Sunday, September 26, 2010

Kylmyydestä palkitaan; vassariksi kasvetaan

Lueskelin viikonloppuna Dostojevskin esikoisromaanin Köyhää väkeä. Helppolukuinen ja viihdyttävä, mahtavan tarkkaa kuvausta ja tuntojen tulkintaa reppanoista ihmiskohtaloista.

Tuon kirjan pohjalta nousee ajatus missä määrin ihminen on oman onnensa seppä ja missä määrin riippuvainen häntä suurempien voimien suopeudesta? Minun sisälläni taistelee aina ristiriitaisten arvojen myllerrys, missä vastakkain ovat omin voimin selviytymisen ja oman pesän turvaaminen ja toisaalta oman heikkouden hyväksyminen. Yleensä jälkimmäinen on voitolla.

Hyvinvointiyhteiskunnan ruusuilla tanssiminen on melko veteenpiirrettyä siinä mielessä, että se turvallisuuden tunne on tietyllä tapaa keinotekoisesti yllpidettyä. Samantien kun rahat loppuvat, ihminen loukkaantuu tai tulee sosiaalisesti murjotuksi, niin näennäisen staattiselta elämäntavalta ja kokemukselta tipahtaa pohja. Ja se voi käydä ihan kenelle tahansa. Kuka tahansa voi jäädä auton alle tai alkaa nähdä pieniä vihreitä miehiä. Oman ahdingon ja tuskan keskellä katoavat ne vaivalla yllpidetyt illuusiot omanarvontunnosta ja riippumattomuudesta.

Minä sain joskus reilu 10-vuotiaana joulu- tai synttärilahjaksi kirjan nimeltä Menestys. Se kertoi menestyksen avaimista, en muista tarkempaa sisältöä, mutta sen kantava idea oli esitellä erilaisia näkökulmia menestyksen saavuttamiseen. Kirjan ainoa pahempi puute oli ettei menestystä muistini mukaan kertaakaan kunnolla määritelty.

Ihmiselle on luontaista, että hän ei halua olla riippuvainen kenestäkään muusta, vaan tulla toimeen omillaan: elää osana yhteisöä, mutta suoriutua oman panoksensa turvin. Kun ihminen joutuu kerta toisensa jälkeen turvautumaan muiden apuun, niin se omanarvontunto ja ylpeys pärjäämisestä karisevat lopulta täysin. Sellaiseen tilanteeseen joutuneet harvemmin pitävät alennustilaansa millään tavalla positiivisena tai rentona. Se on ainoastaan nöyryyttävää.

Itselläni on sikäli ristiriitainen kokemus, että mielestäni turvaverkkoja ehdottomasti tarvitaan ja olen niitä itsekin rakentamassa, mutta ymmärrän myös sitä pärjäämisen ihannointia. Olen sitä mieltä, että ihminen saa tarvita apua ja tukea, eikä se millään tavalla tee hänestä sen säälittävämpää tai väheksyttävämpää yhteisön jäsentä. Ne piinkovat porhaltajat, jotka laskevat erilaisia vaihtoehtoja omien kriteereidensä (monesti numeeristen) kautta, ovat aivan yhtä inhimillisiä kakkiaisia kuin sosiaalipuolen vakioasiakkaat.

Toisaalta siitä ei pääse mihinkään, että tämä meidän nykyinen ja valitettavasti myös tuleva (ainakin siltä näyttää) yhteiskuntajärjestyksemme palkitsee niitä, jotka valitsevat kylmät arvot ja oman pesän turvaamisen välineellisen menestymisen kautta. Porkkanat suodaan niille, jotka sulkevat korvansa muiden huudoilta ja keskittyvät haalimaan menestystä vain itselleen. Minua hävettää, että tämä ärsyttää minua. Minä en haluaisi ärsyyntyä siitä, mutta en voi sille mitään. Minua ärsyttää suunnattomasti se, että ihmisen on mahdollista ajatella vain itseään ja oman välittömän ympäristönsä toimintaedellytyksiä ja hänen tiensä materiaaliseen onneen on kuin kiveen kirjoitettu.

Välillä vaan ajattelee, että miksen minäkin saisi olla kunnolla puhtaasti itsekäs ja mässäillä oman työni hedelmillä? Panostaa kuluttamiseen ja käyttää älykkyyttäni ainoastaan oman edun tavoitteluun? Tehdä työtä puhtaasti itselleni. Pistää osaamiseni puhtaaseen duuniin, eikä uhrata turhia ajatuksia heikompien pärjäämiseen.

On jotenkin absurdia miettiä kuka on enää tarpeeksi hullu valitakseen huonosti palkatut ihmisalat ja sisällöllisemmät palkitsevuuden kokemukset, kun välillä tuntuu, ettei muista ihmisistä välittäminen ole edes sosiaalisesti arvostettua. Tämä kirjoitukseni kuulostaa tietysti siltä, että olen katkeroitunut omien valintojeni takia ja mietin miksen minäkin saisi vaan haalia rahaa ja kyykyttää köyhiä. Tuohon kysymykseen en ole saanut vastausta. Kun on joskus saanut osakseen tietoisuuden elämän edellytysten hauraasta luonteesta, siltä ei osaa enää sulkea silmiään.

On myös kiinnostava kysymys, että vaikka tässä meidän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiomallissamme minunkaltaisilleni ihmisille on vielä käyttöä, niin maailmassa on paljon sellaisia yhteiskuntia, joissa hyvinvointiin keskittyviä tietotyöläisiä ei kaivata ja he joutuvat tarpeettomina hankkimaan uuden elämäntavan. Sosiaalisen elämän arvaamattomuus ja se, että ne elämän nallekarkit tosiaan jaetaan älyttömän epätasan, kohdataan niissä maissa muilla menetelmillä. Joissakin maissa heikoimmat vaietaan kuoliaaksi. Ja tosiaan kuoliaaksi asti. Sen on täältä katsottuna vierasta, mutta paikallisella mentaliteetilla ei välttämättä yhtä vaikeaa ymmärtää. Elämän eetos saattaa siellä olla, että elämä on taistelua ja jokainen potkii niin kauan kuin hänen osakseen on annettu.

