Lisääkö parta ilmanvastusta?

Vanha kollegani Antti Värtö kirjoitti blogissaan Peruskoulupesula osuvan ja lukemisen arvoisen artikkelin tietynlaisesta voimaantumisen vastakohdasta eli opitusta avuttomuudesta. Kirjoittaja tuo myös konkreettisesti näkyväksi miten erheellisesti esimerkiksi opettajan on mahdollista tulkita oppilaan toimintaa hänen luonteen ominaisuudekseen, vaikka kyse voi olla myös jostain muusta. Itseäni tuossa artikkelissa kiinnostaa kuitenkin juuri tuo opittu avuttomuus ja sen syntyyn vaikuttavat tekijät. Miten poisoppia avuttomuudesta, tai paremminkin voimaantua huomaamaan oman toiminnan merkitys.

Tässä blogissa olen aiemmin kirjoittanut omasta näkökulmastani, että oman toiminnan vaikutukset havaitaan varhaisessa vaiheessa annetun sopivan vastuun kautta. Lapsen tai nuoren ihmisen tulee saada sopivia haasteita, joiden kautta askel askeleelta huomata oman toiminnan mahdollisuudet. Jos lapsi tai nuori tekee esimerkiksi työsuorituksen, vaikkapa siivoaa huoneensa, hän saa siitä positiivisen palautteen tai vaikkapa tienaa viikkorahansa siivoamalla koko talon. Tällainen toiminta näyttää miltä tavoitteen saavuttaminen tuntuu tai mihin sillä voi pyrkiä.

Vanhempien ihmisten kohdalla voimaantuminen on monesti paljon monisyisempi ja haastavampi tavoite. Miten siirtyä urautuneista rutiineista ja elämäntavoista kohti itseä tyydyttävämpää elämää? Siinä täytyy tapahtua paljon poisoppimista ja luopumista ja oman epämukavuusalueen hyväksymistä: kaikki hyvin haastavia oppimisen muotoja, jotka eivät toteudu kädenkäänteessä, muutoksen eteen joutuu monesti tekemään tosissaan töitä.

Monesti sellaisessa tilanteessa, kun kuullaan jonkun ihmisen kertovan hajallaan olevasta elämästään, hänelle suositellaan kuntoilua. Tämä tuli taas esille kun yle julkaisi artikkelin pitkäaikaistyöttömästä miehestä, joka lisätienestin eteen tekee netissä työtä esiintyen maksullisena naisseuralaisena. Artikkelin kommenttiketjussa oli taas liuta ”voimaannuttavia” responsseja, kuten ”Lenkkeily ei maksa mitään.” ”Kannattaisi nousta sängystä ja huolehtia kunnostaan.” Näitä riittää. Tässä taas mielestäni tapahtui tuo Antin artikkelissa esiintynyt attribuutioerhe, kun ihmiset tulkitsevat muiden ihmisten toimintaa oman näkökulmansa linssien läpi.

Näiden kommenttien taustalla vaikuttava intentio on kuitenkin ainakin joissain tapauksissa hyvää tarkoittava; kuntoilu on sellainen projekti ihmisen elämässä, joka tuo hyvin konkreettisesti näkyviin ihmisen omat mahdollisuudet vaikuttaa omaan hyvinvointiinsa ja samalla nähdä kuinka ITSE asetettu, oma tavoite saavutetaan. Paradoksi onkin, että se positiivinen vaikutus tulee esille vasta silloin kun sen tavoitteen asettaa itse, haluten ITSE pyrkiä kohti tavoitettaan. Jonkun muun tekemä saliohjelma ei vielä tee tavoitteesta omaa eikä siksi myöskään synnytä yhtä suurta hallinnan kokemusta kun tavoitteen saavuttaa.

Kuntoilu on tässä nyky-yhteiskunnassamme sellainen trendi, joka viestii omaa elämänhallintaa, tavoitteellisuutta, päämäärätietoisuutta ja monia muita omnipotenssin oireita. Samalla kuntoilu on kuitenkin vilpittömästi elämänlaadun kannalta tervehdyttävää, fyysistä ja psyykkistä energiaa lisäävää ja tasapainottavaa toimintaa. Sen ääripäät ovat hyvä olo ja toisessa päässä kontrollihakuinen ja konemainen suorittaminen, jossa saliohjelman tavoitteen saavuttamatta jättäminen tarkoittaa kymmentä lisäpunnerrusta.

