Tuntuma heikkouteen

Olen rantautunut Helsinkiin kahden viikon merireissulta. Vene on nyt siirretty Helsinkiin ja siirtopurjehdus Turun suunnalta tapahtui ilman moottoria ja lähes puolet matkasta yksin purjehtien. Veneeni on melko pieni, lihaksilla ja luonnon voimilla liikuteltava, joten sen kanssa kunnon keskittymisellä ja neuvokkuudella selviää myös yksinään, vaikka se jonkin verran kasaakin jännitettä.

Oli jonkinlainen tarmonnäyte jatkaa matkaa kun meihistö lähti vaihtosatamasta kotiin ja jäin yksin navigoimaan ukkosten sekaan saaristomerelle. Veljeni sitä sanoi, että hyväiset ovat haikeita mutta kun hyvästellään rannalla niin ero tuntuu repivämmältä. Siinä sitten pala kurkussa lähdin jatkamaan matkaa ja muistelin mukavia muistoja kun samat tutut rannat vielä vilahtelivat maisemassa. Jotenkin tuntuu, että tahattoman leppoisat muistot syntyvät silloin kun toiminta on vain vienyt mukanaan.

Läheisimmän kanssa kävimme keskustelua omien varjopuolien kanssa elämisestä ja miten minusta ei voi koskaan saada otetta mikäli en suostu itselleni myöntämään että myös minä olen joiltain osiltani rasittava ja se on ihan ok. Yksin jatkaessani matkaa otin käteeni Tommy Hellstenin "Saat sen mistä luovut" kirjan. Tämä voi tilanteena kuulostaa hieman absurdilta tai huvittavalta niille, jotka ovat lukeneet Hellstenin kirjan Miesmatka. Mies purjehtii yksinään ja pohtii oman heikkoutensa ja puutteellisuutensa hyväksymistä. Kyllä Tommy olisi minusta ylpeä jos tietäisi.

Saat sen mistä luovut perustaa ideansa siihen, että ainoastaan myöntämällä oman heikkoutensa ja tulemalla sen kanssa toimeen, ihminen saavuttaa inhimillisyyden ytimen ja voi kasvaa ihmisenä hyväksyen, että hänen omat hallinnan mahdollisuutensa elämässä ovat hyvin rajalliset. Ihmisen kasvu on parhaimmillaan, kun nöyrästi katsoen hyväksyy oman puutteellisuutensa ja lähtee pelkoa tuntien raivaamaan uutta väylää sinne missä ei ole vielä kulkenut.

Pelon ja oman riittämättömyyden kanssa eläminen on jatkuva taistelu, johon voi rakastua. Ehkä jossain vaiheessa myös helpottuu omien rajojen rikkominen eli niiden itselle pelottavimpien elämänkenttien valloittaminen. Löysin itseni kirjasta siltä kohdalta jossa avattiin korostuneen kohteliasta ihmistä, joka tarjoilee itsestään kanssa ihmisille aina mahdollisimman siloitellun version, mikä tekee mahdottomaksi saada läheisyyttä tai välittämistä muilta ihmisiltä. Ihminen kaipaa välittämistä ja rakkautta eniten juuri silloin kun hän sitä vähiten ansaitsisi. Meillä ihmisillä on vaikeuksia luottaa siihen, että voisimme silloin rakkautta keneltäkään saada.

Rakkaudettomuuden pelko on minun kohdallani poikinut tavan tarjota parastani. Siinä yksinpurjehtiessani listasin asioita, jotka ovat juuri niitä omia kipeitä kasvun paikkoja, joiden myöntäminen ja toistaminen voisi tehdä itselle hyvää. Suuri osa niistä on jonkinlaisen hallinnan tunteen haalimista sekä ylikorostunutta vastuunottamista muiden ihmisten reaktioista. Näiden myöntäminen itselleen voi jossain vaiheessa tarkoittaa sitä, että niistä voisi luopua, ei kuitenkaan intentionaalisesti yrittämällä.

Veloena joskus kommentoi lukiessaan, että parasta on vain havainnoida omaa reaktiota eikä pyrkiä muuttamaan mitään omassa reaktiossa. Silloin siitä vaivihkaa ilman intentiota vapautuu. Minäkin saan ilmaista negatiivisia reaktioita toisia ihmisiä kohtaan pelkäämättä että jäisin yksin.

Lähimmäiseltä tenttasin mihin se luottamus perustuu. Tommy Hellsten tarjosi vastaukseksi Jumalaa, joka on jo olemukseltaan anteeksiantamuksen syli, joka ottaa kiinni. Jokainen kelpaa ja on oikeutettu armoon myöntäen omat kasvun paikkansa.

Minun lähimmäiseni ei kuitenkaan ole Jumala, jonka syli olisi ehtymätön rakkauden lähde, vaan hänkin on inhimillinen, joskin lämmin, mutta silti ihminen. Miten voisin luottaa, että hän rakastaa minun vikojani ja että minun olisi turvallista näyttää oma itseni vikoineen päivineen?

Ehkä tämänkin kohta on sen pelon kanssa elämistä. Varmuutta ei ole, eikä tule saataville. Sitä ei koskaan voi saada. Varmuus on jotain, mitä meille ihmisille ei suoda. Pelko on se mikä jää jäljelle, ikuinen testi omalle nöyrälle alttiiksi asettumiselle. Se askel tuntemattomaan otetaan joka ikinen päivä.

Kuten olen todennut, jokainen päivä on hyvä aloittaa kiittämällä kaikesta kiittämisen arvoisesta. Jokainen päivä kuitenkin jatkuu kiitosten jälkeen vaikeimman haasteen valitsemisella. Jatkuvalla veitsenterällä eläminen ja oman hallinnan puutteen myöntäminen on ihmisen osa, se on sopeutumisen pitkä oppimäärä. Siinä on myös maali, joka asettaa asiat aina oikeaan tärkeysjärjestykseen.