Distinktio

Tapaan tarkkailla vieraita ohikulkijoita jonkin verran, mutta erityisen herkullista on tarkkailla ihmisiä autoissaan ja arvailla keitä he ovat ja miksi he ajavat juuri sen kaltaisella autolla. Kurttuiset ilmeet neljän ruuhkassa ihmiset naputtelevat autonsa rattia ja odottavat vuoroaan ajaa kehätien ramppia alas vilinään, kukin pyrkimässä taholleen.

Ja myönnän, että teen näiden tarkkailujeni perusteella huimia johtopäätöksiä, oletuksia ja yleistyksiä, kuinka juuri tietynlaiset ihmiset ajavat tietynlaisilla autoilla. :) En kuitenkaan juuri levittele näitä analyysejäni lähipiirille, mitä nyt koko internetille. Minulla on sen verran vilkas mielikuvitus, että teen keittiöpsykologiset päätelmäni jo kuskin aurinkolasien merkin perusteella.

Minusta on vain todella kiinnostavaa millaisia latauksia auton omistamiseen joillakin ihmisillä liittyy. Auto on harvoin vain auto, vaan sitä käytetään samalla ilmentämään esimerkiksi statusta tai toisaalta käytännöllisyyttä. Minua kiinnostaa kuinka tietoisesti statusta halutaan ilmaista. Vai tehdäänkö se enemmänkin harkitsemattomana sivutuotteena.

Kerran kun olin päiväkodissa töissä, erään lapsen isä tuli hakemaan poikaansa kotiin ja ajoi pihaan Hummerilla. Olisi tehnyt mieleni oksentaa miehen buutseille, mutta hillitsin itseni. En kuitenkaan todella edes tiedä tajusiko tai tajuaako lapsen isä mitä hänen autovalintansa edustaa ihmisille. Voihan olla, että hänen lähipiirissään moisen auton omistaminen on käytännöllistä ja tarkoituksenmukaista eikä siihen liity mitään sen enempää.

Tietoinen statuksen ilmaiseminen on lähinnä surullista. Krooninen erottautumisen tarve on merkki epävarmuudesta ja omasta riittämättömyyden kokemuksesta. Mikäli ihminen kokee, että luodakseen uskottavuutta hänen on ilmennettävä makuaan, laatutietoisuuttaan tai varallisuuttaan esittäytymällä tiettyjen kulutusvalintojen kautta, hän samalla ruokkii epävarmuuttaan ja suorituksiin perustuvaa kelpaamista.
Mikäli odotan huomiota ja hyväksyntää sen perusteella mitä minulla on päälläni, millaisessa kolossa nukun tai millaisessa ravintolassa käyn syömässä, olen valinnut rankan tien, jolla mitään ei saa koskaan ilmaiseksi, vaan jokainen hyväksynnän murunen ansaitaan loputtomassa taistelussa erottautumisen kentällä. Se ei ole mitään kevyttä leikkiä vaan vääristynyt perversio, jossa ihmisen arvo mitätöityy.

Status ja erottautuminen perustuvat kuvaan kilpailun maailmasta, jossa ainoa tapa selvitä on olla parempi, mieluiten paras. Kuka koiraista laulaa komeimman kosiolaulun? Kuka hyeenoista on röyhkein haaskalla? Kuka tienaa eniten? Kuka hallitsee hyödykkeitä? Kuka turvaa jälkikasvulleen parhaat edellytykset? Loppujenlopuksi se on aika primitiivisen yksinkertaista.

Statuksen ilmaiseminen voi olla periytyvää, enkä nyt tarkoita, että Mersu kestää isältä pojalle, vaan että poika oppii jo varhain ostamaan oman Mersun. Kuuluuhan hän tiettyyn kastiin, mikä on syytä osoittaa. Ehkä sitä perustellaan laatutietoisuudella, ja toisaalta sillä, että jos on edellytyksiä, niin miksei ostaisi, miksei menestyksestään saisi nauttia? Kysymys on kuitenkin ennen kaikkea tarkoituksenmukaisuudesta ja siitä mihin kiinnittää huomiota.

Mille asialle haluan antaa huomiota? Mihin asiaan keskittyä? Omasta energiastani ei valitettavasti liikene varoja keskittyä siihen millaisen mielikuvan minusta saa sen perusteella millainen kello minulla on. Se on ihan oma taiteen lajinsa. Suodaan se heille, jotka siihen haluavat keskittyä. Toivottavasti he eivät tee sitä riittämättömyyden kokemuksessaan.

Olipas pitkä teksti vain ilmeentääkseni, kuinka joskus pelkään etten riitä ilman suorituksia. :)