Maailma on pilalla; otan lomaa

Opinnäytetyö valmistuu jotakin vauhtia ja samalla totutellaan puoliaikuiseen elämänrytmiin. Aikuiseen sikäli, että käydään kurinalaisesti töissä, mutta puoliaikuiseen, koska elämän kiinteät ja pysyvät elementit lähinnä vähentyvät. En kuitenkaan halua sanoa, että aikuisuus olisi pelkkää tylsää velvollisuudentuntoa ja itsensä rajoittamista; angstinen teini minussa vain kaipaa sitä juurettomuutta ja ennakoimatonta elämää.

Luin viikonloppuna Maija-Riitta Ollilan kirjaa Moraalin tuolla puolen, missä kirjoittaja erittelee todella osuvasti ja tarkkanäköisesti lyhytnäköistä "kevytetiikkaa", jossa nykypäivän ihmisten ajattelu perustuu kovin pintapuolisille mutu-tunteille. Ajattelua ei ohjaa niinkään tahto viisastua kuin elämässä leijuminen.

Itseäni kirjassa puhutteli erityisesti tunne-etiikkaa käsittelevä osio, jossa Ollila käsittelee tunteen perversiota. Ihmisen velvollisuudentunto, ja hänen oikean ja väärän tajunsa saattavat kääntyä vääristyneeksi, jos ihminen kokee vastuuntuntoa rajattomasti koko ihmiskunnan virheistä. Hän saattaa kokea velvollisuudekseen oikaista myös sellaiset laiminlyönnit ja epätoivotut asiat, jotka eivät ole hänestä itsestään lähtöisiä. Tämä voi esimerkiksi tarkoittaa tilannetta, jossa ihminen myötäelää maailman tuskaa niin voimakkaasti, että alkaa kokea surua ja huonoa omaatuntoa maailman epätäydellisyydestä.

Tunne-etiikka on etiikan tavoitelluimpia muotoja, jolloin ihminen sitoutuu ja tiedostaa asioiden parhaan tolan eläytyen siihen tunteiden tasolla. Tämä on hyvin kokonaisvaltaista ja myös äärimmäisen motivoivaa; tunne on suuri voimavara ja kuin täydellistää ponnistelun. Jos sitä ei kuitenkaan mausteta järkietiikan terveellä maalaisjärjellä ja suhteellisuudentajulla, ihminen kokee syyllisyyttä asioista, jotka ovat toki parannettavissa, mutta joista hän ei ole itse kokonaisvaltaisesti vastuussa.

Tunne, järki ja viimeisenä tahto. Tahto-etiikasta Ollila käyttää sanaa Fortissimo-etiikka mikä tarkoittaa, että ihminen sitten painaa eettisten periaatteidensa perässä läpi harmaan kiven, vaikka matkan varrella huomaisikin, että hänen eettinen periaatteensa tuottaa hänelle itselleen pahaa oloa, eikä loppujen lopuksi edes toteuta alunalkaen jaloa periaatetta.

Tasapainoa, tasapainoa...tunnetta arvioidaan järjellä ja puskutraktoriksi eettiseen kamppailuun lisätään sopivasti tahtoa: pitäisi tulla hyvä. Jos paletista kuitenkin puuttuu joku palanen, niin lopputulos jää jollain tavalla vinoutuneeksi.

Itseeni tuo tunne-etiikka vetoaa sillä tavalla, että vaikka asioihin ja rakentaviin periaatteisiin sitoutuminen tunteella on hyvä asia, niin minulta hukkuu kerta toisensa jälkeen suhteellisuuden taju siitä, että olen osa kokonaisuutta, jossa kannan vastuuni itsestäni ja omasta välittömästä toiminnastani, mutta en ole vastuussa koko maailmasta. Tottakai kehityksen avainasia on tavoitella toiminnan laajempia positiivisia seurauksia ja taustalla tavoitellaan parempaa tai parasta mahdollista maailmaa, mutta sinne ei mennä vain minun panoksellani.

Ihminen elää itseään varten ja jos unohtaa elää itseään varten, siitä ei kukaan muu tule pitämään huolta. Omat tarpeensa ja ilon tavoittelunsa voi asettaa loputtomasti sivuun, eikä siitä kuitenkaan jaeta mitään mitaleja. Loppujen lopuksi vain alkaa kyynistyä, kun huomaa, etteivät omat hartiavoimat yksin riitäkään muuttamaan tätä maailmaa paratiisiksi.

Minulla oli jossain vaiheessa kavereiden kanssa ideointia, että kun nyt saan tämän kuuden vuoden uurastukseni opiskelun saralla päätökseen ja siirryn ainakin toistaiseksi pois opiskelun piiristä, niin tätä voisi juhlistaa lähtemällä Kuubaan salsaamaan tai muuten irrotella ja palkita itsensä näkemällä hieman muutakin kuin lähijunan kattopaneelit aamuruuhkassa. En pelkää jämähtäväni työelämään päästyäni, mutta nyt tuntuisi olevan oikea aikaa hieman maltillisesti revitellä ja tehdä sitä mitä mieli tekee. Se ei ole ennenkään ollut mahdotonta, mutta nyt aika tuntuu sopivalta.

Ihmettelen vain sitä, että olenko yksin ajatukseni kanssa, kun minun pitää antaa itselleni erikseen lupa tehdä sellaisia asioita, jotka eivät välttämättä olekaan loppuun asti rationaalisuuden kautta perusteltuja. Missä vaiheessa vastuunottaminen vääristyi ja muuttui vankilaksi? Vai onko se vain kaavamaisuudessaan niin turvallista ja helposti ennakoitavaa, kun kerta toisensa jälkeen asettaa ilontarpeensa sivuun ja uurastaa silmät kiinni?

Minä SAAN pitää hauskaa ja minä SAAN elää itselleni, ottaa elämästä kaiken irti. Tunne-perversion havaitsee myös sitä kautta, että kun tarpeeksi kauan jauhaa vastuullista mallikansalaisuuttaan, niin loppujen lopuksi haluaisi heittää hanskat tiskiin totaalisesti; myydä kaiken, vaihtaa nimen ja numeron ja aloittaa uusi elämä ilman vastuullisuuden haamua. Ehkei kuitenkaan aina tarvitse mennä niin äärilaidasta toiseen.