Oodi Siskolle

Pidimme pari viikkoa takaperin tupaantuliaiset uudessa asunnossa. Ilta oli succee; kaikki vieraat lauloivat kuorossa Kalliolle kukkulalle ja muutaman muunkin ikimuistoisen laulun. Illan onnistui irrottamaan muuan tuttavamme kontrabasisti tuuheiden viiksiensä kera. Hän lausui ihmisläheisen runon, ja rakensimme sen ympärille päättömän sydämellisen performanssin. Ilta oli korkattu ja rentous taattu. Kontrabasisti lausui kiitoksiin, että jonkun on aina rikottava korrektiuden kuori, että ihmiset voivat rennosti nauttia tunneltamasta ja tulla esille.

Olen tuota korrektiuden teemaa sitten pallotellut. Olen päätynyt siihen, että korrektius on tietyllä tavalla aitouden vastakohta. Tai sanotaan näin, että ne eivät kumoa toisiaan, mutta tähtäävät päinvastaiseen päämäärään. (tuo viimeinen oli paremman puoliskoni tarkennus) Ihminen on tässäkin kohtaa sikäli jakomielinen, että hän nauttii täysin palkein päästessään ympäristöön, jossa tuntuu turvalliselta riisua kaikki korrektius ja etäisyys. Samalla varsinkin vieraassa ympäristössä säilytetään viimeiseen saakka fasadit ja korrektiuden etäisyyden kenttä. Tarvitaan monta itsensä pelleksi tekemistä muilta ihmisiltä, että nämä pälyilevät rauniot tuntevat että täällähän on okei tehdä itsestään se pelle joka luonnostaan on.

Niin kuin se Tony de Mello meitä opetti: Minä olen Pöljä, sinä olet Pöljä.

Joillakin ihmisillä tuntuu olevan suuri tarve riisua korrektiuden kahleet, joillekin nuo kahleet pistävät silmään enemmän kuin toisille. Heistä on sääli, että me vieraantuneet rauniot purjehdimme toistemme ohi varjojen takana. He pyrkivät aktiivisesti rakentamaan tilanteita, joissa muilla ihmisillä olisi mahdollisuus heittäytyä ja luottaa tulevansa hyväksytyiksi vaikka tekevät jotain mikä "ei ole korrektia."

Jollain tavalla oma Siskoni on tällainen hahmo, joskin ajattelen, että hän saattaa tuottaa tuota korrektiuden riisumista läheisilleen jopa tiedostamattaan. Olemme kasvaneet samassa kodissa, mutta hän on ollut vierestä seuraten luonnostaan hyvin aitouteen pyrkivä. En ole koskaan kysynyt, miten tai milloin tämä on saaut alkunsa. Yleensä ihmiset eivät ainakaan varhaisnuoruudessaan ole vielä niin vahvan riippumattomia persoonia, että tuntuisi turvalliselta hylätä sovinnaisuuden rajat ja toimia kokeillen ja heittäytyen, pistäen itsensä likoon. Yleensä niiden ihmisten kohdalla, jotka toimivat ilman sovinnaisuuden kiinnikkeitä, tuo asenne tuntuu saaneen alkunsa jossakin vaiheessa tietyn kyllääntymisen tuloksena tai sitten löytäen itsestään luonnollisen fiiliksen tehdä asioita. Niin tai näin, se vaikuttaa ulospäin lahjakkaan riippumattomalta tavalta suhtautua elämän heittämiin mahdollisuuksiin.

Pistäen itsensä likoon...

On olemassa ihmisiä, jotka eivät koskaan laita itseään likoon, jotka säilyttävät tärkeilevän huolitellun ja hillityn fasadinsa tilanteessa kuin tilanteessa. Heille hyvä elämä tarkoittaa yhtä kuin puhdas suoritus. Silti kun korrektiuden kyllästämä ihminen näkee aitojen ihmisten kanssakäymistä, hänen sisällään liikahtaa jokin. Sovinnaisuuden kautta saatava sosiaalinen hyväksyntä ei ole yhtä syvää kuin oman henkilökohtaisen olemuksen paljastamisen kautta tuleva hyväksyminen. Sovinnaisuus vie oman tiensä päähän, mutta sen pidemmälle sen kautta ei pääse. Aitous tuo mukanaan oppimisen jatkumon, jossa ihminen hyäksyy, että saadakseen kokemuksen, löytääkseen jotain uutta, on laitettava itsensä likoon.

Onnea aitouden tiellä.