Wednesday, July 28, 2010

Työmoraali

Kun nyt olen hetken kokeillut taas vaihteeksi tätä töissä käymistä, niin mietin omaa suhdettani siihen mitä minulle tarkoittaa sana työ. Onko se ikävä sana, mahdollisuuksien sana vai ehkä juhlallinen sana?

Minulle on lapsena kirkastettu, että se mitä tehdään, se tehdään hyvin ja loppuun asti, nimenomaan loppuun asti. Jos on työ, niin se tehdään "ilman moitteen sijaa." Tuo asenne saa tietenkin haluamaan suoriutua kiitettävästi, koska niin kuuluu tehdä. Sinänsä työn teon kohdalla ei ole korostettu ahkeruuden autuaaksi tekevää vaikutusta mitenkään erityisesti, mutta vastuunottamista on korostettu sitäkin enemmän.

Siitä on varmasti seurannut asenne, jolla töitä tehdään kiitollisena annetusta tehtävästä. Ehkä laman lapselle on myös jostakin iskostunut ajatus, että työtä ei riitä kaikille, varsinkaan niitä mukavia ja sopivalla tavalla haastavia töitä. Siksi jokainen työtehtävä, joka on jollain tavalla siedettävä ja lisää toimeentuloa, on aihe kiitollisuuteen. Siihen ajatukseen myös liittyy idea, että ihminen on kiittämätön mikäli hän pyrkii säännönmukaisesti haalimaan tai kahmimaan itselleen mahtavan puhuttelevia työtehtäviä ja ajattelee työtä tehdessään vain itsensä toteuttamista. Työ on kuitenkin tehtävä ja se hoidetaan. Piste. Ehkä se on sitä velvollisuudentuntoa?

Ihminen, jolla ei ole yhtä vahvaa suoriutumisen paatosta työnsä suhteen, saattaa helpommin tähdätä korkeammalle ja todeta, että kyllä vähän laimeampikin tulos riittää. Hän ei koe painetta tai rajoita itseään miettimällä, että on vahvasti vastuussa työnsä kiitettävästä suorittamisesta. Se nyt on vaan työtä ja se hoidetaan niin hyvin kuin jaksetaan, että saadaan vähän rahaa. Tällaiset ihmiset tietysti myös harvemmin stressaavat suorituksensa riittävyydestä tai hankkivat itselleen harmaita hiuksia miettimällä tuliko nyt tehtyä tarpeeksi ja hyvin.

Monilla tuntemillani duunareilla on mahtava ammattiylpeys. Tarkoitan tässä nyt duunarilla ihmistä, joka tekee melko käytännönläheistä työtä, monesti fyysistä mutta ennen kaikkea käytännönläheistä. Heille olennaista on tekeminen ja ylpeyttä saadaan kun syntyy jälkeä ja hommat tulevat hoidetuiksi. Kyllähän kaikki työntekijät ovat varmasti ylpeitä tehdystä työstä, mutta duunari mentaliteettiin yhdistän itse nimenomaan sellaisen sitkeyden ja tekemisen ihannoinnin, duunari on se tärkein ja viimeinen lenkki, joka hoitaa hommat. Koruton totuus.

Se menee myös välillä överiksi, kun tehdään töitä niin mahtavalla suoriutumisella, että menee terveys ja sosiaaliset suhteet. Rekkaa ajetaan ylityöt paukkuen, koska pomo kysyi, että teetkö. Kisataan siitä kuka jaksaa tehdä kaikkein pisimpään töitä ja sitten tunnetaan jotain vääristynyttä ylemmyyden tunnetta tai paremminkin helpotusta, kun ei ole ajanut lyhyempää vuoroa kuin kollega. Mutta kovia jätkiä ollaan kun hoidetaan oma työ hyvin. Siinä on jotain samanlaista paatosta, kuin intissä olevassa nuoressa miehessä, joka haluaa niin kovasti suoriutua hyvin, että lähtee 38 asteen kuumeessa suunnistamaan vain näyttääkseen kavereilleen, että kyllä täältä pesee.

Ammattiylpeys on sinänsä hieno asia ja se tuo varmasti voimaa monelle työntekijälle. Lähinnä mietin, että miten se ei kääntyisi itseään vastaan ja alkaisi orjuuttaa ihmisiä. Minua myös monesti ärsyttää duunareissa se rajoittava samastumisen tunne, joka yhteenkuuluvuuden varjolla sulkee ihmiset hahmottamasta työnsä laajempaa kontekstia ja sen vaikutusta muuhun elämään. "En minä mittään, minä ajan tuota autoa." Siitä tulee niin vahva osa identiteettiä, että sen annetaan dominoida kaikkia muita elämän osa-alueita.

Tuntuu siltä, että monet tuntemani ihmiset (eivät kaikki) suorittavat työtään vahvalla motivaatiolla ja ammattitaidolla, mutta samalla hämärtyy the big picture. Työn terapeuttinen vaikutus kääntyy tällöin itseään vastaan. Työ on parhaimmillaan yksi itsensä toteuttamisen kanava, ei ainoa, eikä välttämättä tärkein. Kun itse työn tekemisestä, suoritusten määrästä ja laadusta aletaan kisata, niin unohdetaan tärkeä asia, että ”työ ei tekemällä lopu”. Ihminen saa painaa maailman tappiin asti, mutta työtä riittää edelleen, eikä sen suorittamisesta myöskään jaeta mitään mitaleja,

Ja tämä ei tietenkään päde pelkästään käytännönläheisissä töissä eikä rajoitu duunareihin. Ystäväni oli ministeriössä töissä, missä työmoraali oli suhteellisen korkealla. Tiimiin kuuluin vanhempi nainen, joka oli todella ammattitaitoinen ja omistautunut työlleen. Hän oli arvostettu työyhteisön jäsen osaamisensa ja pyyteettömyytensä tähden. Sitten nainen jäi eläkkeelle ja kahden kuukauden päästä kukaan ei enää muistanut koko henkilöä.

Minua ärsyttää taantuminen; pidättäytymisen ja varautuneisuuden asenne ihmisten asenteissa työtään kohtaan. "Suutari pysyköön lestissään" on ehkä paskin sanonta, mitä minä tiedän. Jos on aina ennakkoluuloinen uusia asioita kohtaan, ei voi päästä positiivisen kehityksen kierteeseen. Uudet ideat ovat parhaimmillaan mahdollisuuksia ja niihin tulee suhtautua lähtökohtaisesti avoimesti mutta kriittisesti. Niistä vetäytyminen ja piittaamaton suhtautuminen kehittymismahdollisuuksiin vie tilanteeseen, josta seuraa taantuminen ja pysähtyminen.

Kun näkee ihmisen, joka suuntautuu avoimesti uusiin ajatuksiin ja pyrkii ymmärtämään asian kokonaisuutena, sitä on ilo katsella. Hänen työntekemisen draivinsa on harvemmin pakkotahtista, vaan sitä ohjaa aito kiinnostus ja itsensä kehittämisen ajatus. Samalla hän tulee sivutuotteena muokanneeksi omaa työnkuvaansa sellaiseksi, että hänellä itsellään on siihen eniten annettavaa. Olisi kiinnostavaa mitä tapahtuisi, jos minä menisin rakennustyömaalle ja alkaisin tehdä kehittämisehdotuksia omaan työnkuvaani liittyen. Vastaanotto voisi toki olla positiivinenkin.

Avoin asenne vaatii rohkeutta avoimuuteen jatkuvana tilana. Kyse on ajattelutavan muutoksesta pysyvästä tilasta jatkuvaan muutokseen. Jatkuvassa kehityskierteessä eläminen on alussa tietysti todella pelottavaa, mutta toteutuessaan mahdollistaa oman kehittymisen ja potentiaalin hyödyntämisen riippumattomaksi toimijaksi, itsenäiseksi ajattelijaksi. Eiköhän se tarkoitus kuitenkin olisi, että ihminen määrittelee työn eikä toisinpäin.

2 comments:

Frank said...

Ohimenevä kommentoija tässä hei. Tuli vain tuosta kokonaiskuvan säilyttämisestä mieleen, että taas tänä kesänä kokopäivätyöläisenä olen muistanut kahdeksan tunnin työpäivien olevan itselleni liian pitkiä. Olen kovin helposti väsähtävää sorttia, ja niinpä työ + työmatkat vievät päivistä melkein kaiken hereilläoloajan, loppu menee nukkuessa tai muuten horroksessa. Toki iso osa ihmisistä on luonnostaan jaksavampia, ja onhan se jollain tapaa rauhoittavakin tunne kun työlle antaa kaiken aikansa (koen joskus eräänlaista marttyyrin nautintoa jättäessäni muun elämän syrjään töiden takia), mutta mietin kuitenkin, olisiko joillekin ihmisille osa-aikatyö parempi vaihtoehto.

Koska itse ja lähipiirini olemme tällaisia puolittain opiskelevia, puolittain työssäkäyviä, ja työt ovat usein lyhytkestoisia ja vaihtelevia, huomaan, että on oikeastaan jo vaikea samaistua muunlaiseen kuin pätkätöiden rakentamaan työmoraaliin. Itselläni on vahvana se tunne, että "tämä työ ei kuulu minulle", siis siinä mielessä että työ on jotain joka voidaan helposti ottaa minulta pois, ja vastaavasti pidän itseni jotenkin irrallaan vastuusta, jotta voin helposti ottaa itseni työstä irti. Eräälle ystävälleni, joka on kasvanut työn ylpeyttä korostavassa ympäristössä, tämä vastuuttomuus on kovin vaikeaa, sillä hän kokee riippumattomuuden ja vastuuttomuuden myös vievän ylpeyden tehdystä työstä.

(Piti vielä puuttumani siihen, että itseeni on rakennettu jako työhön, joka on sitä, jota on pakko tehdä ja josta ei saa nauttia, ja asioihin, joista nauttii, ja jotka eivät siis ole työtä, mikä sekin tekee työmoraalista tietynlaisen, mutta johan tässä tuli jaariteltua muutenkin.)

M-kulkija said...

Hyvä pointti satunnainen kommentoija. :)

Tanskassa ollaan tekemässä tietoisesti myös Suomen vihreiden ajamaa linjaa, että kakkua voisi jakaa tasaisemmin siten, että osa-aikatöitä alettaisiin promota oikein kunnolla. Ne ihmiset, jotka tykkäävät toteuttaa itseään vapaa-ajalla ja elää ehkä hieman pienemmällä palkalla voisivat tällöin panostaa paremmin vapaa-aikaansa ja töitä riittäisi samalla useammalle ihmiselle.

Olen itse nyt opiskeluita päättäessäni huomannut, että minulle olisi ollut hyvä käydä opiskelujen ohella töissä ja se olisi pitänyt minut sopivasti käynnissä, kun opiskelu oli niin kovin itsenäistä ja omaan aloitekykyyn nojaavaa. Tällainen järjestely ei varmasti sopisi kaikille.

Lähinnä miettisin vielä sinuna, että mikä tekee työstä sellaista, että siitä ei voi/saa nauttia? Oletko joskus huomannut nauttivasi työntekemisestä niin että ajantajukin katoaa? Sitä kai tarkoitetaan työn imulla tai Flow-kokemuksella ja se on ihan mahtava tunne.