Urbaani rytmi

Hei taas pitkästä aikaa

Olen viimeaikoina ihmetellyt sitä miksi kaupunkilaisten ja ei-kaupunkilaisten on niin vaikea löytää yhteistä kieltä. Luullakseni tämä voisi johtua ilmiöstä, josta itse käytän nimeä "urbaani rytmi." Tämä urbaani rytmi erottaa kaupunkilaiset muista ihmisistä ja siinä on mielestäni kyse eroista ajan ja tilan käsittämisessä.

Siinä missä puhutaan juurettomista kivikaupungin ihmisistä puhutaan myös maalaisromantiikasta. Maalaisromantiikka on tiukasti paikkaan sidottua, sitoutumista johonkin tiettyyn miljööseen, kuten kuvankauniiseen maatilaan, tai paremmin perinteisen suomalaisen mallin mukaisesti johonkin kitukasvuiseen suonsilmään, joka on hiellä ja verellä lunastettu. Ihminen tulee täydeksi ottaessaan paikkansa suvun- ja kotitilan jatkajana. Perinteet ja perhearvot merkitsevät paljon. Kun maalaispoika lähtee kaupunkiin häntä varoitellaan sen vaaroista ja niistä kodittomista ihmisistä, jotka ovat arvaamattomia liikkeissään ja mieleltään ailahtelevaisia.

Toisaalta, kun kaupunkilainen vierailee maalla hän ihmettelee mitä merkillistä on siinä paikassa, josta hän on niin paljon kuullut; mitä kaikkea siellä voikaan varmasti tehdä. Pettymys tai järkytys kun hän huomaa, että paikka itsessään on se mikä on merkittävä eikä se mitä siellä tehdään. Maatilalla tapahtuva toiminta saattaa olla hyvin askeettista, raskasta ja maalaisen mielestä se on vain hyväksyttävä hintana siitä, että saa olla osana tuota paikkaa ja tuntea kuuluvansa sinne.

Kaupungeissa muualta tulevat taivastelevat kaupunkilaisten suvereenia tapaa hallita ympäristöään ja sulkea se tarvittaessa ulkopuolelle. Paikka ei ole sinänsä relevantti, vaan se mitä siellä tapahtuu. Paikka on juuri niin arvokas, kuin siihen liittyvät tapahtumat. Merkityksellisiä paikkoja ovat ne joissa voi tehdä jotain mukavaa. Teatterit, ravintolat, puistot, laiturit, urheilupaikat, kirjastot ja areenat ynnä muut tapahtumapaikat, joihin liittyy muistoja aiemmista tapahtumista. Tämä näkyy esimerkiksi Helsingin Sanomien oma kaupunki osiossa, jossa kaupunkilaiset itse kertovat omista merkityksellisistä paikoistaan, jotka lähes säännönmukaisesti liittyvät siihen mitä siellä voi tehdä/nähdä.

Sen lisäksi kaupunkilaisella on oma pieni lokero, keidas hyörinän keskellä, jonne hän voi kutsua ystäviään, olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja tarvittaessa nauttia yksityisyydestä. Yksityisyys ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hiljaisuus. Täydellinen hiljaisuus saattaa jopa tehdä kaupunkilaisen rauhattomaksi. Vaikka hän kaipaisi hetken yksityisyyttä ja omaa tilaa, samanaikaisesti hän haluaa kuitenkin tietää, että se toiminta, josta hän vapaaehtoisesti hetkeksi pidättäytyy, on juuri niin tavoitettavissa kuin hän itse haluaa. Kaupunki humisee ikkunan takana, raitiovaunut kolisevat ja ambulanssin pillit huutavat.

Toisaalta urbaani rytmi on kysymys ajasta. Ajansosiologiassa on juuri ihmetelty sitä kuinka teollistuminen toi maaseudun rauhaan kellotetun elämäntavan. Nykyään kello on tavoittanut lähes jokaisen piilopirtin tässä laajassa maassa, mutta edelleen ajan käsitys vaihtelee ja nimenomaan se, mikä omasta mielestäni on olennaista kaupunkilaisen ja pienemmästä paikasta tulevan kanssa, mitä tehdä sillä annetulla ajalla. Kaupunkilaisen elämä koostuu ajan hallinnasta. Jos kaupunkilaiselle annetaan 10 minuuttia aikaa siirtyä paikasta toiseen, hän saattaa kävellä osan matkaa käyttääkseen sen ajan virkistyäkseen ja kulkee lopun matkaa bussilla. Vaihtoehtoisesti hän saattaa kulkea koko matkan bussilla ja käyttää jäljelle jäävän ajan johonkin muuhun kuten kahvikupposeen tai törmätäkseen tuttuunsa kaupungin vilinässä.

Jos pienemmästä paikasta tullut taittaa saman matkan hän ei koe olennaisena hyödyntää jokaista minuuttia ja käyttää sitä mahdollisimman hyödyllisesti. Jos hän istuu aamujunassa matkalla töihin hän ei muiden kaupunkilaisten tapaan välttämättä lue tai kuuntele musiikkia vaan tarkastelee ympäristöään. Hän ei koe, että jokin ajanjakso olisi niin merkityksellinen, että olisi kyse sen haaskauksesta mikäli sattuu kuluttamaan sen ilman sen tarkempaa visiota. Aikaa tulee ja menee; se soljuu ohitse ja ihmisen itselleen asettamat tavoitteet joko toteutuvat tai kariutuvat ennemmin tai myöhemmin.

Monesti kuulee sanottavan että kaupungissa vallitsee kiihkeä elämän tempo, joka tempaa mukaansa. Mielestäni tarkempaa olisi todeta, että kaupungin kyllästämä kiire ei ulotu sen rajojen ulkopuolelle. Kun totaalinen ja pysähdyttävä/päällekäyvä ja lamaannuttava hiljaisuus alkaa, se mikä on olennaista muuttuu selkeästi. Kyse ei ole ollenkaan siitä kumpi on oikeassa, vaan täysin erilaisesta orientoitumisesta elämään yleensä. Siitä miten haluaa käyttää sen annetun ajan. Intohimoisesti sekuntti sekunnilta, kokemus kokemukselta, eläen joka hetki kuin se olisi viimeinen, vai rauhallisesti jalat maassa kulkien ottaen sen mitä elämä antaa ja eläen tätä kautta rauhassa itsensä ja oman paikkansa kanssa.

Tietenkään ero ei ole enää mitenkään näin suoraviivaista, mutta edelleen se on olemassa ja havaittavissa.