Sunday, March 28, 2010

Parhaat asiat elämässä syntyvät sivutuotteena

Tuo otsikko kiteyttää sen mitä olen tässä viimeisen vuoden aikana oppinut. Keskittymisen on suuntauduttava muuhun, että toivottu lopputulos voi syntyä.

Parasta olisi mikäli olisi mahdollista olla keskittymättä mihinkään, mutta se ei ole ihmiselle mahdollista. Tässä on tietysti se paradoksi, että "keskittymättömyyttä" ei ole olemassa. Ei ole mahdollista keskittyä olemaan keskittymättä.

Eli koska ei voi olla keskittymättä johonkin, niin kunkin asian kohdalla täytyy löytää oikea asia, johon keskittyä. Suuntaa oman energiansa tietoisesti johonkin asiaan, niin ettei pysty keskittymään kahteen asiaan samalla kertaa.

Aiemmassa postauksessa esille tullut asetelma: jos haluaa suuntautua ihmisiin rakentavasti, täytyy pyrkiä pelkästään ymmärtämään omaa tapaansa suhtautua ilman intentiota muuttua. Eli heti sillä hetkellä kun ainoa pyrkimys päässä on ymmärtää omaa suhtautumista, syntyy rakentavaa ja luontevaa vuorovaikutusta. Kun yrittää ymmärtää itseään, niin ei edes huomaa toimivansa toivomallaan tavalla.

Jos taas pyrkimys on opettaa, niin paradoksaalisesti siihen on pakko pyrkiä yrittämällä itse oppia toiselta. Kysyä oppijalta miten sinä ymmärrät tämän? Kysymyksen kautta. Ja sivutuotteena oppilas oppii.

Jos tavoite on auttaa toista ymmärtämään, niin ainoa tapa tehdä se, on yrittää itse mahdollisimman pyyteettömästi ymmärtää toista ilman määrittelyjä, vaikka tämä ei olekaan loppuviimein edes mahdollista. Miten sinä ajattelet tästä? Ja sivutuotteena toinen ihminen selventää asian itselleen. Tavoite saavutettu.

Jos ihminen haluaa rakastaa toista ihmistä, niin kaikkein parhaiten hän siinä onnistuu näkemällä inhimillisyyden pienet osat, jotka tekevät kokonaisuudesta ainutkertaisen korvaamattoman. Jos joku ihminen sanoo, että hän ei osaa rakastaa, niin kehottaisin ottamaan kenet tahansa ihmisen ja pyrkimään nähdä tuon ihmisen kokonaisuus, ne merkittävät tekijät, jotka ovat muodostaneet hänen uniikin olemuksensa. Silloin ei voi kuin ihmetellä sitä monimuotoisuuden rikkautta.

Mitä jos tavoite on saavuttaa onnellisuus? Saman kaavan mukaisesti suora tavoittelu vie ihmisen kaikkein kauimmas onnellisuudesta ja synnyttää sen sijasta maanpäällisen helvetin ahdistuksen kautta. Ahdistus, joka on pelkoa ettei koskaan löydä tasapainoa.

Koska suora tavoittelu ei toimi, niin tässäkin asiassa on pakko löytää se sivutavoite, joka mutkan kautta tuo toivotun tuloksen vahingossa. Eli mikä on se kysymys, jota onnellisuuden äärellä pitää kysyä? Mikä on se intention suunta, joka vahingossa tuottaa onnellisuuden sivutuotteena?

Luulen, että tuo kysymys on "Mitä sinä näet, kuulet, tunnet, haistat, maistat?" Suunnataan intentio mahdollisimman pieniin asioihin. Keskitytään kokemaan jokaisella solulla pienimmät asiat mitä ympärillä on. On paradoksaalista, että maailman suurinta asiaa on pakko tavoitella keskittymällä kaikkein pienimpiin asioihin. Sillä hetkellä kun keskittyminen suuntautuu kaikkein pienimpiin asioihin, ihminen unohtaa onnellisuuden tavoittelunsa ja tulee vahingossa onnelliseksi.

Jos otetaan kourallinen ihmisiä, jotka kokevat olevansa onnellisia ja heiltä kysyttäisiin tavoittelevatko he onnellisuutta, kaikki vastaisivat kieltävästi. Sen sijaan kun heitä eritellään huomataan, että he osaavat havaita pieniä asioita. Kirjoitin vuosi sitten Csikscentmihalyin elämänfilosofiasta, jossa Flow pyritään saavuttamaan keskittymällä pienimpiin asioihin. En silloin täysin edes ymmärtänyt mistä oli kysymys.

Tee pieni testi:

Istu siinä,

kuuntele mahdollisimman tarkasti kaikkia ääniä.

Katso mahdollisimman tarkasti yksityiskohtia näkökentässäsi.

Tunne kehosi, tunne kuinka se lepää vasten tuolia.

Maista maku joka sinulla on tällä hetkellä suussasi.

Haista mahdollisimman tarkasti mikä tuoksu leijuu nenässäsi.

Minulla tulee ainakin noista asioista sellainen olo kuin unohtaisin jotain epäolennaista.

Puhutaan hetkessä elämisestä ja pysähtymisestä, havahtumisesta. Minusta kuvaavampaa ja helpommin ymmärrettävää on keskittyminen pieniin asioihin. Lumikiteisiin, vesipisaroihin, yksittäisiin nuotteihin, puun syihin, kankaan kuituihin, muurahaisiin.

Biologit ja kemistit ovat niin keskittyneitä partikkeleihinsa, ettei heillä parhaassa tapauksessa ole aikaa vaivata päätään niin abstraktilla ajattelumallilla kuin onnellisuuden tavoittelu. Asiaansa uppoutuva ihminen saavuttaa FLOWn, onnellisuuden.

Tämä on niin yksinkertaista, että ärsyttää ja naurattaa samanaikaisesti. :D

KESKITY PIENIMPIIN ASIOIHIN MITÄ LÖYDÄT. Suuntaa huomiosi ja energiasi havaitsemaan pienimmät asiat mitä ympäristöstäsi löytyy. Tulet sivutuotteena onnelliseksi.

Kannattaa vähintään kokeilla.

2 comments:

Mari said...

Hyvä kirjoitus! Lisäisin tuohon vielä, että parhaat asiat elämässä ovat yleensä ilmaisia.

Tuosta sanasta "havahtuminen" tuli mieleen... Oletko lukenut Antyhony de Mellon samannimisen kirjan?

M-kulkija said...

Olen juu. Jossain vaiheessa se puhutteli enemmän kuin nykyään. Siinä Mellon ajattelussa on vaan pääpaino vapautumisella eikä ajattelun jalostamisella. Voi olla valveutunut ja nähdä elämän ristiriitoja ja naurettavuuksia, mutta kuitenkin pyrkiä elämään tiedostavaa ja tavoitteellista elämää.

Tiedostaminen ei saa koskaan olla pelkästään kyseenalaistavaa, vaan olemassa olevaa tietoa tarkentavaa.