Älä herätä minua!

Kävin pari viikkoa takaperin katsomassa Inception-leffan ja se oli kyllä pitkään aikaan kutkuttavin leffa ja on pyörinyt mielessä monta kertaa vielä jälkeenpäinkin.

Minun mielestäni leffalla oli kaksi hyvää ja selkeää pointtia:

1. Jos ihminen saisi valita elääkö hän itse muodostamassaan todellisuudessa vai oikeassa todellisuudessa, niin kumman hän valitsisi?

2. Ihminen, joka kohtaa itsensä avoimesti, asettaen itsensä alttiiksi ja työstää itseään painavat traumat, on voittamaton.

Minä pidän elokuvista; ne vetoavat tunteisiin ja antavat aineksia unelmille. Minä ihmettelen miksi ihmisen mielikuvitukseen vetoaa illuusio, että mikä tahansa on mahdollista. Sadut ovat parhaita elokuvia. Sadut ovat parhaita kirjoja ja kertomuksia, koska saduissa tämän meidän puutteellisen todellisuutemme ärsyttävät reunaehdot eivät päde. On hyvin houkutteleva ja vangitseva ajatus, että ihmisen olisi mahdollista luoda itselleen maailma, jossa ainoa rajoittava tekijä olisi ihmisen oma kyky kontrolloida mieltään.

Kaikkivoipaisuuden kaipuu on inhimillistä mutta se unelmointi ja vääristynyt todellisuuskuva voivat herkästi jäädä päälle. Unessa elämisessä on myös se jännä piirre, että vaikka unet kuinka monesti tuntuvat sattumanvaraisilta ja järjettömiltä, niin ne todellisuudessa ovat kuitenkin aina vain yhden ihmisen mielikuvia, yksissä aivoissa tuotettu. Siksi ne menettävät paljon todellisuuden sattumanvaraisuudesta ja ennustamattomuudesta.

Jos kuitenkin ajattelee esimerkiksi elokuvaa Vanilla Sky tai sen alkuperäistä versiota "Abre los ojos" niin se kertoo hyvin miten ihmisen puutteellisuus ja todellisuuden karu tendenssi murskata unelmia, saavat ihmisen valitsemaan keinotodellisuuden doktriinin. Vanilla Skyssa tämä tehdään vielä ihmisen omalla suostumuksella, että hän ei uneksiessaan edes tiedä uneksivansa, vaan pitää doktriinin todellisuutta ainoana oikeana.

Omasta mielestäni todellisuuskuva hämärtyy viimeistään siinä vaiheessa kun kaksi todellisuutta, säännönmukainen ja ennustamaton alkavat sekoittua. Ihmisen itsensä luomat mielikuvat eivät pysy enää vain unissa, vaan mahtava ja voimakas mielikuvitus osaa maustaa myös tätä todellisuutta ja ihmisen tietoisuutta siten, että nuo ihmiset elävät satua meidän kaikkien keskellä. Heidän mielikuvituksensa on luonut heille oman parhaan todellisuuden, joka tarjoaa jännitystä ja hallinnan tunnetta harmaan, orjuuttavan arjen keskellä. Esimerkiksi elokuva Kaunis mieli kuvaa sitä prosessia todella osuvasti. Herkkä ja valtavan voimakas mielikuvitus luovat oman tapansa elää, joka on jotain muuta kuin tämän todellisuuden ärsyttävät reunaehdot.

Jossain vaiheessa vedetään raja terveen ja sairaan välille, jossain vaiheessa unesta tulee kestämätön.

Se toinen hyvä pointti, jonka tuollainen keinotodellisuus mielestäni luo, on ihmisen kyky avoimesti eritellä oman mielensä tuotoksia. Myös tähän perustuvat molemmat elokuvat Kaunis mieli ja Inception. Kuinka ihminen kohtaa oman mielensä ja käsittelee häntä vaivaavat demonit ja rakentamattomat ajatusmallit?

Minä ihailen ehdottoman keskittymisen taitoa. Se yhdistää urheilijoita, taiteilijoita sekä monia pyyteettömiä ammattilaisia, jotka keskittävät tarmonsa ja pyrkivät hallinnan tilanteeseen. Keskittyminen on helpottanut omaa taivaltani, eikä ole väärin sanoa, että minä pyrin tämän todellisuuden hallintaan järkeilemisen ja kokemuksen erittelemisen kautta. Minä myös ihailen rohkeutta kohdata itsensä, omat puutteensa, traumansa ja työstää noita rajoittavia malleja menemällä vaikeiden kysymysten äärelle.

On tilanteita, joissa ihmisestä tuntuu, että nyt minä tulen hulluksi. Tuntuu, että mopo lähtee käsistä ja kokonaisuutta hallitsee joku täysin vieras voima. Ihmisen polla on siinä mielessä merkillinen vekotin, että sen sisältä löytyy myös potentiaali ja energia sekoittaa koko pakan toiminta. Ei ole mitenkään sanottua, että aivot toimisivat jotenkin säännönmukaisesti kantajansa eduksi vaan ne saattavat hyvinkin kääntää takkinsa jossain yllättävässä vaiheessa. Se vasta onkin haaste, kun uhka tulee yhtäkkiä toimijan omasta päästä. On myös tiedossa, että ihminen on viisaudessaan kehittänyt joukon tehokkaita menetelmiä, joilla terveinkin ihmismieli saadaan murtumaan ja menettämänä hallintansa.

Elokuvien satumaailman kautta on kuitenkin kiehtovaa heittää ilmoille kysymys, missä määrin ihmisen on mahdollista kontrolloida oman mielensä toimintaa? Suurin osa ihmisistä ei lähde leikkimään tulella, vaan toteaa, että tämä todellisuus on ainoa oikea eikä kannata lähteä kerjäämään verta nenästään. Itse paniikin rajamailla käyneenä voin myös sanoa, että se tunne on niin epämiellyttävä, että sitä ei halua koskaan uusia; itsesäilytysvaisto ajaa edelle vaikka kuinka haluaisi haastaa oman mielensä toiminnan. Siinä paniikin huumassa tuntuu myös kuin olisi tulossa ovelle, jota ei kuulu avata.

Terapia on kaiketi oman itsensä kohtaamista ja menemistä syvätasolle mahdollisimman lähelle alitajuntaa. Kiinnostavaa Inception elokuvassa oli myös ihmisen kyky unohtaa jotain niin tuskallista, että hän ei parhaalla tahdollaankaan pysty sitä kenellekään avaamaan tai nostamaan mieleensä. Herkkä mieli puolustautuu, todella kiinnostava mekanismi.

Avoimuus on kuitenkin monessa asiassa avainasenne, niin myös terapiassa. Mikään ei onnistu sukeutuneella asenteella. Avoimuus vaatii rohkeutta asettaa itsensä alttiiksi ja mielenterveyden äärellä se on tietysti todella vaikeaa; kuinka mieli, joka on solmussa voisi myöntää käskijälleen rohkeutta? Vaikeiden asioiden kohtaaminen ja kaataminen pöydälle tuntuu kuitenkin niin puhdistavalta, että se on tavoittelemisen arvoista.