Friday, December 11, 2015

Perityn maailmankuvan uusintaminen vai uudistaminen

On ollut hiljaista blogirintamalla muutama kuukausi. Syksy on ollut työteliäs ja tiivis, positiivisella tavalla. Blogi jää harrastuksena joskus lapsipuolen asemaan, vaikka mieli kovasti palaisi naputtelemaan.

Tämäkin aihe on jo lähteiltään vanhentunut, mutta kirjoitan sen silti. Aihe itsessään kun ei vanhene.

Jokin aika sitten Taloussanomissa julkaistiin artikkeli Rikas kasvattaa lapsensa toisin, teetkö sinä samoin. Sen kantava sanoma oli se, että taloudellisen menestyksen kokenut ihminen haluaa siirtää toimintamalleja omalle jälkikasvulleen ja näin varmistaa, että myös seuraava polvi pysyy leivän syrjässä kiinni. Tai ehkä se ei ole niinkään leivän syrjässä pysymistä kuin jotain ihan muuta. Olennainen viesti on kuitenkin se, että tietoisesti altistaa lastaan malleille, joiden haluaa varmistavan tietyn ajattelutavan vakiintumista.

Sosiaalinen periytyvyys on voimakas ilmiö. Ja kun sosiaalisen liikkuvuuden tutkimuksia on tehty, on havaittu että todennäköisyys siirtyä sosiaalisesta kerrostumasta ylempään, on paljon pienempi kuin toisinpäin. En tiedä arvasiko 1700-luvun aatelinen, että hänen jälkikasvunsa tulee sijoittumaan taloudellisilla mittareilla menestyksekkäästi vielä 300-vuoden jälkeenkin. Tästähän HS:kuukausiliite ja Ilkka Malmberg kirjoittivat pari vuotta sitten kivan artikkelin.

Olennainen erohan eri kerrostumien välillä on se miten tietoisesti malli siirretään. Kuinka tietoisesti vanhemmat pyrkivät valitsemaan lapsensa ystäväpiirin? Kuinka tietoisesti joitain taitoja, esimerkiksi taloudenhallintaa, opetetaan? Väitän, että mitä ylemmäs kerrostumissa mennään, sitä tietoisempaa jälkikasvun altistaminen tietyille vaikutteille on. Kun puhutaan työttömyyden sosiaalisesta periytymisestä, en tiedä montaakaan pitkäaikaistyötöntä, joka toivoisi samaa tilannetta lapselleen ja tietoisesti pyrkisi saamaan lastaan omaksumaan sellaisia asioita, jotka voisivat häntä samalle tilanteelle altistaa. Silloin kun sellaista tapahtuu, se tapahtuu tiedostamatta. Mutta yhteiskunnan korkeammille kerrostumille on näkyvää, mitkä ominaisuudet ja mallit heidät pitävät vallan ja rahan kahvassa. Melko yksinkertaisia asioita kuten usko omaan tekemiseen, panostaminen koulutukseen ym.

Helsingin yliopiston ja Tampereen yliopiston yhteistyössä tekemä MetroP-tutkimus pureutuu koululaisten alisuoriutumisen kasautumista selittäviin tekijöihin ja myös siihen missä tekijöissä esimerkiksi koulut eroavat. Tutkimuksessa mitataan myös opiskelijan peruskoulun jälkeisiä koulutusvalintoja ja opintosuoriutumista ennustavia tekijöitä kuten minäpystyvyyttä, välttämisorientaatiota, vanhempien koulutustaustaa, osaamista akateemisissa aineissa ym. Odotan innolla hankkeen ja tutkimuksen lopullisia raportteja, mutta jo nyt voi käydä lukemassa tutkimuksen ensimmäistä julkaisua, jossa mm. pitkäaikaisseuranta tutkimusten pioneeri Jorma Kuusela ja sosiaali- ja terveysalan dosentti ja monia huono-osaisuuteen liittyviä ilmiöitä tutkinut Matti Rimpelä kirjoittavat. Yhden artikkelin nimi on kuvaavasti: Oppilaiden sosioekonomisen taustan yhteys koulumenestykseen koulutasolla.

