Päristellään

Juttelimme Mielitietyn kanssa höyryjen päästelemisestä ja miten negatiiviset olotilat olisi parasta kanavoida itsestään ulos. Vaikka kuinka arvostaisi läheistään eikä haluaisi kaataa lastiaan tämän niskaan, niin läheiselle tuottaa yhtä paljon huolta mikäli hän ei tiedä toisen ahdistuksen syytä.

On se oman ahdistuksen syy sitten mikä tahansa, niin parhaiten siihen saa etäisyyttä ja suhteellisuudentajua, kun sen kaataa karrikoiden pöydälle ja päristelee omaa ahdistustaan toisen ihmisen kanssa, niin että lopulta molemmat nauravat kuinka absurdia tämä elämä on. Kaikki hyötyvät kun asia tulee esiin ja loppujen lopuksi on helppoa siirtyä keskittymään muihin asioihin, ei jää kaihertamaan. Sellainen avautuminen puhdistaa mielestäni ilmaa parhaiten. Tämä toimii kuitenkin tietysti vain sellaisten arkisten stressinaiheiden kuten työuupumuksen tai muiden mieltä askarruttavien ja kuormittavien asioiden kanssa. Suuremmat surut ja huolenaiheet ovat sitten asia erikseen.

Tätä kautta johduimme juttelemaan yleisesti siitä miten ihminen saattaa kokea, ettei halua olla suuna päänä kertomassa ongelmistaan ja pitää itsestään sen suurempaa hälyä, ettei rasita kanssaihmisiään. Suurimmassa osassa tapauksia tuntuu kuitenkin olevan niin, että se läheinen kuuntelee todella mielellään eikä koe moista keskustelua rasitteena ollenkaan. Sen pitäisi taas olla sarjassamme maailman arkisimpia ja toistuvimpia asioita, että jokainen vuorollaan avaisi venttiilin ja päästäisi liiat höyryt pihalle, mutta eipä näin taida olla.

Itse olen miettinyt tuota ihmisen itsestään numeron tekemistä, että jos en minä tee itsestäni numeroa ja ole avoimen vankasti oma äänitorveni, niin ei sitä kyllä kukaan muukaan tee. Tässä maailmassa minä otan oman tilani, en röyhkeydellä tai vastakkainasettelulla vaan luonnolliselta tuntuvalla tavallani. Ei siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa, koska se on yksilönoikeus ja maailman luonnollisimpia asioita. Ei vauvakaan kysy lupaa ennen kuin se alkaa huutaa.

Ulkomaalaisten on monesti kaikkein vaikeinta tajuta sitä suomalaisten "Vaikeneminen on kultaa" asennetta. Se menee monesti niin överiksi kuin olla ja voi. Ahdistuksesta sairastuu jos ei sitä kaada pihalle muiden ihmisten kanssa ja ota siihen etäisyyttä. Kuka siitä muka kärsii, jos minä olen hetken äänessä? Minulla on oikeus tuoda itseäni esille siinä missä muidenkin. Tottakai täytyy olla hienotunteinen, eikä jyrätä ketään, mutta normaali keskustelu tai esimerkiksi puheliaisuus eivät vielä ole jyräämistä ollenkaan. Jyräämistä on toisen huomioimattomuus, välittämättömyys.

Ihmisellä on oikeus kokea ahdistusta. Ja hän ei tee kenellekään väärin jos hän kaataa sen pöydälle aika ajoin. Part of life. Parastahan onkin se kun sitä omaa ahdistuksen aihetta vielä verbaaliakrobatialla liioittelee, vetää överiksi ja saa näin stressinaiheet näyttämään pienemmiltä, hullunkurisemmilta.

Jos esimerkiksi oma työ on sellainen, jossa joutuu nielemään uskomattomia lasteja eikä voi siellä antaa tulla täyslaidalta, niin vapaa-ajalla pitää sitten kyllä olla joku kanava, jossa pääsee purkamaan tuntojaan oikein huolella. Hakkaamaan säkkiä, huutamaan metsään tai kiroilemaan työkavereiden kanssa tuopin ääreen. Ja nuo ovat sitä arkipäivän terapiaa, jota ei saa sivuuttaa tai jättää huomiotta. Asiat pitää käsitellä ja saada pihalle. Liian suuri osa tämän maan ihmisistä on vain tottunut nielemään ja vähättelemään omia paineitaan. Ei sellaista jaksa kukaan katsoa vierestä.

Että päristellään oikein huolella. Venttiili auki, höyry ulos, venttiili kiinni. Antaa tulla vaan. Minä lupaan sparrata.