Vastuuntunnosta

Halveksin ihmlisiä, jotka pakenevat vastuuta. En voi ymmärtää mikä oikeuttaa ihmisen sulkemaan pois jonkin asian ympäristössään, vaikka se asia vaatisi kannanottoa, huolenpitoa tai läsnäoloa. Kaikkein eniten minua nyppii se, että ihmiset eivät ajattele tekojensa seurauksia tai pahimmillaan pakenevat niitä. Vanhemmat, jotka eivät ota vastuuta lapsestaan, nuoret jotka teeskentelevät välinpitämättömyyttä saadakseen katu-uskottavuutta. Kuitenkin myös se, että liberalismin nimissä ihmiset pyrkivät kyseenalaistamaan kaiken ja yksilöllistämään koko elämäntavan, vain siksi, että niin on mahdollista tehdä, ajattelematta miksi jotkin asiat on alunperin alettu tehdä jollakin tavalla. En siis pidä anarkiasta; siitä että kyseenalaistetaan pelkästä kyseenalaistamisen ilosta.

Tämä piirre ärsyttää ihmisissä luultavasti sen takia, että tunnistan saman piirteen itsessäni. Olen itsekin kyseenalaistanut joka ikisen asian elämässäni jossain vaiheessa, ja edelleen itsessäni ilmenee tarve tehdä sitä. Ilmeisesti se on pysyvä osa luonnettani; ei auta kuin hyväksyä se. Olen kuitenkin alkanut ajatella, että kyseenalaistamisen voi tehdä kovin monella tavalla. Monissa elämäntapakirjoissa korostetaan rakentavaa kriittisyyttä; ei asioiden lakaisemista maton alle vaan niiden arviointia ja korvaamista vain tarpeen vaatiessa. Monesti jollekin toimintamallille löytyy melko selkeä tai järkiperäinen perustelu.

Samalla kyseenalaistamisen tarpeen tunne synnyttää kuitenkin jatkuvaa syyllisyydentuntoa, huonoa omaatuntoa, joka saa minut noudattamaan sitä minkä tiedän sisälläni olevan oikein ja tarpeen. Vastuuntunnosta tulee vankila, joka ei anna yhtään mitään anteeksi. Joskus sanotaan, että ihmiset ovat liian ankaria itselleen. Pitäisi oppia antamaan anteeksi itselleen, todeta oma puutteellisuutensa; inhimillisyytensä. Mutta en halua myöntää itselleni, että oma inhimillisyyteni ilmenee tarpeena paeta todellisuutta ja sen mukanaan tuomaa vastuuta ympäristöstäni. Välillä haluaisin sulkea pois osan siitä tiedosta, joka tekee minusta valveutuneen, vain siksi, että tieto tuo tuskaa.

Jotkut näkevät lapsuutensa sinä ruusutarhana, joka oli vapaa kaikesta stressistä. Silloin ei vielä vastuu painanut hartioita eikä liika tieto tuonut tuskaa. Itse en kaipaa lapsuuttani. Mielestäni vastuu on osa elämää; se tulee hyväksyä ja itse pyrin siihen joka päivä. Se ei ole kuitenkaan kovin helppoa. Varmasti meistä jokainen kamppailee näiden kysymysten kanssa.

Itse törmään vastuuseen eniten miettiessäni pystyisinkö koskaan perustamaan perhettä. Omasta mielestäni monet tämän päivän vanhemmat eivät ota vastuuta lapsistaan, vaan luulevat että sen voi ulkoistaa koululle tai jollekin muulle taholle kuten kaikki muutkin asiat. Lasten mukanaan tuomaa vastuuta ei pääse pakoon samalla tavalla kuin monia muita asioita. Toisaalta sanotaan, että vastuuseen kasvetaan. Useat tämän päivän vanhemmat ehkä sitten odottavat sitä ihmettä.

Voi tietysti olla että osaa ihmisistä siunataan toisia ankarammalla vastuuntunnolla. Joku ehkä sanoisi asian niin. Omasta mielestäni on kuitenkin perin kummallista jos jokin aikuisen elämän vastuualue tai varsinkin vanhemmuuden mukanaan tuomat vastuut tulevat yllätyksenä; sen verran paljon niistä kuitenkin puhutaan.

Jatkamme harjoituksia...