Monday, April 04, 2016

Venehommia


Hankimme maaliskuussa kolmen vuoden tauon jälkeen purjeveneen. On ollut ihan hyvä (kai), että on ollut muutaman vuoden ilman venettä. Nyt osaa paremmin tunnistaa, että se on itselle sellainen ilon lähde ja intohimo, että siitä täytyy osata pitää kiinni. On tärkeää olla uskollinen ilon lähteille. Jos jokin asia tuottaa kestävää iloa, se kannattaa pitää elämässä.

Mutta kun purjehtija hankkii oman veneen, hän siirtyy turistista vastuuasemaan. Se on sitoutumista uuteen "perheen jäseneen," vaikka tämä voi maallikosta kuulostaa vähintäänkin epäilyttävältä. Veneen pitäminen on kuitenkin aika kokonaisvaltainen asia, koska se vaatii hieman huolenpitoa vuoden ympäri. Samalla näillä leveyspiireillä se myös pakostakin värittää lyhyttä kesää aika tavalla.

Mutta se on sellainen elämäntapa; merielämä ja veneen kunnostus.
 
Nyt maaliskuussa vastaan tuli siis vene, joka oli sopivan hintainen ja sopivassa kunnossa. Päällimmäinen ajatus oli varmistaa, että päästään ensi kesänä vesille, mutta kun vene on nyt telakalla ja hallissa, alkoi samantien myös ajatustyö mitä kunnostustöitä kannattaa hoitaa saman tien kun olosuhteet ovat kohdallaan ja vene ollut pidempään maalla kuivumassa.

Kyseessä on 1974 rakennettu kansainvälinen kansanvene, IF. Se on 7.9 m pitkä ja 2,2 m leveä, painaa 2150 kg. Purjeveneeksi siis melko pieni, mutta näppärä. Vene on valmistettu Ruotsissa Marieholms-Brukin veistämöllä Gnosjössä Smålannissa


IF on edelleen yksi suurimpia Ruotsin, pohjoismaiden ja Alankomaiden veneluokkia. Pitkökölinen, suuntavakaa ja silti suhteellisen ketterä vene, joka purjehtii hyvin sekä saaristossa että avomerellä. Paljon näitä purjehtii myös Pohjanmerellä, missä olosuhteet ovat raaemmat kuin Suomen rannikoilla. Veneessä ei ole sisämoottoria vaan ulkolaitamoottori, spartalainen vanha kakstahti Johnson. Se menee jossain vaiheessa vaihtoon, mutta ensin pitää kunnostaa itse vene.


Kun sitten mietin mistä kunnostamisen aloittaa, kirkastui nopeasti, että tärkeintä tässä vaiheessa on varmistaa rungon vedeneristys ulkopuolelta ja sisäpuolelta ja sen lisäksi käyttää hyväksi telakointi hallissa ja kunnostaa veneen sisätilat hieman raikkaammiksi.

Samalla hommiin ryhtyessä syntyi ajatus kirjoittaa pientä historiikkia veneprojekteista ja erityisesti näistä kunnostuksista. Ne ovat olleet elämän suolaa ja hyvä tilaisuus oppia kädentaitoja, erityisesti pintakäsittelyä. Jokainen purjehtija lähtee liikkeelle omasta taitotasostaan ja oppii joko samalla ahdistuen tai itseään armahtaen. "Oppirahat täytyy kuitenkin jossain paikassa maksaa."

Keväällä 2008 olin Suomen Veneilyliiton nuoriso-ohjaaja koulutuspäivässä kouluttamassa liiton jäsenseurojen nuorisovastaavia ja siellä eräs toinen liiton kouluttaja kertoi omasta ensimmäisestä veneestään: "Ja sit mää päätin et ny mää hanki se paati..." Olin itse juuri täyttämässä 25 vuotta ja rahaton yliopisto-opiskelija. Silloin kuitenkin itsekin aloin ajatella, että olisikohan se seuraava askel. Otin maksimit opintolainaa, loput velkaa äidiltä ja ostin itselleni H-veneen.

