Pedagoginen taivas

Olen aloittanut juuri uudessa työpaikassa ja se on imenyt yllättävän paljon voimia. Kyseessä on kouluyhteisö. Iskin ysiluokkalaisena viinipullon vetoa äidinkielen opettajani kanssa siitä tuleeko minusta opettaja. Hän piti sitä varmana ja minä olin vastaan. Minusta ei varsinaisesti tullut opettajaa, mutta silti tuntui itsensä pettämiseltä kun kävelin koulun ovesta sisään.

Olen tässä pohtinut opettajien ammattitauteja sekä sitä miten tämä ympäristö muokkaa omaa käyttäytymistä. Jollain tapaa olen huomaavinani, että suuri osa opettajista ei ole kovin hyviä kuuntelemaan. Tai vaikka he luonnostaan olisivatkin, niin tämä työ saa ihmisen helposti korostamaan enemmän sitä, että asiat etenevät kuin sitä, että rauhoitetaan hetki pysähtyen toisen aatosten äärellä.

Toinen selkeä piirre on opettajan tarve tarttua hallitsemaan tilannetta, myös niissä kohdissa, jolloin se ei ole tarkoituksenmukaista tai toivottavaa. Tämä sulkee ympäristöä ja tekee opettajasta tilanteen johdattajan. En kuitenkaan halua ajatella mitä tapahtuisi mikäli opettajat eivät toimisi näin. Kaikkien lasten kohdalla itseohjautuvuuteeen luottaminen ei ole vaihtoehto. Realismi iskee silmille.

Surullista on myös huomata kuinka monet kauniit ajatukset oppilaan itseohjautumisesta ja aktivoinnista jäävät ajatuksen tasolle. Osaksi kyse on asenteellisesta vammasta, jossa opettaja tekee asiat totutulla tavalla suhtautuen uudistuksiin tai "syvempään" pedagogiikkaan olankohautuksella tai tuhahduksella. Niissä kohdissa tekee mieli kysyä, että:
Haluatko loputtomasti huutaa lapsille kuin koirille väärien ja ei toivottujen tekojen seurauksena vai haluatko tehdä itsesi tarpeettomaksi ja onnistua synnyttämään nuoressa omaa prosessointia, jonka seurauksena hän tiedostaa normit ja toisen ihmisen kunnioittamisen tärkeyden?

Toisaalta opettajalla itsellään on kai myös oikeus suojella itseään mikäli haasteiden kohtaaminen tuntuu yksinkertaisesti liian kovalta. Vaatimus opettajan itsensälikoonlaittamiselle on todella vaativa haaste, ja jos sen tekee oppikirjan mukaisesti tehden työtä täydellä persoonallaan, niin illalla tuntuu siltä kuin olisi jäänyt puskutraktorin jalkoihin. Itse olen lähinnä pyrkinyt selviytymään viikot läpi päivä kerrallaan haalien keinoni matkan varrelta ja yrittäen sietää epävarmuutta kun ei tiedä mitä huominen tuo. Kädestä suuhun periaate ei kuitenkan taida toimia pidemmän päälle vaan jossain vaiheessa pitäisi syntyä jokin kestävämpi työtapa oman työkentän hallintaan.

Pistän väliaikatietoa kun saan rämmittyä eteenpäin.