan tapahtuu samalla tavalla kuin yhteisön antaman symboliuniversumin omaksuminen; jokin tapa tehdä ja käsittää tuntuu vain luontevammalta kuin joku toinen. Samanlainen porukkaan samaistuminen toistuu eri vaiheissa, joten hän, joka on alunalkaen panostanut esimerkiksi koulumenestykseen ja tämän kaltaiseen työntekoon jatkaa luultavimmin valitsemallaan tiellä, ainakin keskimäärin.

Eliittilukion tapauksessa tuntuu, että viiteryhmän valintaan käytetään suhteettoman paljon energiaa, jotta nuori varmasti painaisi mieleensä mikä on hänen porukkansa, millainen seura tuntuu luontevalta. Nuori saa myös samalla tärkeää tietoa millaisia valintoja tällaisessa viiteryhmässä suositaan ja mitä vieroksutaan. Kun esimerkiksi opiskelusta annettu esimerkki pitää sisällään ainoastaan korkeakoulutettuja, ei nuorelle tule mieleenkään ajatella, että hänen paikkansa voisi olla jossakin muualla.

Ohjauksen näkökulmasta tällainen rakenne tuntuu vain melko leimaavalta ja ennaltamäärätyltä. Ja tietysti ohjaajan tehtävä onkin pyrkiä murtamaan ennalta asetettuja määrääviä tekijöitä. Tuntuukin, että silloin kun kyse on eliittinuoren kääntämisestä etsimään itsestään uusia puolia ja oman näköisiä vaihtoehtoja, suurin vastustus tulee hänen viiteryhmästään, varsinkin kotoa. Kun taas pyritään tekemään siirtymistä toisen suuntaan, käytännöllisen tai jäsentymättömän tuen piiristä kohti teoreettisempia valintoja ja akateemisempaa tulevaisuutta, niin tuntuu että suurin vastustaja on henkilö itse.

Molemmat vastustajat ovat todella mahtavia, koska viiteryhmä on laittanut eliittinuoren jalostamiseen valtavasti energiaa eikä varmasti seuraa vierestä kun heidän työnsä hedelmät "valuvat hukkaan."

Myös toisessa tapauksessa vastustaja on mahtava, koska matalamman koulutustaustan perheestä tulevan olisi ylitettävä itsensä ja omat rajansa; uskallettava ottaa askel ja samaistua niihin kouluunsa panostaviin nuoriin, etsiä sieltä itselleen uutta viiteryhmää.

Eniten tämä viiteryhmäristiriita tulee esille maahanmuuttajaperheiden välillä, missä usko koulutukseen on kova, mutta samanaikaisesti akateemiseen vaihtoehtoon panostaminen tarkoittaa monesti myös katseen kääntämistä kauemmas omasta kulttuurista ja uuden kotimaan tapojen omaksumista. Systeemin ja maahanmuuttajien kotoutumisprosessin kannalta tällaiset nopeat sopeutujat ovat tietenkin ihanteellisia yksilöitä, mutta yksilön itsensä kannalta tuollainen hyppäys voi aiheuttaa melkoista ristiriitaa ja juurettomuuden tunnetta. Nuori omaksuu hurjaa vauhtia uusia tapoja luovia suvereenisti systeemissä ja etsii samalla itsestään uuteen viiteryhmään sopeutuvaa itseä.

Jos ajattelee koko samastumisen prosessia yhteiskunnan tasolla, niin koulutuksen selektiivinen vaikutus perii hierarkisen järjestyksensä sen tietyn eliitin ideologiasta, koska heidän makunsa on se kriteeri, jonka valossa tavoittelu tapahtuu. Eliitin edustajat päättävät minne he haluavat jälkikasvuaan tukea. Ja tämän viiteryhmän päätökseen vaikuttavat eniten ideologiset vaikutteet, kuten se millainen painoarvo annetaan esimerkiksi taloudelliselle menestykselle.

Onkin kiinnostava ajatella, että vaikka suuria massoja ohjaillaan itse asiassa hallinnon avulla, niin mikäli halutaan vaikuttaa korkeimman kerrostuman tulevaisuuden valintoihin, niin ensin pitää vaikuttaa yhteiskuntakeskusteluun ja siellä liikkuviin ideologisiin aineksiin. Vasta kun korkein kerrostuma alkaa omaksua uusia tapoja ajatella, he alkavat tukea ja ohjata jälkikasvuaan uusiin vaihtoehtoihin. Kysymykseksi jää voiko tuo ideologia koskaan olla korkeasti koulutetun eliitin kohdalla jonkin muu kuin taloudellinen menestyminen.

Myönnän kuitenkin avoimesti, että omien lapsieni kohdalla pohdin kyllä mihin tai kehen he mahtavat samaistua. Aika näyttää miten siihen reagoin.