Monien porvaripuolueiden teesi on, että mikä on kun rehellinen työnteko ei enää kannata? Eikö se kyseenalaista sen ahkeruuteen, yritteliäisyyteen ja oma-aloitteisuuteen perustuvan elämäntavan? Sitten ne laskevat verot ja saavat omansa onnellisiksi, kun sillä työnteolla ja uraporhaltamisella saa haalittua mammonaa ja materiaalista hyvää niin että korvista pursuaa. Ahkeruudesta kuuluu saada palkkio. On vain nykypäivän uusi keksintö, että sen palkinnon kuuluu olla rahallinen. Aiemmin se palkinto tarkoitti ihan vaan sitä omanarvontuntoa, täyttä vatsaa ja kuivaa lämmintä sänkyä missä nukkua.

Vassarit kysyvät, että mitä meidän on mahdollista tehdä, että se sosiaaliseen elämään liittyvän epävarmuuden aikaansaama inhimillinen hätä ja kärsimys olisivat pienempiä? He tietysti haluaisivat lisätä henkistä hyvinvointia, inhimillisyyttä ja välittämisen arvoja. Se on sitä rakkauden sanomaa, jota ei pysty vastustamaan. Mutta demarit eivät kyllä ole enää mitään vassareita, jos siellä aletaan ajaa bemareilla päristelevän keskiluokan etuja.

Se yritteliäisyyttä ja oma-aloitteista pärjäämistä arvostava osa minussa, joka haluaa aina näyttää muille mallia, joka luottaa kykyihinsä ja tietää olevansa terävä kuin partaveitsi, kyllä haluaisi nauttia työn hedelmistä ja myös painaa niiden hedelmien eteen merkittävästi duunia. Ja minä en voi olla ihailematta niitä teräksen kovia ja omanarvontuntoisia partaveitsiä, jotka eivät uhraa ajatustakaan epäonnistumiselle vaan satsaavat, toimivat ja nostavat palkkionsa tietäen (tai luulevansa) ansainneensa sen.

Toisaalta se filantrooppi, nyyhkyromantikko minussa taas ei kestä sitä ajatusta leipäjonoista ja syyntakeettomista kärsijöistä, jotka ovat täysin sattumalta tipahtaneet rattailta. Haluaa aina ottaa osan toisen tuskasta ja pyrkiä auttamaan heitä takaisin rattaille, että he vielä kerran saisivat koottua omanarvontuntonsa pärjäämisestään ja tarpeellisuudestaan.

Minun osani on ilmeisesti aina käydä tätä kamppailua päässäni, sisäinen parlamentarismi humisee ja sekoittaa ajatuksia. Tarja Halonen sanoi joskus, että parlamentarismiin kuuluu aina se ärsyttävä moniarvoisuus, joka pitää vain hyväksyä. Ehkä tällainen ajattelutapa voi siis olla omiaan terveessä politiikassa, missä pitää parhaimmillaan ymmärtää hyvin toisistaan poikkeavia arvomaailmoja.

Minä olen kylmä oman edun tavoittelija, joka joutuu/saa panostaa kaikkensa muiden auttamiseksi. Yritä siinä nyt sitten elää.

3 comments:

Anonymous said...

Silmääni hyppäsi lausahdus sosiaalisesta arvostuksesta. Mitä virkaa sillä on?

Itsekunnioitus on kaiken aa ja oo. Se syntyy mm. siitä, että elää sellaisten arvojen mukaan, jotka tuntuvat sydämessä oikeilta.

Ne arvot eivät kumpua itsekkyydestä, mistä voinee päätellä, että hedonistinen elämäntapa ei johda onnellisuuteen.

Minttu

M-kulkija said...

Pikkumainen ihminen sitä vaan jostain syystä hykertelee saadessaan sellaista kokemuksen vahvistamista kuin sosiaalista prestiisiä. Se hyväolo on kylläkin aina onttoa ja vailla perusteita, mutta edelleen tilanteessa, jossa ainoa, joka tietää ihmisen tekevän tärkeää työtä, on hän itse, voi tilanne käydä pidemmän päälle hiertämään sitä pikkumaista egoa.

Toiste sen oman panoksen merkityksellisyyden ja arvon näkee kirkkaammin kuin toiste.

Minä olen kanssasi ilolla samaa mieltä, että onnellisuus ei tule koskaan pelkästään itseensä uppoutumisesta vaan syvempi merkityksellisyyden tunne vaatii aina ympärilleen jotain mikä tähtää toiminnan laajempiin seurauksiin.

Minä vain mietin, että miksi silti olen kateellinen niille hedonisteille?

Anonymous said...

Ihana tuo viimeinen kappaleesi :)

Olisitkohan kateellinen siitä, että oman napansa ympärillä pyörivä hedonisti viis veisaa muusta kuin omasta nautinnostaan - hänenlaiselleen ihmiselle sellaiset käsitteet kuin sosiaalinen omatunto ja yhteisvastuu jne. ovat vieraita, joten hän voi tyytyväisenä rapsutella mahaansa kaikesta maailman ahdingosta huolimatta.

Kuin kissa, joka makoilee pankolla itseään nuoleskellen! :)

Tavallaan helppoa elämää mutta merkityksellisyyden kanssa niin ja näin.

Minttu