Vanha H-veneeni 30.3.2008, kun kaupat oli juuri tehty
Kolmea venettä kävimme katsomassa ja kolmannen juuri ostimme. Iski into enkä tinkinyt tarpeeksi, mutta vene oli kunnoltaan seuraavaan vaihtoehtoon verrattuna niin siisti, että sitä ei myöskään halunnut päästää ohitse. Vene oli 1970-luvun Arteknon H-veneitä, siinä oli vanha kakstahtimoottori, purjeet hieman venähtäneet ja sähköt alkuperäiset. Mutta runko oli ryhdissä, uudet patjat, uusi masto ja pohja oli kohtuullisessa kunnossa. Teimme kaupat. 
Purjeen paikkausta kotikonsteilla

Siitä sitten alkoi mietintä mitä seuraavaksi tehdään. Koko vene tyhjennettiin silloisen tyttöystäväni 35 neliön asuntoon, joka oli jo muutenkin suhteellisen täynnä tavaraa. Kaikki irtilähtevät tekstiilit pestiin ja purjeet tuotiin veneestä pois. Niissä oli vähän paikkaamista, johon kävin ennakkoluulottomasti tyttöystävän Singerillä tms.Oli kone ihmeissään ja neula katkesi muutaman kerran, mutta niin sai isopurje vielä pari vuotta elinaikaa.

Paikkamaalatut kohdat
Seuraavaksi oli vuorossa pohja. Köli oli hieman ruosteessa ja arvailin ryhtyä joko hiomaan sen täysin auki (hiekkapuhallus oli opiskelijabudjetilla liian kallis vaihtoehto) tai sitten ottamaan vain ruostuneet kohdat auki, vetämään vesieristyksen epoksimaalilla ja sitten antifouling (myrkky) -maali päälle.

Vesieristyksessä on se idea, että pinnan tulee olla kattava ja aukoton, hengittämätön pinta. Siksi se tehdään kaksikomponenttisella epoksimaalilla, joka muodostaa veden läpäisemättömän kalvon kaikelle vedenalaiselle veneenosalle. 

Päädyin käsin siklillä raaputtamaan kaiken vanhan hilseilevän myrkkymaalin pois pohjasta. Joka on sen joskus tehnyt, tietää, että se on vähän sottaista puuhaa. Käytin toki maskia ja käsineitä, mutta pölyn määrä on melkoinen.
Myrkyllinen venemies
 Myrkyn alta tuli vastaan hyvin kova ja tasainen epoksipinta, johon en enää kajonnut vaan totesin, että se oli tarpeeksi kattava ja enimmäkseen halkeilematon, joten keskityin vain paikkaamaan muutamat kohdat hempelin epoksi pohjamaalilla (Light Primer) ja päälle vedettiin yacht primer, jonka ajattelin tuovan myrkkymaalille hyvän tartuntapinnan. Minulla kun ei ollut tietoa minkä laadun tai valmistajan epoksimaalilla esille tullut pinta oli alunperin vedetty ja yacht primeriä voi käyttää myös ns. tartuntamaalina kakskomponentti maalin ja antifouling maalin välissä.

Vesiraja oli konstikas, koska siihen oli joku viisas vetänyt jonkinlaisen teipin, joka oli kohdin todella tukevasti kiinni ja toisaalla ropisi irti kokonaan. Päädyin irrottamaan ne kohdat, jotka irti lähtivät ja maalasin vesirajan primerillä yli perässä, missä huomasin todellisen vesirajan olleen toivottua korkeammalla. Konsti oli hieman huithapeli ja korjattiin heti vuoden päästä, mutta tässä vaiheessa se tuntui hyvältä ajatukselta.

Vesirajan ratkaisu perässä
Samanaikaisesti veneprojektin kanssa opiskelin sosiologian kandintutkintoa Jyväskylässä ja vietin kaiken vapaa-ajan Helsingissä tyttöystävän luona ja Espoossa veneen alla. Tyttöystävällä oli onneksi auto, jolla sain hurruuttaa länsiväylää ja kuskata köysiä, patjoja, turvavälineitä ja kannettavaa kemiallista wc:tä paikasta toiseen.

Vesillelaskua odotellessa 26.5.2008
H-veneen sisätila
Loppujen lopuksi vene saatiin vesillelaskukuntoon 26.5. ja vesillelaskun jälkeen masto, purjeet ja spartalainen Nissan paikoilleen.  Sisältä veneeseen ei tuona keväänä tehty juuri muuta kuin tyttöystävän ompeemat uudet verhot. Muutoin sisustus sai jäädä siihen kuntoon, jossa vene oli ostettaessa.

