Älä huuda mulle!

Olette varmaan nähneet tämän vanhempainliiton kampanjaan liittyvän julisteen. Ainakin pääkaupunkiseudulla näitä on useissa busseissa kiinni ja muissa näkyvissä paikoissa. Kampanjan henki on ehkä pyrkinyt vahvistamaan yhteistä talkoohenkeä ja vanhempien velvollisuudentuntoa pitää kiinni lapsistaan. Osa kampanjan kuvista on kuitenkin ollut melko paatoksellisia, "asuuko perheessäsi viinatrokari," ja osa myös hieman militantteja kuten "alaikäisten ulkonaliikkumiskielto." Kampanjan aihe on Suomessa äärimmäisen haastava, koska kaikki perhekasvatukseen liittyvä mielletään Suomessa perheiden yksityiseksi asiaksi eikä sinne ole oikeutta mennä sormella osoittelemaan.


Olin huhtikuun lopulla käymässä Tukholmassa ja otin siellä kuvan Ruotsin vastineesta.

Tämä juliste liittyy siis Ruotsissa käytävään Tänk Om - kampanjaan jota vetää Valtion kansanterveys instituutti, joka vastaa ehkä meidän THL:äämme tai Väestöliittoa. Tämä kampanja pyrkii selkeämmin vetoamaan tunteisiin ja myös ehdottaa miten lähteä liikkeelle ongelman lähestymisessä.

Minusta noiden kahden kuvan vertaaminen kertoo melko paljon vanhemmuuden kulttuurista eri maissa, koska kampanjat on suunniteltu varmasti ajatellen, miten rohkaista vanhempia puuttumaan lasten alkoholinkäyttöön, ilman että he kokevat kampanjan liian paatoksellisena tai saarnaavana. Ruotsi on tunnetusti tai kliseen mukaan korostuneen keskusteleva kulttuuri, jossa verbaalisella sanoittamisella on lähes itseisarvo. En tiedä miten Suomessa suhtauduttaisiin kampanjaan, joka toisi kansan silmille selkeän kehotuksen paitsi kieltää lapsen alkoholinkäyttö, myös keskustella asiasta. Riittääkö Suomessa että juopotteleva lapsi pysäytetään, otetaan pullot pois ja kuskataan lapsi kotiin. Case closed.

No tämä pienenä kärjistyksenä. Kun Ruotsin Statens folkinstitutin ja Suomen Vanhempainliiton sivuja kahlaa hieman syvemmälle, molempien kautta löytyy ohjetta miten käydä keskusteluun nuoren kanssa; mikä luultavasti toimii, millainen lähestyminen luultavasti kaikuu kuuroille korville tai turhaan kärjistää tilannetta. Vanhempain liiton sivuilla ohje on nimellä Nosta kissa pöydälle ja Ruotsin puolella Tänk Om eli Ajatteleppa uudestaan, josta löytyy myös ruotsin suomalaisille suunnattu suomenkielinen versio. Kun noita lukee vierekkäin huomaa, että niissä on paljon samaa ja molemmissa korostetaan vuorovaikutuksen merkitystä, myös Suomessa, mikä ei kuitenkaan tule niin selvästi esiin kampanjassa. Suomeksi ei ole ilmeisesti raflaavaa sanoa, että: Nuoresi rakastaa sinua, kun sanot hänelle tarvittaessa EI. Suomessa mainoskampanjoissa ei yleisesti ottaen myöskään käytetä yhtä paljon lukijaan vetoavia persoonapronomineja kuin Ruotsissa. Ehkä kyse on myös kielten eroista.

Tämän päivän Hesarissa oli artikkeli kahden kulttuurin perheiden kokemuksista suomalaisen kasvatuskulttuurin silmiinpistävistä eroista verrattuna toisen vanhemman omaan kulttuuriin. Erityisesti artikkelissa otettiin esille vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja pientenkin lasten merkittävä itsenäisyyden vaatimus. Nämä tulivat esille erityisesti erona latinalaiseen kasvatuskulttuuriin Kuubassa ja kasvatukseen Kanadassa. Olisi ollut kiinnostava tietää oliko artikkelin kanadalainen nainen itse katolisesta vai protestanttisesta perheestä. Suomalaisen kasvatuksen erityispiirteet lasten yksinolemisesta, itsenäisyydestä ja vanhempien vastustamisesta ovat totta myös Ruotsissa joten ehkä se on ainakin osaksi meidän pohjoismaisen mittavan päivähoitojärjestelmän ja protestanttisen itsenäisen ajattelutavan tuotosta, että lapset ovat paljon yksin ja näyttäytyvät muiden kulttuurien näkökulmasta juurettomilta ja turvattomilta. Itse kyllä allekirjoitan, että läheinen suhde isovanhempiin ja/tai muihin lapsen kanssa aikaa viettäviin tahoihin, tuo omasta mielestäni lapselle rakennetta ja turvallisuuden kokemusta. Kyllä sitä sitten 20+ iässä ehtii itkeä kylmässä opiskelijayksiössä yksinään ja nauttia yksityisyydestä.

Suomalaisen kulttuurin yksityisyyden käsitys on melkoinen verrattuna moneen muuhun suuntaan maailmassa. Itseäni tässä kuitenkin kiinnostaa eniten tuo eri kulttuurien vuorovaikutustyyli ja miten sitä siirretään lapsille. Kuinka paljon asioita puidaan verbaalisesti vanhempien ja lasten välillä tai vastaavasti annetaan tilaa ja mahdollisuus olla kertomatta. Tämä liittyy varmasti myös siihen kuinka paljon kulttuurissa arvostetaan kasvokkaista verbaalista kanssakäymistä. Kun itse asuin Ruotsissa opin nauttimaan siitä selkeän pinnallisestakin small talkin tavasta, koska se ylläpitää kanssakäymisen kulttuuria ja pitää samalla kynnyksen vakavammankin keskustelun aloittamiseen melko matalana. Ruotsi on kuitenkin muutoin kulttuurina selkeästi pidättyväisempi tai epäsuorempi kuin Suomi ja siellä oman käyttäymisen kontrollia ja oikean vaikutelman antamista korostetaan ehkä enemmän. Mutta kontrollin menettäneitä känniääliöitä löytyy molemmilta puolilta lahtea yhtä lailla.

Suomessa small talk on edelleen hämmästyttävän haastavaa monelle ihmiselle, myös itselleni. Osaksi tämä kieli taipuu siihen kömpelösti, mutta kyse on myös siitä, että se ei tapana sisälly (tai ole ehtinyt kehittyä) suomalaiseen kulttuuriin. Jos kulttuuri korostaa ja arvostaa mahdollisimman minimalistista ja pelkistettyä viestintää, tehokasta kielen käyttöä, se jättää vain vähän tilaa epävirallisempien, avautuvien keskustelujen syntymiselle. Suomen kielessä on kuitenkin mielestäni nerokas ja osuva sana rupattelu, joka kuvaa todella hyvin myös small talkin ideaa. Ehkä rupattelu kuvaa kuitenkin sellaista jutustelua, joka Suomessa yhdistetään lähinnä vanhojen ihmisten kohtaamiseen sunnuntaikävelyllä. Työelämässä rupattelu käytävillä on kuitenkin lähes synti, se kun vie sitä kallista aikaa eikä palvele mitään välittömästi mitattavissa olevaa funktiota.

Rupattelutuokio on hieno Suomen kielen ilmaus, niitä täytyy harrastaa enemmän. Toivottavasti perheissäkin on tapana rupatella milloin mistäkin, silloin kissakin nousee pöydälle kuin itsestään.