Parasta ennen

Minulta ei ole kuollut läheisiä. Koen elämän rajallisuutta lähinnä kulttuurielämysten kuten kirjojen tai elokuvien kautta. Vain sitä kautta minun on mahdollista eläytyä ja samaistua aidon menetyksen tunteeseen, jossa joku itselle korvaamaton ihminen on iäksi poissa.

Ainutkertaisuus on kaunista, rajallisuus on kaunista. Vanhemman ihmisen on helpompi tiedostaa elämänsä rajallisuus, koska sitä ei missään tapauksessa ole paljon jäljellä. Hän näkee tilaisuutensa selkeämmin. Nuoren ihmisen ei ole samalla tavalla mahdollista olla tietoinen oman elämänsä rajallisuudesta; oma kuolema on jossain i fjärran framtiden. Hänelle rajallisuus tarkentuu selkeiten ympäristön kautta ihmisten elämää seuraamalla. Tai sitten juuri niiden arvokokemusten, kulttuurin kautta.

Rajallisuus tarkoittaa minulle sitä, että elämä ei tule loputtomasti suomaan niitä arvokkaita korvaamattomia asioita ja ihmisiä vaan se kiistaton täyttymättömyys toimii kuin mauste. Koska en voi saada kaikkea, ikuisesti nauttia hyvistä hetkistä, niin elämä tuntuu joltakin. Menetys on osa elämää ja yksi tärkeimmistä asioista.

Kaverini kysyi minulta ironisesti pilke silmäkulmassa, että: "Älä nyt vaan sano, että sä uskot kohtaloon." Minä vastasin, että uskon että asiat menevät omalla painollaan. Uskon merkityksiin. Uskon, että ennen pitkää näen kokemusta seuraamalla miten elämäni on tarkoitettu kulkevan....tai siis huomaan sen jälkeenpäin. :) En minä väitä osaavani mitään ennakoida, kunhan jälkiviisailen ja järkeilen, miksi elämäni meni niin kuin meni. :) Huiputanko itseäni?

Merkityksellisyyden kokemus tai elämän loogisuuden kokemus ovat romantikko idealistin suuria hetkiä. Se antaa hänelle avaimet sopeutua ja nähdä tarkoituksenmukaisuutta siellä missä, nihilisti tai kyynikko näkevät vain kaaosta ja raadollista elämän lakia. Olen monesti saattanut kyynikko pessimistit raivon partaalle näkemällä oman elämäni haasteet kuin palkintoina, joita minulle annetaan, että saisin kasvaa ja kehittyä ihmisenä. Heitä suunnattomasti riepoo, että joku ei halua myöntää elämän epäoikeudenmukaisuutta ja merkityksettömyyttä. Optimisti on pohjimmiltaan romantikko ja hänen elämänasenteensa suuntautuu sopeutumista rakentaen. Elämä otetaan vastaan ja asiat nähdään mahdollisuutena sen sijaan, että haasteet olisivat jatkuvia vastoinkäymisiä.

Optimisti romantikon tärkein kokemus ja suuri ilonlähde ovat ainutkertaiset hetket, katoavat muistot, joista saa loputtomasti energiaa. Muistojen ammentaminen ei tarkoita elämistä menneessä vaan elämän katoavuuden ihastelemista ja ainutkertaisuutta. Hän näkee sen elämään kuuluvana, luonnollisena asiana, joka kuitenkin raastavana haasteena. Ja sillä on oma merkityksensä.

"Niin ei ollut tarkoitettu." Tuosta lausumasta tulee syvä kiitollisuuden tunne kaikista niistä hetkistä, joista on saanut iloita ja nauttia. Ja vaikka itse en tosiaan vielä ole tullut vastakkain menetyksen kanssa, niin uskon vakaasti, että sillä hetkellä tämä ajattelutapa auttaa minua iloitsemaan kaikista niistä korvaamattomista yhteisistä hetkistä, vaikka haikeus ja ihmisen menenttämisen tuoma turvattomuus valuvat pitkin poskia.

Elämän edessä jokainen on nöyrä.