Mutta jos tosiaan siirrytään siihen miten sosiaalinen periytyvyys toimii maailmankatsomuksen kohdalla. Kun halutaan siirtää tapa suhtautua johonkin, sitä ei voi siirtää suoraan. Se siirretään, usein tiedostamatta, esimerkiksi sävyinä, sivulauseina, huomion kiinnittämisenä ja huomiotta jättämisenä. Ympäristöön voi myös istuttaa viestejä, ja tämänkin moni vanhempi tekee varmasti aidosti tiedostamattaan. Esimerkiksi oma isäni kuunteli kotona paljon Veikko Lavia, Juha Vainiota, Tapio Rautavaaraa sekä klassista musiikkia. Pankkiiri on diktaattori, ja köyhät senkun raahustaa. Jokainen ihminen on laulun arvoinen. En päivääkään vaihtaisi pois. Viestit ovat hyvin selkeitä ja vaikuttavia; pieni ihminen suuren maailman puristuksessa, kukaan ei lopulta pärjää yksin, elämänilo ja -sisältö on löydettävä pienistä asioista.

Se on paitsi melko suomalainen maailmankuva myös pientilallisten ja työläisten maailmankuva. Sellainen maailmankuva antaa myös monia "ohjesääntöjä" miten asioihin tulee suhtautua. Otetaan esimerkiksi klassinen lautapeli monopoli. Minunkin lapsuudenkodistani löytyy kyllä Monopoli, mutta sitä ei ole koskaan otettu pois paketista (no rehellisesti sanoen ehkä yhden kerran). Ei siksi, että olisi jotenkin kirjoitettu normi, että sen pelaaminen olisi kiellettyä vaan siksi, että peliin sisältyi paljon sellaisia asioita, jotka eivät tuohon yllä mainittuun maailmankuvaan oikein istuneet edes leikkinä. Esimerkiksi: onko ok hyötyä toisen ihmisen virheistä tai epäonnesta tai tyhmyydestä. Meidän monopolin pelaamisestamme ei olisi oikein tullut mitään kun kaikki olisivat lahjoittaneet hotelleitaan vähävaraisille. Ja samalla tietysti kokeneet pientä ylemmyyden tuntoa. ;)

Joissain perheissä monopolin ajattelumalli on kuitenkin varmasti ihan ok valmennusta "maailman" tavoille. Kun bisnesvainua kehitetään, ihmisen täytyy herkistää itseään havaitsemaan oikea hetki iskeä. "Ihminen on toiselle susi, syö tai tule syödyksi." Tällainen ajattelu ei tietenkään näyttäydy moraalittomana, silloin kun se ihan aidosti heijastaa omaa näkökulmaa maailmasta, joka on tanner/pelilauta/kilparata. Siellä moni asia perustuu siihen että osaa laskea kaksi plus kaksi ja vilkaista olkansa yli. Maailmankuvat nyt vain ovat erilaisia. Enkä tosiaan sano, että kaikki perheet, joissa on iloisesti pelattu monopolia, olisivat jonkun riistomaailmankuvan saastuttamia, tämä oli vain esimerkki.

Eetos ja kasvatukseen sisältyvien ohjeiden velvoittavuus kuitenkin tietysti vaihtelevat ja on perheitä, joiden vesat kävelevät vanhempiensa arvojen yli mennen tullen. Sanoutuvat irti tai tekevät ennemminkin irtioton; heidän täytyy itsenäistyäkseen saada alleviivata olevansa näennäisen riippumattomia, mutta saattavat sittemmin salassa elää todeksi juuri niitä samoja vanhempiensa arvoja. Ja viimeistään siinä vaiheessa tutut arvot pompsahtavatkin esiin, kun alkaa itse kasvattaa seuraavaa sukupolvea. Joku tietysti perustelee tätä geeneillä, kilpailullisuuden ja eduntavoittelun periytymisellä geeneissä ja esimerkiksi luontaisten kilpailuviettien erilaisuudella. Itse näen nuo taipumukset luotuina ja siirrettyinä malleina.

