Alkuvoimaa

Helsingin sanomien vuoden esikoiskirjailijan palkinnon raadin valintaperusteissa todetaan palkinnon saaneesta kirjasta, "Rakkaus on kaunis ja tosi vain niin kauan kuin se ei täyty."

Aivan nerokas lause. Se kiteyttää sen mitä en ole itse osannut itselleni sanoa. Tietty osa rakkaudesta kuolee sen täyttyessä. Tottakai sen tilalle syntyy jotakin muuta, uutta, mutta puhtaimmillaan tunne on silloin, kun se taistelee mahdottomuutta vastaan. Raastavimmillaan. Siksi kaikkein koskettavimmat romanssit päättyvät kuolemaan. Rakkaus jää eloon ja elää ikuisesti, koska se ei voi täyttyä.

Rakkaus on tietenkin kovin naiivia, kun se rapautuu kohdatessaan todellisuuden, mutta silti niin puhdasta ja viatonta. Ehdotonta. Täysivaltaista.

Täysin erilaista kuin se kunnioitukseen perustuva kumppanuusrakkaus, joka jää jäljelle siinä vaiheessa, kun kaikki muu on menetetty. Tämä puhdas ja naiivi tunne on villiä ja virtaa kuin koski. Valtava lataus energiaa, joka suuntautuu kohteeseensa ravistellen sitä ja janoten jotakin, joka sammuttaisi janon. Mutta jos jano sammutetaan, niin tunne ei ole enää entisensä.

Call me a junkie, mutta se tunne tuottaa riippuvuutta. Miksi siitä pitäisi luopua? Siksikö, että saisin tasapainoisen ja täysivaltaisen elämän? Että eläisin pitkän ja rauhallisen elämän? Pysyvyyden ja jatkuvuuden takia?

Olen tunneriippuvainen. Tiedän kuitenkin itsekin, että rakkauden edessä jokainen on nöyrä. Mikäli saisin valita rakkauden täyttymisen ja sen raastavan tunteen välillä en harkitsisi edes nanosekunttia.

Ihmettelen vain sitä, että millä ihmeen motiivilla ihmiseen on laitettu kyky näin vahvaan tunnereaktioon, joka sotkee koko muun elämän ja saa ihmiset toimimaan täysin vastoin periaatteitaan. Mikä logiikka mahtaa piillä siinä, että rakkautta ei voi hallita?