Seuraavana keväänä olinkin sitten sormi suussa kun vene telakoitiin syksyllä tyttöystävän perheen mökin läheiselle telakalle Porvoon Emäsaloon, mutta parisuhde lähtikin alta vaikka vene ei. Olin siis tilanteessa, jossa minulla on koti Jyväskylässä, vene Porvoossa ja laituripaikkamahdollisuus setäni maatilalla Turun saaristossa. Eikä autoa, jolla päästä venettä hoitamaan ja varustamaan.

Tolpan pystytystä
No. Ensin veneelle piti valmistaa paikka sedän rantaan. Sitä varten sopivalle etäisyydelle rannasta oli lyötävä tolppa, johon peräköyden saisi kiinni ja keulan laituriin.
Poiju ei houkutellut, kun pohja on upottavaa leijua ja ketjun pituutta vaikea siksi arvioida. Tolpan pystytykseen oli ruvettava kevätjäiden aikaan, jotta tolppa pystyttiin tuomaan paikalle, nostamaan pystyyn ja ujuttamaan se syvälle leijuun, niin että se paikallaan pysyisi.

Työhön käytiin vanhan liiton konsteilla, jotka saaristossa on osattu iät ja ajat. Rannasta katsottiin suora lepän runko, joka kaadettiin, oksat karsittiin ja raahattiin runko tapahtumapaikalle. Metrin verran sahasimme runkoa lyhemmäksi, mutta silti sillä oli pituutta noin 7 metriä. Talkoisiin värvättiin koko lähisuku ja miehissä ja naisissa runko nostettiin hakattuun avantoon pystyyn ja alettiin hivuttaa sitä liejuun. Homma vaatii niin sanotusti fysiikkaa ja tupakkia, mutta valmista tuli.
Massan fysiikkaa

Sitten pitikin aloittaa itse veneen kunnostus. Opiskelijan rahat ovat aina keväisin loppu ja menin kahdeksi viikoksi päiväkotiin sijaiseksi, että taloutta saatiin hieman kasaan.

Auton sai isältä lainaan ja vietin syntymäpäiväni mukavasti Porvoossa telakalla jatkaen siitä mihin edellisenä keväänä olin jäänyt.

Hyvää syntymäpäivää Minulle!













Vesiraja oli edelleen huonosti ratkaistu ja päädyin repimään koko teipin vesirajasta irti ja valmistelemaan sen maalattavaksi. Vesirajasta löytyikin pieniä osmoosin esioireita, jotka olivat olleet teipin alla piilossa.
Osmoosin alku ja loppu.

Osmoosi eli lasikuiturutto tarkoittaa sitä, että lujitemuovin lasikuitukerrosten väliin on päässyt jotain kautta vettä, yleensä haljenneen pintamaalin läpi, ja se on alkanut ns. kukkia muodostaen kuplia, jotka rikkovat purjeveneen valkoisen gelcoat pinnan. Tämä on aina perin ikävä yllätys, koska vettynyt lasikuitu menettää lujuutensa ja se voi myös märkänä jäätyä rikki, kun vesi lujitemuovin sisällä laajenee. Kun vaurio nyt saatiin paljastettua ja revittyä auki, se sai jäädä vielä kuukaudeksi kuivumaan kevätaurinkoon.

Seuraava reissu Emäsaloon olikin helpommin sanottu kuin tehty. Oli tiedossa, että koska minulla ei ollut veneelle mitään laituripaikkaa Porvoon ja Rymättylän välillä, lähtitisin suoraan vesillelaskun jälkeen siirtopurjehtimaan veneen länteen.

Tunnelmointia telakalla, oma vene vielä kuivilla.


Tästä syystä telakalle tullessa minulla oli oltava mukana paitsi maalit ja muut kunnostusvälineet, myös viikon ruuat ja purjehdustamineet. Veneen varusteet olivat onneksi jo Emäsalossa. Ensin junalla Jyväskylästä Helsinkiin, siinä yksi yö kavereiden hellässä huomassa, sitten bussilla ensin Herttoniemeen, mistä hieman maaleja ja kunnostustavaroita. Sitten bussi Porvooseen, sieltä muutama kassillinen ruokaa ja vielä bussi Porvoosta Emäsaloon. Pysäkki oli noin 1,5 km päässä telakasta ja raahauduin repun, jenkkikassin, ja kahden ruokakassin alla telakalle. Tästä ei ole valitettavasti kuvamateriaalia.
Herätys 21.5.2009

Asuin siinä kolme päivää veneessä telakalla ja maalasin vesirajan Hempelin Lightprimerillä (eli epoksi kosteussulku) ja tein muutamat kunnostustyöt. Iltaisin kuvasin kauniita maisemia ja veneitä. Vesillelaskuaamuna nukuin pommiin ja heräsin traktorin ääneen kun venettäni tultiin siirtämään. Ehdin onneksi ulos veneestä, koska vene siirrettiin pukkeineen ja veneen pukki oli talvehtimisen aikana kokenut kovia telakanmiesten ratkaisun (pukeille korottaminen) takia. Vene saatiin kuitenkin onnellisesti rantaan ja isolla nosturilla veteen. Vahasin salamana vielä kansirakenteet ja lähdin suoraan kohti Helsinkiä ja länttä. Adjö Porvoo.

Venepukin siirto Porvoosta Rymättylään.
Seuraavana syksynä olikin sitten aika pohtia taas telakointia. Vene oli Rymättylässä, mutta venepukki edelleen Inkoossa. Päädyin lainaamaan taas isän autoa ja entisen työnantajani isoa peräkärryä, joiden avulla sitten siirsin telakointitarpeet Porvoosta Rymättylään.

Rymättylässä tilanne oli se, että nostoyrittäjä löytyi lahden toiselta puolelta ja hänen kanssaan sovimme, minne vene nostetaan talvehtimaan. Kaikki sujui sinä vuonna vallan hienosti. Vene kuitenkin nostettiin yhdellä kuorma-autolla toisen kuorma-auton peräkärryn kyytiin, koska yrittäjä ei tykännyt ajaa mutkaista peltotietä 1,5 tn vene roikkuen hiiabin nokassa lavalla. Siispä kylä kierrettiin kahdella kuorma-autolla, joista toinen toi veneen peräkärryllä paikalle, toinen nosti ilmaan ja pukki siirrettiin maahan veneen alle. Tässä kohtaa vetoautona käytetty kuorma-auto jäi kuitenkin sutimaan ruohikkoon ja vene killu toisen kuorma-auton nosturin nokassa. Mutta kuka näitä laskee.
Veneen nostoa kahdella kuorma-autolla ja peräkärryllä

Mastonnostot tuolla saaristossa ilman mastonosturia ovat kuitenkin niitä urheilusuorituksia, joista voi hieman jotain kertoa. H-veneen masto on olalla kannettavan kevyt. Sitä yksi ihminen siirtelee miten lystää vaakatasossa. Raskas siitä tulee kun kuvaan lisätään vähän momenttia ja vipua. Kun masto pystytetään mies/naisvoimin, tyvi ruuvataan
Juhannusaatto 2010: veneen takana vuosi aikaisemmin pystytetty tolppa

paikoilleen maston jalkaan kannelle ja varsi tuupataan/vedetään nivelensä varaan pystyyn. Näissä kuvissa sain taas lähisuvun avuksi veneenpitoon, kolme setää köyteen ja kolme miestä veneeseen pystyttämään.

Seuraavana keväänä tuuppasimme kuitenkin tolpan pystyyn kahdestaan serkkuni kanssa. Siltä kierrokselta ei ole taaskaan kuvia kun kaikki kädet pitelivät mastoa kaatumasta.

Seilasin vielä yhden kauden Turun saaristossa, mutta ilman moottoria kun sen jäähdytysjärjestelmä sanoi itsensä lopullisesti irti ja noin vanhaan ja "eksoottiseen" kakstahtikoneeseen ei varaosia löytynyt. Myin sen 20 €:lla Kotkaan muuan pelle pelottomalle, joka lupasi tehdä siitä vielä pelin.

Seuraavana syksynä 2010 telakoinnin jälkeen sain kuitenkin soiton Rymättylästä. Serkkuni kertoi, että vene oli kaatunut kyljelleen pukkeineen päivineen. Saaristossa oli ollut kunnon lounaismyrsky, joka pääsi puhaltamaan viiden kilometrin matkalta ilman esteitä ja puhalsi veneen kumoon. Voitteko kuvitella. Puhelimessa tämä kuulosti lähinnä aprillipilalta marraskuussa, mutta paikan päällä tilanne oli täyttä totta.



Tämä kaikki oli tapahtunut sillä pukilla, jonka olin ostanut veneen mukana ja josta minua oli varoitettu jo kaksi vuotta aiemmin Porvoossa telakalla: "Den här bocken är farlig vetdu..."

No minä pakkasin taas reppuni Jyväskylässä ja matkustin linja-autolla Rymättylään missä serkkuni odotti outo virnistys naamallaan. Olin häthätää ostanut etänä toisen käytetyn pukin, joka oli nimenomaan mittoihin tehty H-veneelle. Se istuu kölin ympärillä ja vaikka on puolet kevyempi, tukee venettä paljon paremmin eikä vene pääse ns. heijaamaan ollenkaan.

Veneen nosto oli kuitenkin vaikeaa, koska kun kyljellään oleva vene nostetaan nosturilla liinojen varaan, se jää kitkan vuoksi kallelleen eikä sitä voi kyljellään laskea pukin päälle. Siksi jouduimme rakentamaan kääntövaiheessa kevennyspaikkaa, johon laskea kyljellään olevaa venettä ja taas siirtää liinoja ja näin saimme sen lopulta pystysuoraan ja laskettua pukkinsa päälle.

Vene oli kaatuessaan raapinut itsensä alle jääviin pukin osiin. Styyrpuurin kyljelle vesirajan alle tuli sormen mentävä reikä. Kölin takapuolelle samaten styyrpuurin puolelle tuli pitkä naarmu, josta lasikuitulaminaatti paistoi maalikerrosten ja gelcoatin alta. Vene oli kaikki tyynni lätettävä talvehtimaan reikaisenä pellon laitaan. Tiesipä mitä lukea kun pääsee kotiin. Googleen "lasikuidun korjaus."

No seuraava kevät kertoi, että vauriot olivat onneksi hyvin paikallisia. Keulan reiän sain rajattua selkeästi pienelle alueelle, joskin on kuumottavaa kun veneen kyljestä paistaa päivä sisään. Kun irtoaines oli irrotettu, reikä teipattiin ulkopuolelta ilmatiiviisti ja karhennettiin sisäpuolelta hiomalla lasikuitu esiin gelcoatin alta. Sitten aloin laminoida katkokuitu lasikuitumattoa sisäpuolelle leikkaamalla sopivan kokoisia paloja matosta, levittäen ensin hartsia aluelle, sitten matto päälle, lisää hartsia ja ilmatiivistä telaamista.  Tämä toistetaan x-kertaa ja saadaan loppujen lopuksi uutta laminaattia, joka karhennuksen ansiosta liittyy katkottomasti vanhaan kylkeen. Lujuushan ei kuitenkaan paikkauskohdassa ole sama kuin täysin virheettömässä ja alun alkaen yhtenäiseksi laminoidussa kyljessä, mutta silti: reikä tuli paikattua.

Taas vedessä, Helatorstai 2011
Ulkopuolelta reikä täytettiin epoksikitillä, hiottiin tasaiseksi ja maalattiin epoksiprimerillä yli. Näin pyrittiin saamaan kosteussulku pitäväksi. Epoksi toimii myös lujana täyteaineena kovettuessaan laminaatin kovuuteen. Myrkkyvärit primerin päälle, vahaus veneen kylkeen ja takaisin mereen.

Tuona keväänä 2011 olin saanut valmistumisen jälkeen käärittyä sen verran rahaa kokoon, että luvassa oli joko uudet purjeet tai uusi kone. Varmaan arvaatte kumman purjehtija valitsi. Ja valinta oli oikea, sillä H-vene liikkuu tuoreilla purjeilla todella ketterästi ja varsinkin ilman moottorin painoa perälaudan ulkopuolella. Sinä kesänä opin purjehtimaan venettä vallan hienosti. Se siirrettiin Helsinkiin kun kotisatamaksi tuli Koivusaaren pursiseuran satama.

Vene telakoitiin syksyllä Jätkäsaaren telakka-alueelle, mikä oli hieman konstikas manööveri. Tulimme eräänä lauantaiaamuna Koivusaareen, kun nosto oli tarkoitus suorittaa yhdentoista aikaan. Menimme bussilla Lauttasaaren siltaa ja jo siinä vaiheessa tuli selväksi, että oli läpitunkematon sumu, mutta mikä vielä pahempaa meille, ei tuullut ollenkaan. Kun purjeveneessä ei ole moottoria, on tyven pahin vihollinen. Jouduimme siis melomaan veneen Lauttasaaren ympäri Länsisataman veneennostoalueelle. Joitakin kirosanoja vaihdettiin matkalla, mutta vene liikkuu tyynessä liikkeelle päästyään yllättävän pienellä voimalla.

No, kun sitten soitin Länsisatamasta yrittäjälle, onko hän jo paikalla ja kerroin, että juuri riisumme purjeita mastosta sen laskua varten, yrittäjä ilmoittikin, ettei hän suostu ottamaan riskiä maston laskemisesta Jätkäsaaren nostopaikalla, missä aallokko käy jatkuvasti monesta suunnasta ja pienikin nykäisy nosturiin repii koko maston ja mastonjalan kannesta irti.

Käytettynä ostettu pukki hiottiin ja maalattiin syksyksi 2011
Lillumme siis Länsisataman altaassa ilman tietoa siitä miten laskemme maston ja saamme veneen nostetuksi kuivalle maalle. Olin jo soittamassa kaverit paikalle että alamme miehissä tehoilla mastoa alas, mutta sitten soitin vielä tutulle nostoyrittäjälle Pekka Jokiselle, joka alunperin laski veneen veteen myös silloin kun se ostettiin Espoosta. Pekka lupasi hoitaa homman ja rauhallisella ajoituksella laskettiin ensin masto kannelle ja sen jälkeen nostettiin vene vedestä.

Näin päättyi kausi 2011. Seuraavaksi kaudeksi saatiinkin sitten moottori, vähän käytettynä löytynyt nelitahtinen pitkärikinen 5hp Honda, joka oli H-veneeseen oikein sopiva peli. Samalla vene varustettiin katsastusvarusteilla (katsastus on seurassa olemisen ehto) ja samalla osa veneen sähköistä rakennettiin uudelleen. Perämoottori latasi käydessään veneen käyttöakkua. Keväällä 2012 teetettiin veneeseen myös uusi sprayhood vanhan nuhjuisen ja hieman homehtuneen tilalle.

Kesällä 2012 Porkkalan selällä suunta kohti lounasta
Vielä yhden kauden purjehdimme H-veneellä. Venehän toimii purjehtimiseen kuin unelma, mutta meillä elämäntilanne kävi ahtaaksi ja H-vene myös. H-veneeseen kaipaa pidemmän päälle lämmitintä, jääkaappia ja seisomakokorkeutta. Lisäksi maston jalka oli notkahtanut sisäänpäin ja hieman jännitin ruveta sen korjaukseen, kun siitä ei ollut aiempaa kokemusta. Turhaan jännitin. Eipä se ole kuin epoksikäsittelyä ja laminoimista.

Laitoimme veneen sitten talvella 2012-2013 myyntiin ja eräs nuoripari osti sen ensiveneekseen.
Vanhan H-veneeni sisustus purettuna uuden omistajan tekemänä

Samantien kauppojen jälkeen he purkivat veneen sisustuksen ja laittoivat sen hienoon kuntoon. He myös asensivat sinne dieselkäyttöisen lämmittimen, joka meilläkin oli ollut hankintalistalla. Kylkiin ja kattoon vaihdettiin uudet matot, kaikki irtilähtevät puuosat irrotettiin, hiottiin ja öljyttiin. Lopputulos oli tosi hieno. Rohkaiseva projekti johon olen nyt itse ryhtymässä tämän uuden veneen kanssa.

Laitan jatkossa vähän kuvia tuosta nykyisen veneen kunnostuksen etenemisestä. En reaaliaikaisesti mutta jollakin viiveellä. Olennaista nyt on löytää aika jolloin hurruuttaa Porvooseen venettä laittamaan.

IF-veneen nykytila
Sisustus on purettu ja osina täällä Helsingissä. Matot on revitty laidoista ja katosta irti. Seuraavaksi ruvetaan irrottamaan vanhojen mattojen liimanjämiä kyljistä ja tarkistamaan heloituksen vesitiiviyttä; osia joita olisi nyt kätevä tiivistää uudestaan kun sisustusmatot eivät ole tiellä. Oheisesta kuvasta saa hyvän kuvan millainen rakenne IF-veneissä on. Kyljet ovat umpilaminaattia ja kansissa on lasikuidun sisään laminoitu vaneri jäykisteeksi

Kun remppaaminen tai sen määrä hieman joskus puuduttaa, voi katsoa tämän mahtavan videon kahdesta kaverista, jotka ottavat IF-veneestä kaiken ilon irti. Siitä käy ilmi kuinka pienelläkin veneellä voi purjehtia kunnolla kovassa tuulessa, kunhan se on tarpeeksi jykevä ja hyvin rakennettu.


No comments: