Parempi tulevaisuus

Kerron teille salaisuuden; ihmiset ovat erilaisia. Ja joissain asioissa hämmentävän samanlaisia. Peruskonflikti. Ihmistyössä suurimmat kiksit saa siitä kuinka erilaisia ihmiset tosiaankin ovat. Ihmisten tapa nähdä ja käsitellä elämää poikkeaa hyvin vahvastikin, ja se on jatkuva ihmetyksen aihe. Joidenkin harvempien kanssa jakaa samanlaisen kuvan maailmasta.

Onko maailma:
- mahdollisuuksien maailma
- uhkien maailma
- selviytymisen maailma
- ilon maailma
- jakamisen maailma
- turvautumisen maailma
- toisen ihmisen alistamisen maailma
- vahvimman/heikoimman maailma
- suoriutumisen maailma
- nautinnon/nauttimisen maailma
- kärsimyksen maailma

Erilaisuutta pitää ymmärtää ja antaa toiselle mahdollisuus reagoida omalla tavallaan. Silti minä en halua olla yhtään liian hienotunteinen, koska se on samalla etäännyttävää. Jos ihmiselle antaa loputtomasti tilaa hän jossain vaiheessa alkaa kokea olonsa turvattomaksi, että hänestä ei välitetä. Konfrontointi tuo ainakin kokemuksen, että asiat eivät ole samantekeviä toiselle ihmiselle.

Toisaalta jos toisen tapa reagoida vaikeisiin asioihin on vetäytyä hiljaisuuteen ja käpertyä sikiöasentoon itkemään, niin ei häntä voi siinä hetkessä muuhun pakottaakaan. Asiat tapahtuvat ja kehittyvät AINA omalla painollaan enkä minä tai kukaan muukaan voi ihmistä pakottaa avautumaan tai kohtaamaan mennyttä. Silti, en suostu lakaisemaan asiaa maton alle. Kissa pöydälle, vaikka se kuinka sähisee ja haluaisi takaisin pimeään nurkkaansa tekemään tuhojaan. Vaikka sitten ajan kanssa.

Minä saan ihottumaa uhripuheesta. Uhripuhe on voimaannuttamisen vastakohta, jossa ihmisen tilanne diagnosoidaan voivottelemalla ja lyödään leima hänen kärsimykselleen/puutteellisuudelleen. Toiminnan lähtökohdat ja eväät leimataan samalla vajavaisiksi ja todetaan, että "Eihän tuollaisista lähtökohdista voi koskaan mitään hyvää syntyäkään. Parempi on kun vetäytyy ja tyytyy." Luuserit puhuvat tällä tavalla. Jokainen ihminen on äärettömän potentiaalin ja mahdollisuuksien maailma. Joka ei tätä ihmistyössä ymmärrä, on todellakin väärällä alalla.

Uhripuhe on negatiivista ymmärtämistä siinä mielessä, että ymmärtämisen jälkeen ei synny toimintaa. Tämä kuitenkin monesti leimataan ainoaksi välittämisen tavaksi. On kuitenkin olemassa myös toinen tapa välittää, ymmärtäminen, joka pyrkii kohtaamaan asiat niin kuin ne ovat ja sen jälkeen löytämään tie niiden läpi, ei pelkästään yli eikä ympäri.

Jouluaattona Eero Huovinen sanoi haastattelussaan, että ihmisen kärsimystä kuuluu kunnioittaa ja tietyssä tilanteessa pitää osata olla hiljaa. Olen samaa mieltä ja hän sanoi asian todella hyvin; on tilanteita, joissa kärsimys on niin suuri ja vahvasti läsnä, että ihmiselle täytyy antaa rauha. Silti minä olen sitä mieltä, että sitä rauhaa saa kestää vain tietyn aikaa. Suruajan jälkeen ihminen pitää saattaa kohtaamaan surunsa tai kärsimyksensä, käsitellä sitä ja voimaantua siten, ettei suru enää hallitse vaan siirtyy ainakin osaksi sivuun.

Olen tästä syystä säälimätön. En suostu enää säälimään ketään kuin silmänräpäyksen. Sen jälkeen katse käännetään tulevaan ja pyritään raivaamaan menneen vastoinkäymisen leima ja katsomaan millaisia mahdollisuuksia tulevaisuus pitää sisällään. Välittäminen on myös konfrontaatiota, ei pelkkää silittämistä.

Minä haluan auttaa ihmistä eteenpäin, en taaksepäin. Eteenpäin päästään tulemalla sinuiksi menneen kanssa; minimoimalla sen negatiivinen vaikutus. Joidenkin asioiden kanssa tullaan elämään eikä kaikesta ole mahdollista tai edes tarkoituksenmukaista täysin vapautua. Silti siitä pitää pystyä puhumaan, ettei se loputtomasti rajoita tulevaa elämää.

Sitä ei voi ylittää,
Sitä ei voi alittaa,
Sitä ei voi kiertää,
Täytyy mennä läpi.