Huomion tarve

Sain sen Flow-kirjan loppuun. Nimi oli siis:

Flow : elämän virta : tutkimuksia onnesta, siitä kun kaikki sujuu / Mihaly Csikszentmihalyi ; [suomentanut Ritva Hellsten]

Hyvää settiä. Kannattaa tutustua.

Eräs mukavan osuva näkökulma kirjassa oli se, että monesti huomionkipeys ja läheisriippuvaisuus ovat tulosta ihmisen tarpeesta kontrolloida ympäristöään. Itse olen sellainen ihminen, että minulla on suuri tarve olla välillä huomion keskipisteenä ja saada ihmiset kuuntelemaan itseäni. Tai monesti se vain tuntuu tosi hyvältä, kun saa ihmisten huomion kiinnittymään itseensä. Ja silloin kun se ei ole mahdollista, kun olen esimerkiksi fyysisesti heidän huomionsa ulottumattomissa, tunnen oloni jotenkin irralliseksi, kuin olisin tyhjän päällä.

Haluanko siis kontrolloida ympäristöäni tuomalla itseni heidän huomiokenttäänsä? Ihan kiinnostava näkökulma. Sen tarkkailusta tulee vaan toisaalta hieman vainoharhainen olo, kun alkaa tarkastella, että mikä määrä omasta vuorovaikutuksesta pyrkii manipuloimaan ympäristöä. Tai eihän siihen kukaan tietoisesti pyri, mutta monesti keskustelussa saattaa luonnostaan ja tiedostamattaan ottaa hieman dominoivan roolin.

Herää vain kysymys, että missä määrin ihmisten esiintymisvietti on seurausta heidän tarpeestaan saada kontrolloida muiden huomiota. Opiskellessani laulua lauluopettajani sanoi, että todellisen laulajan kuuluu olla hieman itsekeskeinen ja ajatella, että kaikki kuulijat ovat esityshetkellä siellä häntä varten. Eli suuri diiva ruokkii omaa luontaista tarvettaan dominoida ympäristöään.

Mietin vain, että tätä tarvettahan ei esiinny kaikilla ihmisillä. Eli kaikki ihmiset eivät koe tarvetta hallita ympäristöään. Kai se on itseluottamuskysymys; joku ihminen luottaa saavansa läheistensä läsnäolon ja välittämisen myös olematta heidän huomionsa kohteena.

Liittyyköhän tämä johonkin lapsuuden epävarmuuteen, ettei ole vauvana saanut tarpeeksi huomiota? Omalla kohdallani tätä on vaikea uskoa, koska olen lapsena ollut lähes aina huomion keskipisteenä ja vetänyt omaa showta. Toisaalta huomionkipeys voi olla juuri sen huumaannuttavan tunteen varjopuoli, eli että olen jäänyt koukkuun siihen tunteeseen, että ne kaikki kuuntelevat juuri minua. Uusi addiktio.

Kaikki tietävät sen kliseen, kuinka vanha näyttelijä, laulaja tai taiteilija kuin syntyy uudestaan kun huomio kääntyy häneen. Karisma purskahtaa esiin, ja tämä suuri kyky täyttää huoneen valovoimaisella persoonallaan. Tiedostan tämän taipumuksen itsessäni. Se on kuin tiedostamaton reaktio, jossa vastaa haasteeseen. "Mä en pelkää huomiota. Mä näytän teille."

Mutta nautinko opettamisestakin vain sen takia, että saan aivopestä nuoria mieliä ja päättää mitä heidän huomiokentässään on? Minä ohjaan heidän avoimen vaikutusalttiina odottavat mielensä omaksumaan juuri niitä asioita, joita minä pidän olennaisena ja arvokkaana. Minä saan päättää minkä arvon annan itselleni heidän silmissään. Erään elokuvan sanoin: "Eager young minds of tomorrow." Haluaisitko sinä antaa minun päättää mitä sinun lapsesi uskoo?

Huomionkipeys on myös tietynlaista leikkiä. Ihmisen huomiota ei nimittäin saavuteta yhdentekevällä toiminnalla, vaan ihmisen kiinnostuksen herättäminen vaatii aina jotain erityistä. Laulaja tekee sen äänellään, draaman tulkitsija tekee sen eläytymisellään, muusikko tekee sen kokonaisvaltaisella keskittymisellään ja uppoutumisellaan.

Ihmisen huomion herättäminen ilman mitään erityistä kikkaa onkin sitten vaikeampi homma. Se vaatii juuri sitä karismaa. Se tarkoittaa itsensä oikeuttamista. "Koska minä olen tällainen persoona teidän kannattaa kuunnella minua."