Yhteis(ö)laulua

Liityin vuoden alusta kuoroon. En enää edes muista mistä idea alunperin lähti, mutta erityisesti halusin elvyttää vanhaa lauluharrastusta ja saada harrastuksen, jossa on muita ihmisiä ympärillä. Bonuksena sain tietysti eliniän odotteen pidentymisen, koska onhan laajalti tiedossa, että kuorolaulu tilastollisesti ennakoi pitkää elämää ja ehkäisee monilta elintapasairauksilta ja syrjäytymiseltä, näin suoraviivaistettuna. Elän siis muutaman vuoden pidempään tekemällä jotain mikä on mukavaa. Aika hyvä diili. No sisäinen sosiologi herää kuitenkin havainnoimaan myös muita kuorolaulun ulottuvuuksia.

Olen siis itse laulanut aiemmin vain soolotyyppisesti ja klassista laulua vuoden verran opiskellut, mutta kuorossa en ole laulanut koskaan aikaisemmin. Olin kouluaikana se soolon laulaja, joka sai keskittyä siihen, että yleisö kuunteli yksin häntä. Kyllähän sitä nautti huomion keskipisteenä olemisesta, esiintymisestä ja että pääsi yleisön eteen näyttämään taitonsa. Silloin sai kiksit siitä, että oli siinä yksin. Nyt sitä kaipaa jotain muuta.

Kerroin sitten kuoroon liittymisestä kaverilleni, ja ensi fiilisten perusteella kuvasin kuorossa laulamista vähän samanlaiseksi kuin purjehdusta, joka meillä on tämän ystäväni kanssa yhteistä: porukan yhteinen tavoite, fyysisyys ja psyykkisyys yhdistettynä samaan toimintaan, koordinaatiota ja ympäristön tiedostamista vaativaa keskittymistä. Kuorolaulu on tosiaan kaikkia noita ja se on siksi melko monipuolista toimintaa.

Jokainen osaa laulaa yksin. Osa osaa laulaa yksin niin mahtavan hyvin että he täyttävät musikaalisella karismallaan valtavan lavan ja vaikka 50 000 kuulijan odotukset. Yhdessä laulaminen on kuitenkin eri asia, koska siinä olennaista ei ole pelkkä yksilösuoritus.

Olimme kuluneen viikonlopun laululeirillä muuan leirikeskuksessa ja vietimme näin tehokkaan vuorokauden laulun äärellä. Illalla kuunnellessani vanhempien kuorolaisten pienryhmäesityksiä mietin ihaillen pöydässä, että se kuulosti siksi niin hyvältä, koska he kuuntelivat toisiaan. Lopputulos oli jotain sellaista, mitä yksikään kuorolainen ei olisi yksin pystynyt koskaan saamaan aikaan. Kuorolaiset tarvitsevat toisensa ja siinä on jotain aika siistiä.

Yhteisöllisyys ei välttämättä tarkoita riippuvuussuhdetta, vaan yhteisö voi rakentua myös sellaisten ihmisten tai toiminnan ympärille, missä yksilöt jakavat aikaa vaikka heillä ei ole mitään selkeää yhteistä tavoitetta, johon kaikkia tarvittaisiin. Sellainenkin toiminta tuntuu hyvältä, koska siinä ainoa kriteeri yhteiselle jakamiselle on oma halu, jolle ei tarvitse olla mitään sen suurempaa nimittäjää.

Itse kuitenkin nautin myös sellaisesta toiminnasta, jossa yhteisö toimii yhteisen tavoitteen ympärillä, tavoitteen, joka jaetaan ja jota kaikki pitävät tärkeänä ja haluavat vaikuttaa, että lopputulos olisi mahdollisimman hyvä. Itse kun en ole koskaan joukkueurheilua juuri harrastanut, tällainen kokemus on tullut vastaan vasta aikuisiällä. Ehkä siksi esimerkiksi nuorisopurjehdustoiminta oli itselleni niin suuri juttu, koska siellä koin ensimmäistä kertaa juuri sellaista yhteen hiileen puhaltamista ja porukan hitsautumista. No kuorolaulu on tosiaan yhteen hiileen puhaltamista. Toiminta ja kehittyminen voivat lähteä liikkeelle vasta kun kaikki osallistujat allekirjoittavat tavoitteen.

Vaimo vanhana kuorolaulajana sanoi, että hänelle yksi merkityksellinen ja keskeinen asia kuorolaulamisessa on ollut toisten yhteisön jäsenten panoksen kunnioittaminen. Tämä tarkoittaa sitä että kun jonkun osaporukan osuutta hiotaan, muut kunnioittavat heidän palasensa prosessia hiljaisuudella. Kuoro on myös sikälikin avoimuutta ja jakamista ruokkiva yhteisö, että harjoiteltaessa jotain ennalta outoa kappaletta, virheiden tekemistä rohkaistaan aivan poikkeuksellisesti. Jos ihminen antautuu vielä puolituttujen ihmisten joukossa asettamaan jotakin niin henkilökohtaista kuin oman lauluäänensä alttiiksi valistuneille kuulijoille, niin hän todella luottaa siihen, että hänen heittäytymistään ei palkita pahalla. Yksilö kelpaa yrittäen ja vielä puutteellisena. Yhteisö ottaa huomaansa.

Tässä yksilökeskeisessä ajassa myös yhteisöjä on onneksi vielä olemassa. Yhteiseen tavoitteeseen ja keskinäiseen riippuvuuteen perustuvat yhteisöt ovat kuitenkin keskimäärin tavoitteiltaan varmasti hieman erilaisia kuin 100 vuotta sitten. Jos silloin nuottakuntaan tai paliskuntaan liittyminen tarkoitti elinkeinon harjoittamisen yhteisöä ja motivaationa oli saada ruokaa, että säilyy elossa, meidän nykypäivän yhteisöjemme tavoitteet ovat luovempia, esteettisempiä ja elämän välttämättömien edellytysten ulkopuolisia.

Niin kuin nyt kuorolaulu, jossa jäsenten tavoite on kuulostaa yhdessä kauniilta ja harmoniselta. Yhteislaulu nyt sattuu vain olemaan luonteeltaan hyvin tehokas yhteisöllisyyden kokemuksen nostamisen keino, kuten kansallislauluistakin voi huomata. Voitte kuvitella millainen yhteisöllisyyden kokemus syntyy kun laulu vain jatkuu.