Kun itsestä lähtevään voimaantuneeseen ja päämäärätietoiseen tavoitteen asettamiseen lisätään selkeä kurinalaisuus, aletaan liueta harmaalle alueelle: tavoite muuttuu. Tämä tapahtuu nyky-yhteiskunnassa kuin varkain ja näitä suorittajia on moni huippuorganisaatio täynnä. Jos ihmisen elämä onkin suhteellisen tasapainoinen ja hyvinvoiva, niin silti ihminen tulee ensin vahingossa ja sitten tarkoituksellisemmin vertaamaan omaa suoritustaan ympäristöön ja kadottaa suhteellisuudentajun muiden vertailukohtien puutteessa.

Pyöräilen itse nyt syyskaudella työmatkani Helsingistä Espooseen Munkkiniemen ja Seurasaaren kautta. Meitä välineurheilijoita seisoo siellä maantiepyöriemme kanssa 15 rinnakkain Munkkiniemen valoissa. Kun sitten valo vaihtuu, adrenaali virtaa kohisten jokaisen tiukan pyöräilypaidan alla ja lukkopolkimet kalskahtavat kenkiin, ja sitten LÄHTEE. Näitä tilanteita olisi vilpittömän huvittavaa seurata jos ei se raviurheilu johtaisi aina välillä ihan todellisiin vaaratilanteisiin, kun joku kingi meinaa kiilaustilanteessa törmätä bussipysäkkiin.

Minusta tuo työmatkapyöräily on kiinnostava laboratorio seurata miten ihmisten tavoitteen asettaminen on karannut lievästi sanottuna käsistä. On nimittäin yksi asia työmatkapyöräillä ja toinen asia treenata kilpapyöräilyä.

Kokeilkaapa googlettaa työmatkapyöräily niin huomaatte kuinka paljon tämän näennäisen viattoman ja terveen hyötyliikunnan ympärille on kehitetty erilaista oheisilmiötä. On erilaisia kilometrikisoja työyhteisöille: ”Leikkimielinen Kilometrikisa on kaikille avoin ja maksuton kilpailu, jonka tarkoitus on innostaa ihmisiä työmatkapyöräilyyn…" Tämä itseäni aina tökkää silmään: miksi ajatellaan, että kilpailu on automaattisesti motivoivaa tai innostavaa?

Sellaiselle ihmiselle, joka harkitsee polkevansa pari kertaa viikossa töihin, on tuskin motivoivaa lähteä ensimmäiseksi tekemään sitä kilpaillen. Tässä kohtaa kilpailu on ulkoapäin asetettu motivaatio tehdä jotain eikä se silloin varmasti synnytä sisäsyntyistä motivaatiota. Jos ihminen haluaa kilpailla, hän toki saa kilpailla, mutta olisi hyvä, että vallitseva kuva työmatkapyöräilystä pidettäisiin mahdollisimman vaihtelevana ja erilaisuutta tukevana. Enemmänkin: Pyöräile, jos huomaat, että siitä tulee hyvä olo.

Voimaantunut, motivoitunut, päämäärätietoinen viestivät kaikki sitä yksilönvastuun yhteiskunnan ihanne ihmiskuvaa, jossa ihminen haluaa optimoida oman toimintansa ja tehdä siitä mahdollisimman tavoitteellista, haastavaa ja antoisaa. Sellaisen ihmiskuvan näkökulmasta voi olla vaikeaa kohdata totuutta, että monimuotoisuus tarkoittaa myös monia ihmisiä, jotka eivät tunnista tavoitteita eivätkä myöskään hoksaa miten omalla toiminnalla voisi jonnekin pyrkiä. Ja saattaa olla, että vaikka tajuaisivat, eivät silti allekirjoittaisi tavoitetta, koska ei vaan kiinnosta. Ja sitähän se yksilönvapaus todellisuudessa tarkoittaa.