Ukkosen Jumala Perkele

Nämä viimeaikojen äärimmäiset sääilmiöt ovat omiaan stimuloimaan ihmisissä apokalyptisiä ennustuksia. Ilmiöitä tulkitaan ennusmerkkeinä, mikä on hyvin primitiivinen ja inhimillinen tapa käsitellä jotain niin suurta ja valtavaa, ettei se oikein meinaa pysyä ihmisen käsityskyvyn reunoissa.

Katsoin eilen sitä ukkospilveä silmästä silmään. Ihminen oli siinä kovin pieni. Se herättää hyvin alkukantaisia kokemuksia ja tuntemuksia. Luonto henkilöityy ja tulee vastaan näyttäen voimansa. Näyttää kuin koko maapallo, sen sisäiset voimat ja ilmasto, omaisivat oman tahdon, joka toteuttaa vääjäämättä jotakin suurta suunnitelmaa. Ihmiselle iskee täysin luonnostaan tarve selittää nämä tapahtumat jotenkin ja liittää ne toisiinsa. Saada ote käsittämättömästä. Tiede on yksi epätietoisuuden lievittämisen muoto, uskonto on toinen. Toinen luottaa kokemukseen, toinen havainnointiin. On kuitenkin kiinnostavaa, että vaikka ihmisen tieto luonnonilmiöistä lisääntyy, sen mystisointi ja sen voiman huumaavan vangitseva ihailu ei kuitenkaan lopu. Vaikka tietäisin ukkospilven rakenteen ja toiminnan, niin on se aivan mahtavan vaikuttavaa katsottavaa. Silloinkin se herättää suuret kysymykset ja luonnon rikkauden; sen sisäisen logiikan ja tasapainon arvoituksen.

Alunperinhän Perkele on tarkoittanut balttilaista ukkosen jumalaa. On mielestäni todella luontevaa ajatella, että noin selkeäpiirteinen ja helposti havaittava sääilmiö omaa oman tahdon, jumalan tahdon. Rajuilma on kuin suora vihan ilmaisu: tuulenpuuskat, jotka lyövät ennakoimatta päin näköä ja salamat, jotka kylvävät suoraa tuhoa. On todella inhimillistä ja primitiivistä aistia siinä merkkejä jostakin selittämättömästä.

Eri ihmisryhmät selittävät poikkeavia luonnonmullistuksia omilla tavoillaan. Uskonnolliset yhteisöt saattavat pitää niitä ennusmerkkeinä rankaisusta ihmisten jumalattomasta elämästä ja ympäristöaktivistit lukevat luontoa messuten hekin tuomiopäivää. Maapallo alkaa heidän mielestään tasapainottaa ihmisen tekemiä virheitä ja toimia oman säännönmukaisuutensa mukaan pitäen yllä balanssia globaalissa ilmastojärjestelmässä. Hurjat mullistukset lisääntyvät vaikka keskimäärin on edelleen ihan siedettävää.

Itse olen kuin kaikki muutkin ja reagoin hyvin voimaakkaasti vaikeasti selitettäviin ääri-ilmiöihin.

Tässä poientä listaa viimeisten viiden vuoden huolenaiheista:
- 2005 hurrikaanikausi Katrina ym.
- 2006 lämmin syksy (joulukuussa oli vielä säännönmukaisesti 10 astetta lämmintä)
- 2006 tsunami
- 2006 vuodenvaihteen talvimyrsky Suomessa, joka nosti tulvia rannikoilla
- 2007 lintu-influenssa
- 2009 sika-influenssa
- 2009-2010 poikkeuksellinen talvi, jonka olisi tällaisessa poikkeuksellisessa ilmastotilanteessa kuulunut olla vielä paljon kylmempi
- 2010 haitin maanjäristys, Islannin tulivuoren purkaus, Venäjän kuivuus, kovat ukkoset ym.

Tottakai noiden lisäksi vaivaavat ihmisten hölmöilyt, kuten metsäpalot eri puolilla maailmaa tai liiallisten biokajoamisen aiheuttamat kasvitaudit. Enhän minä näistä asioista juuri mitään tiedä, senkun paisuttelen, mutta ympäristö on aina läsnäoleva asia ja tuottaa päänvaivaa silloin kun ilmiöt ovat omien silmien alla. Aasian taifuuneista tai Etelä-Amerikan maanjäristyksistä ja maanvyörymistä ei tällainen omaan napaan tuijottaja sitten osaakaan ahdistua.

Luonto suurin kaikista, pitää huolta omistaan. Valtavien voimien edessä ihminen luonnostaan luopuu tahdostaan "korkeimman käteen." On asioita, joita meidän ei kuulu hallita, tekee nöyräksi. Nöyräksi elämän, ei ihmisten edessä.