Jokainen perii maailmankuvan. Joskus ihmisen on täysin pakko jyrätä se jäädäkseen eloon. Tällaisia kertomuksia ovat esimerkiksi uskonnollisten yhteisöjen jäseneksi syntyneet homoseksuaaliset ihmiset, joiden luontaiselle taipumukselle ei ole löytynyt maailmankuvasta mitään (sallittua) lokeroa. Loppujen lopuksi he joko muuttavat maailmankatsomustaan ja pahimmassa tapauksessa joutuvat samalla valitsemaan hylkäävänsä kaikki aiemmat sosiaaliset kontaktinsa, saadakseen olla avoimesti ja sallitusti sitä mitä he luontaisimmin kokevat olevansa, tai tuhoutuvat. Moni on tällaisessa tilanteessa joutunut liian kovan paikan eteen, eikä ole jaksanut/löytänyt tietä jatkaa elämää.

Lievemmissäkin tapauksissa mallit ovat olemassa ja soittavat tangoa takaraivossa. Osa ihmisistä ei myöskään halua/ymmärrä/vaivaudu näkemään mikä mahdollisuus heillä on valita pois joitakin perittyjä toimintamalleja tai arvoja, jotka he tarkemmalla arvioinnilla kokisivat rakentamattomiksi tai vahingollisiksi. Sehän on totta tosiaan kovaa työtä. Poisoppiminen on maailman vaikeimpia asioita: täytyy ensin havaita, sitten arvioida, hylätä, korvata uudella ja lopuksi vakiinnuttaa uusi tapa. Aikaa ja tupakkia vaativaa touhua on se. Helpompaa on antaa mallien pursuta yli äyräidensä ja pistää ehkä vielä vähän "paremmaksi".

Apinavertaushan on aina ajankohtainen :)

Aloitetaan häkillä, jossa on viisi apinaa.

Laitetaan banaani roikkumaan häkin katosta ja tikkaat banaanin alapuolelle. Jonkin ajan kuluttua joku apinoista lähtee kiipeämään banaania kohti. Heti kun apina koskettaa tikkaita, ruiskutetaan muita apinoita kylmällä vedellä.

Jonkin ajan kuluttua joku toinen apina lähtee kohti banaania samoin tuloksin - muita apinoita ruiskutetaan kylmällä vedellä. Kohtapuoliin tikkaille pyrkivän apinan aikeet estetään toisten toimesta.

Nyt luovutaan kylmästä vedestä. Yksi apina otetaan häkistä pois, ja tilalle laitetaan uusi. Uusi apina haluaa kiivetä tikkaille ja hakea banaanin. Kauhukseen apina huomaa, että muut käyvät sen kimppuun. Parin yrityksen jälkeen apina ymmärtää, että yritys kiivetä tikkaita johtaa joukkokuritukseen.

Seuraavaksi korvataan taas yksi alkuperäisistä apinoista uudella. Edellisellä kerralla vaihdettu apina osallistuu kuritukseen nyt innolla!

Näin toimitaan kaikkien alkuperäisten apinoiden kanssa. Joka kerta, kun uusi tulokas yrittää tikkaille, muut kurittavat tätä. Useimmilla ei ole mitään käsitystä, miksi ne eivät saa kiivetä tikkaille tai miksi ne osallistuvat tulokkaan kurittamiseen.

Kun kaikki alkuperäiset apinat on korvattu, ei yhtäkään häkissä olevaa apinaa ole ruiskutettu kylmällä vedellä. Kuitenkaan yksikään apina ei enää yritä tavoitella banaania.

Miksi ei?

Koska niiden mielestä täällä on aina toimittu näin.


