Minä elän toisinaan tulevaisuudessa. Haaveilen paremmasta elämästä ja nautin siitä tunteesta, kun ennakoin tulevia tapahtumia. Oikein täpisen, kun kuvittelen mitä ne odottamani tapahtumat tuovat tullessaan. Nyt täpisen muuttoa Helsinkiin ja suunnittelen täyttä häkää huonejärjestystä. Minulla on sellainen ohjelma, jolla on helppo mallata mikä olisi toimivin järjestys. Tässä parin kaljan jälkeen lauantai-iltana on perin mukavaa uppoutua sellaiseen suunnitteluun, kun tietää, että reilun kuukauden päästä nukun ihan eri osoitteessa. :)
Ihmiset vetäytyvät nykyhetkestä eri tavoilla. Osa uppoutuu kirjallisuuteen ja ei malta odottaa päästäkseen töistä kotiin ja saadakseen rauhassa uppoutua siihen todellisuuteen, joka on jotain ihan muuta kuin harmaa toimistotyö tai loskainen maaliskuu. Kuka löytää mukavimman todellisuutensa mistäkin. Tämä meidän konkreettinen todellisuutemme kun on kovin rajallinen ja sen realiteetit monesti masentavia.
Ajatus on vapaa. Ihminen ei ole paikan eikä ajan vanki siinä mielessä. Hän on kyvykäs sulkemaan orjuuttavan rajoittavan todellisuuden tietoisuutensa ulkopuolelle ja elämään siellä missä on mukavampaa.
Lapsuudessani Juha Vat Vainio lauloi: "Köyhän ainut huvitus on vilkas mielikuvitus." Mielikuvitus on minun luovuuden lahjani, en osaa piirtää ja laulukin on kaavasta opittua. Mutta minä osaan kuvitella. Lapsena minusta oli tarkoitus tulla kirjailija, kun ensimmäinen satukirjaopus valmistui jo kahdeksanvuotiaana. Tajusin varhain, että kielen kautta aukeaa maailma, jossa minä saan päättää mitä tapahtuu. Siinä maailmassa ei ole rajoituksia.
Voiko todellisuus olla koskaan yhtä mukavaa ja kaunista kuin satu? Ja miksi ihmistä pitäisi soimata siitä jos hän ei viihdy tässä todellisuudessa? Ihminen on kuitenkin kaiketi vapaa valitsemaan todellisuutensa. Jos satumaailma tuntuu mukavammalta ja että siellä pääsee kokemaan suurempia kokemuksia kuin tässä perinteisessä todellisuudessa niin miten se olisi köyhempää kokemista?
Ja miksi pitäisi elää vain tässä hetkessä? Ihmisen on mahdollista elää muistoissaan ja toisaalta suunnitelmissaan. Jos nykyhetki koetaan tylsäksi, yksitoikkoiseksi tai rajoittavaksi niin kai sitä saa viettää annetun aikansa kuten parhaiten haluaa, vaikka sitten kuvitelmissaan. Se on kuulemma ainutkertaisen ajan hukkaamista...
Monesti kuulee perusteltavan, että tulevaisuudessa, muistoissa tai mielikuvituksessa eläminen ei voi koskaan antaa sellaisia kokemuksia joita lihan ja veren todellisuus, mutta onko tosiaan näin? En osaa itse sanoa. Minusta tuntuu, että ihminen voi rakastua unessaan, itkeä muistoissaan ja saada riemuhepulin tulevaisuuden suunnitelmissaan. Eivätkö ne tunteet ole muka aitoja? ...kai sekin on elämää...
Perustelen tässä vain lauantai-illan viettoani. :) Mutta nyt tuli soitto ja lähden lihan ja veren todellisuuteen viettämään iltaa. :)
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
4 comments:
Olen samaa mieltä, ihan hyvin voi elää menneessä tai tulevaisuudessa - jos elää yksin. Jos on lapsia, on kyettävä olemaan läsnä - se on hauskaakin. Minä ja mies ollaan tosi
paljon aivan omissa maailmoissa, liekö se pitkän avioliiton salaisuus. En halua ketään sotkemaan
mun suunnitelmia.
<3
Mielikuvituksessa, ajatusten tasolla menneisyyteen tai tulevaisuuteen siirtyminenkin on kuitenkin hetkessä elämistä. Kun on innoissaan tulevasta kämpästä ja suunnittelee sitä, ovat ajatukset prospektiivisesti suuntautuneita, joskin ajattelu tapahtuu juuri tässä hetkessä. Mielestäni ne eivät sulje toisiaan pois. Elää hetkessä on myös elää menneisyydessä ja tulevaisuudessa. :)
Toisaalta, aivan kuten sanoit, todellisuutta paetaan monin eri keinoin mm. lukemalla, satuihin uppoutumalla. Mielikuvitus voi siis viedä meidät pois reaalimaailmasta. Bergeriä ja Luckmannia lainaten todellisuuden eri tilat siis voivat vaihdella. Mielestäni kuitenkin yhä hetkessä eläminen ei ole poissuljettua kuvitellessa tai unelmoidessa, ts. liikkuessa eri todellisuuden tiloissa. Onhan niin, että kaikki lihan ja veren väristykset ja tunteet ajatellessa vaikka ensirakkauttaan, ovat läsnä juuri tässä hetkessä.
Post a Comment