Tuesday, August 11, 2015

Ihmisestä hyvä tulee

Kun kaksi humanistia ja ihmisalan ammattilaista kasvattaa lasta, niin heikompaa hirvittää miten montaa lapseen henkisiin tarpeisiin liittyvää asiaa voi pyöritellä ja pohtia. Eräs nuori psykologimies sanoi, että hän ei luultavasti koskaan hanki lasta, koska tietää mikä kaikki sellaisen kasvattamisessa voi mennä pieleen. Joskus sanoin kavereille näistä asioista jutellessamme, että omasta mieelstäni mikään ei oikeuta ihmistä siirtämään omia neuroosejaan omille lapsilleen. Ehkä se kertoo jotain siitä millä asenteella itse näihin asioihin suhtaudun. Toki tiedostan että rennomminkin saa ottaa, kukaanhan ei tule koteihin seuraamaan mitä malleja lapselleen siirtää.

Poika on nyt vajaa 14 kk vanha ja terhakasti opettelee kävelyä ja muodostaa omia sanajäljitelmiä. Meillä on oikein hauskaa. Vietän isyysvapaata kotosalla tämän kuukauden. Meillä on muutenkin ollut tänä vuonna hienosti yhteistä aikaa kun sain pidettyä vanhempainvapaita myös sen kuukauden, joka isälle myönnetään äidin vanhempainrahakauden aikana. Ja opettajan kesäloma on tässä elämänvaiheessa tietysti mukava bonus. Suomen perhevapaat ovat aivan mahtava ja täysin oikean suuntainen asia. Tässä vaiheessa tarvitaan stressitöntä ja väljää yhdessäoloa, se on kirjaimellisesti sijoitus tulevaisuuteen. Onneksi nykyään on todella hyvää kirjallisuuttakin saatavilla, itse olen pitänyt muun muassa Jari Sinkkosen kirjoista, joiden sanoma ei ole välttämättä räjäyttänyt pankkia, mutta ollut selkoisuudessaan omiaan lisäämään luottamusta, että vanhemmuus on loppujen lopuksi suhteellisen yksinkertaista.
Kun isä opettaa poikaa, molemmat huutavat. Mutta kun poika opettaa isää, molemmat itkevät. - David Hays

Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen. Vanha sanonta, että esimerkki on vahvin kasvattaja on totta varsinkin silloin kun lapsi seuraa vanhempiaan. Ja kuinka paljon vaikutteita pienikin lapsi imee. Ei vain sanoja tai tekoja vaan sävyjä, tunnelmia, reaktioita. Lapsi esimerkiksi aistii miten vanhemmat reagoivat johonkin yllättävään tilanteeseen ja luonnollisesti ottaa tämän reaktion annettuna mallina. Kuinka suuri osa asenteista ja tavoistamme reagoida ovatkin edelliseltä polvelta suoraan siirtyneet. Ja nehän ovat sekä positiivisia että negatiivisia.

Pienen lapsen kohdalla varhaisen tuen merkitystä ei voi liioitella. Sosialisaatiossa merkittäviä toisia (eli erityisesti vanhempia) merkittävämpää vaikuttajaa ihmiseen ei ole. Olen opiskeluaikana täällä blogissakin pohtinut kahta tekijää ja niiden yhteisvaikutusta. Nimittäin perusluottamuksen syntymistä ja toisaalta positiivista minäkuvaa. Nuo kaksi ovat hyvin merkittäviä ihmisen toiminnan, oma-aloitteisuuden ja toisaalta passiivisuuden määrittäjiä. Ihminen, joka on sylikokemuksessa saanut hyvän perusluottamuksen, voi nousta jaloilleen myös mahalaskujen jälkeen. Ja toisaalta minäkuva muodostuu myös lähiympäristön reaktioiden perusteella, ja on myös herkästi periytyvä taipumus.

Yksi paljon puhuttu mutta myös ristiriitaisia kannanottoja aiheuttava aihe on se, kuinka varhaisessa vaiheessa lapsi oppii hahmottamaan oman toimintansa vaikutusmahdollisuuksia, eli sitä, mistä osa käyttää käsitettä vastuunottaminen. Tämä aihe tuli esille mukavasti tuolla peruskoulupesulan blogikirjoituksessa minäkuvaa tukevasta attributioerheestä, ja miten se voi myös saada päinvastaisen vaikutuksen kuten opittua avuttomuutta ja vetäytymistä toiminnasta. Omien vaikutusmahdollisuuksien havaitsemisen oppiminen alkaa minun mielestäni myös jo varhaislapsuudessa. Tämä on varmasti yksi syy miksi moent tuoreet vanhemmat syytävät vastasyntyneille turhiakin virikkeitä ja heidät haudataan ison lelukasan alle. Pitäisi saada sopivia haasteita, joista huomata, miten omalla toiminnalla ja keskittymisellä on mahdollista saada asioita aikaan. Koulussa sen oppimisen aloittaminen on jo merkittävästi vaikeampaa, koska haasteet ovat jo niin paljon laajempia ja omatoimisuuden odotus suurempi. Silloin voi käydä niin että lapsi ikäänkuin läkähtyy voimattomana mahdottoman haasteen edessä. Omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamista ei voi oppia kertarysäyksellä vaan pienissä paloissa.

Ehkä kaikkein tärkein asia, (jonka haluaisin myös painaa omaan kotiini seinälle) ja joka myös pahasti tökkää korvaan julkisissa tiloissa kuu(nne)llessa vanhempien reaktioita lapsiinsa: lapsi tarvitsee rakkautta eniten silloin kun hän sitä vähiten ansaitsee. Tämä siis pitää sisällään sen, että vaikka esimerkiksi koiran opettamisessa ja kouluttamisessa ehdollistaminen on tärkeää ja myös koiraa itseään palvelevaa toimintaa, ihmisvanhemman rakkaus omaa lastaan kohtaan ei saa koskaan olla ehdollista. Jos lapsi pääsee kokemaan, että hänen on toimittava tietyllä tavalla ollakseen arvokas ja rakastettu, siitä poisoppimiseen ei välttämättä riitä edes yksi ihmiselämä. Näitä henkilöitä löytää suortusyhteiskunnasta sieltä ja täältä.

Ja haluan siis vielä tarkentaa, ettei synny väärinymmärrystä: tämä ei koskaan tarkoita mitään "vapaata kasvatusta" tai sitä, että lasta ei rajoitettaisi. Vanhemman tärkeimpiä velvollisuuksia on myös tuottaa lapselleen hallittuja sopivan mittakaavan pettymyksiä ja asettaa selkeät rajat, jotka ovat johdonmukaisia ja pätevät myös erilaisissa tilanteissa. Mutta ehdollinen rakkaus tarkoittaa esimerkiksi sitä, että lapsen käytöksen ohjailussa käytetään vanhemman suunnalta tulevaa syvää pettymystä lapseen, jolloin lapsi myös kokee leimautumista ja ymmärtää että toiminta kyseenalaistaa hänen arvonsa. Kun lapsi tekee vanhemman toiveita tai yhteiskunnan lakeja vastaan, häntä rajoitetaan ja tarvittaessa vihelletään peli ehdoitta poikki, mutta sen jälkeen on tärkeää antaa viesti, että kritiikki kohdistuu aina tekoon eikä lapsen olemukseen.

Vanhemmuuteen tulisi aina sisältyä myös uteliaisuus omaa lasta kohtaan, ja paradoksaalisesti samanaikaisesti tietoisuus, että vaikka kuinka luulet tuntevasi lapsesi, et todellakaan tunne. Ihminen on aina toiselleen mysteeri ja jos luulee tietävänsä mitä toinen ajattelee, tulee hyvässäkin tarkoituksessa luultavasti tehneeksi enemmän tai vähemmän vahinkoa. Kasvatusalan työssä ollessani tekemisissä aikuistuvien nuorten henkilökohtaisten suunnitelmien ja toiveiden kanssa, herää monesti harras toive, että vanhemmat haluaisivat aidosti tyhjältä pöydältä tutustua lapsiinsa. Mutta sepä ei olekaan niin kovin yksinkertainen asia.

No mitäs sitten tapahtuu, jos ei vanhempi pysty tällaisia asioita omassa toiminnassaan toteuttamaan? Uskon vakaasti siihen, että suurin osa vanhemmista tekee todellakin parhaansa sillä tietoisuudella, joka heillä on. Vanhempana toimiminen on kuitenkin todella herkkä prosessi myös sikäli, että vanhemmalle itselleen omasta lapsuudesta tutut mallit lyövät läpi kuin odottamaton keihäs eikä oikein itsekään ymmärrä, että "mitenkäs tässä nyt kävikin tällä tavalla." Näitä välähdyksen omaisia hetkiä on tullut myös itselleni tässä ensimmäisen vuoden aikana useita ja olennaista niissä tilanteissa olisi tajuta, että tässä ei nyt puhu minä vaan ihan joku muu.

Suurin este/haaste oman lapsen rakentavassa huomioimisessa ja tukemisessa ovat vanhemman omat lapsuuden kokemukset. Kuinka suuri osa nykypäivän terapia-asiakkaista työstää omien vanhempiensa toimia, ei etsien syyllistä, vaan etsien ulospääsyä. Ben Furmanin menestyskirjan nimi on hyvin kuvaava: Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus. Ja jos se exit-ovi jostain aukeaa, se aukeaa tulemalla tietoiseksi siitä miten omat tunteet ja kokemukset tulivat lapsuudessa kohdatuiksi. Omien vanhempien mallit vaikuttavat vahvasti myös oman parisuhteen ja seksuaalisuuden muodostumiseen. Juuri tällä hetkellä luen oikein hyvää kirjaa, joka hahmottaa miten omien vanhempien parisuhde ja roolit perheessä vaikuttavat suoraan siihen millaista parisuhderoolia heidän lapsensa alkaa omassa aikuiselämässään etsiä.

Vanhemmuus on siis kimppu sukupolvien takaa tulevaa perintöä, mutta hassu se, joka haluaa ottaa kaiken annettuna eikä valikoida jyviä akanoista. Skeematerapeutti Kimmo Takanen on kirjoittanut todella hyän ja käytännönläheisen kirjan omien vanhempisuhteiden muodsotamista tunnelukoista ja miten niistä voi vapautua. Tätä suosittelisin jokaiselle vanhemmalle. Hän on myös tehnyt kirjan aiheista käytännönläheisen nettisivun, jossa voi testata omien vanhempien vaikutusta. Olemme sitä myös lukiolaisten kanssa välillä kokeilleet.

Vanhemmaksi tuleminen on varmasti avartanut minunkin käsityksiäni niistä päivistä kun innokkaana alan opiskelijana kyseenalaistin, että miten vanhempana saa toimia ilman kunnon kurssitusta oman toiminnan vaikutuksista. Silti olen edelleen sitä mieltä, että vanhemmuus on tärkeintä toimintaa mitä meidän yhteiskunnassamme tapahtuu, koska lapset ovat arvokkainta mitä meillä on. Ja: kuinka valtava ja kertautuva hinta niistä laiminlyönneistä ja välinpitämättömyydestä maksetaan, niin rahassa kuin rakkaudessa.

Ja samalla kun kantaa huolta lapsen henkisestä kehityksestä on krooninen huono omatunto, että ikkunat pestiin viimeksi reilu vuosi sitten. Silloinkin se tapahtui anopin toimesta ja lapsen kotiinsaapumisen kunniaksi. :)

Furman, Ben. 2010. Ei koskaan liian myöhäistä hankkia onnellinen lapsuus.

Junkkari, Kaija & Lari. 2010. Läsnä ja lähellä.

Sinkkonen, Jari. 1990. Pienistä pojista kunnon miehiä.

Sinkkonen, Jari. 2012. Mitä lapsi tarvitsee hyvään kasvuun.


Takanen, Kimmo. 2015. Tunne lukkosi.

5 comments:

Antti Värtö said...

"Mutta mutta, kun se vanhempien vaikutus omaan lapseensa on kuitenkin niin läpeensä massiivinen."

Tämä väite on kyseenalaistettu viimeisen 20 vuoden aikana hyvin vahvasti. Judith Rich Harris kirjoitti aiheesta kirjan ”Kasvatuksen myytti” (Tiede-lehden referaatti kirjasta).

Harris todistaa useisiin tutkimuksiin vedoten, että kotiolot eivät vaikuta siihen, millainen ihmisestä tulee aikuisena. Lapsen ja vielä nuoren tapauksessa voivat kotiolot vielä vaikuttaa, mutta kun ihminen on tullut aikuiseksi, ei kodin vaikutusta voi enää havaita lainkaan. Kotikasvatuksella on siis vaikutusta vain lapsuuden ajan, ei enää aikuisuudessa. Ihmiset kyllä usein muistuttavat vanhempiaan, mutta se johtuu geeneistä, ei kasvatuksesta.

Harrisin mukaan lapset oppivat erilaiset taidot ja käyttäytymismallit ensisijaisesti ikätovereiltaan: lapsuuden ja nuoruuden leikeissä jne. Vanhempien vaikutus lapsiin on mitätön, mutta lapsuustoverien vaikutus on Harrisin mukaan hyvin suuri.

Kiintymyssuhteiden osalta Harris sanoi muistaakseni suunnilleen niin, että lempeät ja empaattiset ihmiset osoittavat lapsilleen kiintymystä ja samalla tavalla lempeät ja empaattiset ihmiset pärjäävät parisuhteissa. Lempeys ja empaattisuus ovat periytyviä ominaisuuksia, joten koko yhteys on geneettinen. En tiedä, onko asia aivan noin yksioikoinen, mutta ainakin kilpaileva hypoteesi on olemassa.

Kaksostutkimusten ja muiden käyttäytymisgeneettisten tutkimusten mukaan ihmisen käytöspiirteistä ja sen sellaisista suunnilleen puolet on geneettistä, alle 10% vanhempien vaikutusta ja loput on – jotain muuta.Bouchardin klassikkotutkimuksen (PDF) mukaan mm. persoonallisuuspiirteissä geenien vaikutus on 50% ja vanhempien vaikutus 0%. Ainakaan minun tietääkseni emme tiedä, mitä se loput 50% on.
Tähän yleissääntöön on muutamia poikkeuksia: esim. aikuisiän uskonnollisuuteen vanhempien vaikutus on 20-40%.

Nämä tutkimukset on siis tehty enemmän tai vähemmän normaaleista perheistä. Jos lapsia pahoinpitelee tai vastaavaa, niin sellaisella on toki vaikutusta. Mutta jos on ns. normaali vanhempi, ei tarvitse murehtia, tuleeko väärillä valinnoillaan "pilanneeksi" lapsensa. Ei tule.


Jos aihe kiinnostaa enemmänkin, suosittelen lukaisemaan myös Osmo Tammisalon kirjoituksen Geenit, ympäristö ja käyttäytyminen (PDF).

Mikko Saxberg said...

Väitän, että myös empaattisilta taidoiltaan luonnostaan hieman rajoittuneempi vanhempi voi reflektoiden ja omat mallinsa tiedostaen muokata omaa läsnäoloaan, valintojaan ja toimintaansa, siten että lapsi saa kokonaisvaltaisemman mallin empaattisuudesta ja muiden ihmisten huomioimisesta. Jos tässä kohtaa valta annettaisiin geeneille, se olisi minun mielestäni luovuttamista ihmisyyden suuren kehitystehtävän edessä.

Ja lisäksi pikkuisen vänkään vastaan myös tuon kodin merkityksen kohdalla, koska monet toimintamallit, jotka ovat sittemmin oman lapsuuden jälkeen olleet täysin passiivisia ja poissa käytöstä, aktivoituvat hyvinkin voimakkaasti esimerkiksi oman lapsen kasvattamisen myötä, ja tulee tilanteita, joissa ei tunnista oman toiminnan logiikkaa. Se kumpuaa silloin jostain syvemmältä kuin tietoisuus oman toiminnan arvoista ja päämääristä.

Antti Värtö said...

"monet toimintamallit, jotka ovat sittemmin oman lapsuuden jälkeen olleet täysin passiivisia ja poissa käytöstä, aktivoituvat hyvinkin voimakkaasti esimerkiksi oman lapsen kasvattamisen myötä"

Ei tämä ole ristiriidassa yllä olevan kanssa. Tämähän on vähän sama asia kuin se, että tekee samanlaista ruokaa omille lapsilleen kuin mitä ruokia kotona tehtiin. Tai se, millä tavalla joulukuusi koristellaan - tai hankitaanko sitä ylipäänsä. Kulttuurin tavat ja toimintamallit, jotka toistetaan lähinnä oman kodin sisällä, siirtyvät toki sukupolvelta toiselle. Mutta ei näillä ole kovinkaan kummoista merkitystä aikuiselämän kannalta. Harrisin mukaan ihmiset oppivat yhden toimintamallin kodin sisälle ja toisia kodin ulkopuolelle. Siksi lapsen kasvatuksella ei ole juurikaan merkitystä: lapsi oppii kasvatuksesta lähinnä sen, miten hänen tulee käyttäytyä vanhempiensa kanssa. Kun hän siirtyy kodin ulkopuolelle, hän oppii uudet toimintamallit - kodin ulkopuolelta.

Mikko Saxberg said...

Nyt en ole ihan varma puhutaanko tässä samasta asiasta. Voi olla, että puhutaankin, saat tarkentaa. Otan esimerkin:

Lapsen oma äiti on reagoinut jossakin tilanteessa jollakin tavalla esimerkiksi reagoinut pelästyksellä tilanteessa, jossa vieras koira tulee vastaan ulkoillessa. Tämä reagointitapa leimaa lasta, joka oppii äitiään seuraamalla miten reagoidaan kun vastaan tulee vieras koira. Tämä malli koiran kohtaamisesta säilyy, jos ei sitä erikseen pureta ja rakenneta uutta mallia, tätähän tehdään terapiassa. Sama henkilö voi myös saada uuden mallin sitä kautta, että hän itse kohtaa tilanteen ja hakeutuu tilanteeseen, jossa hän oma-aloitteisesti työstää pois pelkonsa olemalla koirien läheisyydessä ja poisoppimalla vanhan reagoimismallin. Monissa tapauksissa tapa kohdata koira seuraa häntä kuitenkin läpi elämän.

Sama kaava pätee esimerkiksi siihen miten lapsuudenkodissa on kannustettu tai ei ole kannustettu oma-aloitteisuuteen ja oman luontaisen kiinnostuksen seuraamiseen. Lapsi, jota on lähinnä kielletty lapsuudessaan, säilyttää tämän passivisen varautuneisuuden toiminnanmahdollisuuksia kohtaan, kunnes hän itse työstää itsensä pois sieltä, eli tarttuu toimeen ja vakiinnuttaa itselleen varauksettomamman ja sallivamman suhtautumisen toiminnanmahdollisuuksiin. Toki tämän prosessoinnin voi ponnistaa alkuun myös koulu, mutta koulussa on harvoin resursseja mennä niin syvälle lapsen mielikuvien juureen, että sieltä löydettäisiin joskus myös mallin joskus myös tiedostamaton lähtöpiste.

Monesti keissi on se, että myöskään aikuinen ihminen ei mahdollisuuksista huolimatta ala työstää tätä rajoittuneisuuttaan vaan tyytyy siihen, vaikka joissakin tilanteissa jopa itse tiedostaisi, että malli on rajoittava. Poisoppiminen tuntuu niin musertavan vaivalloiselta prosessilta, helpompaa antaa asian olla ja tyytyä omaan passiiviseen itseensä.

Tilanteissa, joissa vanhempi ei ole edes tietoinen tästä rajoittavasta mallista, hän myös siirtää sen suoraan eteenpäin omalle lapselleen, seuraten omien vanhempiensa jättämää mallia siitä miten lasten pyrkimyksiä kuuluu rajoittaa. Lapsi on ehkä geeneiltään ja nöäin synnynnäiseltä temperamentiltaan yhtä utelias ja ekstrovertti kuin hän itse, mutta opittu toimintamalli ei välttämättä taivu geenien edessä kuin kipuiluna ja merkityksellisyyden kaipuuna, jonkinasteisena ahdistuksena, jolle henkilö ei osaa antaa nimeä. Tukahtumisen kierre jatkuu. Vaikka lapsi olisi synnynnäiseltä temperamentiltaan varaukseton ja ennakkoluuloton tutkija, hänet on mahdollista tukahduttaa ja tätä tapahtuu monilla asteilla.

Jokaisen vanhemman toive luulisi olevan, että oman lapsen sekä luontaiset taipumukset että niiden päälle tulevat ympäristön positiiviset vaikutukset pääsisivät parhaalla mahdollisella tavalla esiin.

Antti Värtö said...

Koiraesimerkistä: ihmiset saattavat juuri tuollaisia pieniä, mitättömiä asioita oppia lapsena ja seurata aikuisenakin, koska ne ovat niin merkityksettömiä. Se, miten suhtaudun koiriin, on elämäni kannalta ihan se ja sama.

Mutta toinen esimerkkisi, jossa lasta kielletään tekemästä kaikkea ja sitten hänestä tulee passiivinen, ei päde. Elämän kannalta merkityksellisissä asioissa vanhempien kasvatuksella ei ole juuri mitään merkitystä. Esim. joku passiivisuus on juuri sellainen persoonallisuuden piirre, jossa vanhempien vaikutus on mitätön (katso Bouchardin tutkimus linkistä yllä).

Tämä KUULOSTAA ihan väärältä, koska omasta elämästä ja kaverien tarinoista olemme saaneet kuulla lukuisia esimerkkejä vanhempien vaikutuksesta omaan elämään. Mutta tämä on Harrisin mukaan harhaa. "Kasvatuksen myytissä" on loistava tarina naisesta, jonka vanhemmat olivat superkontrolloivia ja todella tiukkoja. Naiselle tuli aikuisena vakava ahdistushäiriö. Kaikki sanoisivat, että ahdistus johtui lapsuudenkodin vaikutuksesta. Mutta naisella oli myös kaksoissisar, joka kasvoi eri perheessä. Sisaren perhe oli lämmin, vapaa ja rakastava. Ja myös sisar sairastui ahdistushäiriöön. Se olikin geneettinen tauti.

Efekti on sama kuin enneunissa: jos näemme unen, että saamme rahaa ja voitamme seuraavana päivänä Ässä-arvalla satasen, ajattelemme nähneemme enneunen. Jos näemme rahaunen, eikä seuraavana päivänä tapahdu mitään rahaan liittyvää, unohdamme koko unen.

Samalla tavalla jos meillä on persoonallisuudenpiirteitä, mielisairauksia tms., jotka tuntuvat jotenkin korreloivan lapsuuskotimme ympäristön kanssa, kuvittelemme niiden olevan kasvatuksen aiheuttamia. Ne piirteemme, jotka eivät mitenkään tunnu liittyvän kotioloihimme (tai ovat jopa ihan niiden vastaisia) taas sivuutamme.

Ihminen luo elämästään tarinaa, jossa mutkat on vedetty hyvin suoriksi. Ja asioihin pitää aina löytyä syy. "Geenit" eivät tunnu kovin tyydyttävältä syyltä; "kasvatus" taas tuntuu.

Näin siis Harrisin ja kumppanien mukaan. Omasta mielestäni tämä teoria kuulostaa oikealta, mutta en ole asiantuntija.