Jokainen saa kuitenkin aina kyseenalaistaa ja muodostaa uusia malleja ja asenteita, mutta se vaatii jotain. Minäkin voin poisoppia vasemmistolaisen turvallisuushakuisuuden, epäluuloisuuden, pienimuotoisuuden, vähään tyytymisen ja alastähtäämisen. Todeta, että laskuoppihan on ihan mukava tapa suhtautua uusiin ihmisiin? Todeta, että omien kilpailuvalttien ja vahvuuksien tuotteistaminen onkin ihan ok. Että saa menestyä, nauttia siitä ja se saa näkyä. Sehän ei vielä suoraan tarkoita, että hukkaisin ihmisarvon kokonaan, vai?

Ja tässä juuri tullaan siihen, että maailmankuvan muokkaaminen on aina myös omien arvojen muokkaamista tai vähintään priorisoinnin järjestämistä. Muuttuuko tärkein johtotähti samalla johonkin suuntaan? Hyvään vai huonoon? Sen arvioimistahan se toimintaan siirtyminen on. Ainakin silloin jos näistä asioista haluaa olla tietoinen. Ihminen on myös yleisesti ottaen hyvin herkkä aistimaan miten sosiaalinen ympäristö suhtautuu hänen arvojensa tai prioriteettiensa muuttumiseen. Moikkaavatko kaverit vielä moottoripyöräjengissä jos yksi porukasta vaihtaa sähkö-avusteiseen polkupyörään? Tai arkisemmin kutsuuko vanhemmat vielä jouluksi, jos valitsenkin toisen tien? Jotkut kirjailijat ovat kuvanneet tätä viimeistä tilannetta siten, että he ovat kokeneet vapautuvansa kirjoittajina joistain estoista vasta siinä vaiheessa kun omia vanhempia ei enää siinä mielessä ole ollut kritisoimassa. Tämä kuulostaa itselleni jotenkin surulliselta.

Ja kiinnostavaa on tietenkin miten ihmisten luontaiset taipumukset tukevat tai eivät tue maailmankuvasta tietoiseksi tulemista ja sen muokkaamista kriittisen arvioinnin pohjalta? Jotenkin tuntuu, että osa ihmisistä on jo luonnostaan uskaliaampia korvaamaan omia asenteitaan ja jotkut ovat taas oppineet siihen. Toiset kuitenkin pitävät joko turvallisuushakuisuuttaan tai laiskuuttaan viimeiseen asti kiinni jostakin rakkaasta ahtaasta kopista, joka on "paska mutta oma." Anthony de Mello kirjoittaa jesuiittapapista, joka 85-vuotiaana tuli luennon jälkeen kertomaan Tonylle, että: "Tiedätkö, huomaan nyt että olen koko ikäni uskonut ja opettanut täysin väärin, näen sen nyt." Kypsä se ihminen, jolla on kyky asettaa oma maailmankuvansa avoimesti alttiiksi kyseenalaistamiselle. Ja myös etsiä uutta tietoa, joka ei pelkästään tue vanhaa maailmankuvaa vaan vähän koettelee sitä. Ne rakentavimmat ja elämän mahdollisuuksia parhaiten laajentavat arvot kun nauttivat kyseenalaistamisesta. Ja saahan sitä messuta omaa maailmankuvaansa ympärilleen, kunhan säännöllisesti hakee vaikutteita myös sen ulkopuolelta.

Mutta: maailmankuvan arviointi ja mahdollinen kehittäminen ei voi koskaan perustua jonkun mallin suoraan kopiointiin. Googlatessa nimittäin löysin myös tällaisen ihanan vakioimattoman faktan, että taloudellisesti menestyvät ihmiset käyttävät hammaslankaa. Arvaatte mitä iltalehden lukijat tekivät sinä iltana. "Jos minä vakiinnutan tämän, seuraava polvi kylpee rahassa." Uskoo ken tahtoo ja tällöinhän he eivät myöskään muokanneet maailmankuvaansa vaan ruokkivat omaa kateuden värittämää maailmankuvaansa. Ei poisoppimista vaan räpistelyä. Loppujen lopuksi paradoksi "Saat sen mistä luovut" pitää pitkälle paikkansa.

No comments: