Aloitteen tekeminen

Elämä ei anna mitään ilmaiseksi. Kaikki on kiinni omasta viitseliäisyydestä. Jos jotain haluaa saada niin sen eteen täytyy tehdä töitä.

Sama pätee ihmissuhteisiin. Kukaan ei tule kotoa hakemaan, vaan jokaisen uuden tuttavuuden, kaverisuhteen tai ystävyyden eteen tehdään töitä; uhrataan aikaa ja yhteisiä hetkiä. Jos ihmiseltä kysyy miten tulit ystävystyneeksi tai tutustuneeksi johonkin ihmiseen, niin vastaukset ovat monesti tarua ihmeellisempiä. Yleensä joku sattuu sattumalta jonnekin, tai sitten yhteinen toimintaympäristö tuo ihmisiä yhteen. Kaikkein hauskinta ovat spontaanit kohtaamiset jossakin ehkä arkisessa ympäristössä, jolloin kumpikaan osapuolista ei välttämättä edes odottanut mitään erityistä.

Silloin juuri korostuu spontaani heittäytyminen ja aloitteen tekeminen. Joskus ihmiset kertovat että tällaisessa tilanteessa he ovat toimineet täysin vastoin tottumuksiaan ja ehkä alkaneet keskustella vieraan ihmisen kanssa, vaikka ovat perusluonteeltaan ujoja. Jostain syystä ihminen on tällaisissa tilanteissa monesti melko aidon oloinen, ehkä jännitys saa kaiken turhamaisuuden ja maneerit rapisemaan. Toisaalta sen tekee se, että aloitteen tekeminen on aina uskallusta olla haavoittuva. Ihminen ottaa askeleen, paljastaa jotain itsestään, laskee suojaustaan ja tekee aloitteen.

Pariutumisessahan on perinteisesti mielletty, että mies tekee tietenkin aloitteen; heittää pallon naiselle. Tämä on tottakai paljon vaadittu, mutta mies ottaa haasteen vastaan. Hän joko löytää itsestään sen rohkeuden heittäytyä uuteen tilanteeseen, tai sitten ei. Jos sen löytää, niin pallo on heitetty, ja vastuu jatkosta on toisella osapuolella.

Joku (monesti nainen) saattaa toisaalta omaksua asenteen, että ei kanna huolta aloitteen tekemisestä, vaan antaa elämän tapahtua ympärillään ja mikäli joku tuntee tarvetta tehdä aloite, niin hän voi siihen puolestaan joko vastata tai jättää vastaamatta. Tällainenkin ratkaisu vaatii tietysti rohkeutta tai vähintään itseluottamusta, että joku tosiaan vaivautuu tekemään aloitteen hänen vuokseen. Ei siis millään lailla yksinkertainen tilanne.

Monet tutkimukset keskittyvät siihen kuka parisuhteessa tai suhteessa yleensä käyttää valtaa. Mielestäni on mielekkäämpää kysyä kuka ihmisten tutustumishetkellä käyttää valtaa. Kuka nousee ratkaisijaksi? Riskinottokyky on eri ihmisillä erilainen ja tottakai ympäristö vaikuttaa hyvin vahvasti siihen millä tavalla ihminen mieltää omat mahdollisuutensa. Joku saa itsestään irti ja ottaa kontaktia.

Olen miettinyt, että onko näillä ihmisillä ainoastaan pienempi itsekritiikki, pelko epäonnistumisesta vai tulevatko he jollain tavalla tietoisiksi omista mahdollisuuksistaan ennen aloitteen tekemistä. Jos sellainen on mahdollista, niin silloin se on myös opittavissa. Vai käyttävätkö ihmiset itsensä preppaamiseen joitain mielikuvaharjoituksia tilanteissa, joissa omat mahdollisuudet ovat vaakalaudalla? :) Kai niinkin voi tehdä, vaikka se itselleni tuntuu vieraalta.

En itse pysty kuvittelemaan meneväni juttelemaan ennalta tuntemattomalle ihmiselle ja kuvittelevani mielessäni kuinka mukavasti juttu lähtee käyntiin. Sellainen tuntuisi itsepetokselta, koska jokseenkin yhtä suuri mahdollisuus on siihen, että tilanteesta muodostuu kiusallinen tai vaivaannuttava. En ole pessimisti, vaan haluan kohdata todellisuuden.

Elämä heittelee; anna sen tapahtua. Ota osaa, mene mukaan. Ota tietoisia riskejä. Älä ajattele seurauksia. Älä ajattele todennäköisyyksiä tai perusteluita. Jos sieltä oksalta tippuu, niin onpahan yrittänyt kiivetä ja ehkä seuraava oksa kestää paremmin.