Reflektion pakko

Tunnen itseni aika väsyneeksi, tai paremminkin uupuneeksi. Elämä on mennyt viimeiset viikot aika hektistä tahtia ja toisaalta myös tämä vuodenaika saa omat kierrokset nousemaan huippuunsa kun valoa on yllin kyllin.

On paljon ajattelemista. Olin perjantaina valtionhallinnon kesäharjoittelijoille suunnatussa tilaisuudessa, jossa tulevat isänmaantoivot ja uraohjukset pääsivät verkostoitumaan ja haistelemaan isojen ympyröiden ilmaa. Meille kerrottiin valtion hallinnosta työnantajana ja selkään taputtelun hengessä kerrottiin kuinka arvolatautunutta ja aatteellista Suomen kansan palvelemista työ on.

Tässä kun olen noviisina käynyt töissä kuukauden verran toimistotyöajassa, niin huomaa vaan kuinka kokonaisvaltaista työn tekeminen todellisuudessa on. Siihen sitoudutaan, työkavereita nähdään enemmän kuin omia lapsia tai puolisoa, työlle halutaan antaa oma panos. Ja jos tai kun sen polun valitsee, lähteä kehittämään omaa työkenttäänsä ja urapolkuaan itseään haastavaan ja kutsumuksen viitoittamaan suuntaan, niin siltä tieltä on melko haastavaa poiketa. Äitiyslomat ynnä muut ovat kunnioitettavan yleisiä kun ajattelee kuinka vaikeaa oravanpyörään on taas hypätä hetken poissaolon jälkeen.

Tuollaiset perjantain kyynärpäiden teroittamistilaisuudet ovat siinä mielessä mielenkiintoisia tapahtumia, että siellä punnitaan kunnianhimo ja ambitiotaso. Kuinka motivoitunut olen...motivaatio...hassu sana...Motivoitunut mihinkä? Mikä on se taustalla vaikuttava tavoiteltavana ja ylevänä pidettävä asia?

Viimeisen kuukauden aikana olen taas kokenut roolikseni olla se ihminen, joka kysyy ne hankalat ja hieman kartettavat vaikeaselkoiset kysymykset, joita kukaan muu ei halua kysyä. En tiedä miksi minä haluan ne aina kysyä. Sitä taas tuomitsee itsensä oppositioon. Jollekulle se rooli lohkeaa. Mutta kun sitä reflektoinnin puutetta näkee niin yleisesti ja se aidosti ahdistaa. Liian paljon näkee sellaista elämää, että esimerkiksi työ koetaan itsen toteuttamisen ja oman merkityksellisyyden mittapuuna. Kuinka moni tekee töitä vain ollakseen jotain? Todella surullista.

Minua on kiehtonut käsitepari refleksiivivoittajat ja refleksiivihäviäjät. Sillä tarkoitetaan sitä, että ihmiset, joille tulee luonnostaan metatason asioiden pohdiskelu ja asioiden yhdistäminen niiden laajempaan viitekehykseen, pystyvät hyödyntämään tätä ominaisuuttaan sosiaalisessa elämässä ja olemaan kuin kala vedessä tilanteissa, joissa vaaditaan tilannetajua, tiedostamista ja pelisilmää. Tämä käsitepari on sosiologiassa tarkoittanut lähinnä tiedon hallitsemisen ulottuvuutta ja informaation suodattamisen kykyä mistä kirjoitin kuukausi takaperin kaupunkilaisuuteen liittyen.

Olen itse kuitenkin miettinyt, että vielä syvemmälle menevä reflektointi on myös ihmisen hyvinvoinnin ja elämänhallinnan kokemuksen peruspilari. Ihminen, joka ei pysähdy ajattelemaan ja pohtimaan elämänsä suuntaa, etenee kuin laput silmillä. Tällainen reflektointi ei ole tällä hetkellä kaikille mahdollista; heillä ei ole harjaannusta asiassa, jonka pitäisi olla maailman yksinkertaisin asia. Tuo taito ei ole sikäli opetettavissa esimerkiksi koulussa, että ihmisen tiedostamisen ja abstraktin hahmottamisen kyky kehittyy vielä aikuisuudessa ja monesti lapset tai nuoret saattavat kokea reflektoinnin ja kokonaiskuvan hahmottamisen liiankin haastavana. Miten siis hoitaa yleissivistävä kehitystehtävä aikuisuudessa, kun kaikkia koskettavaa koulutusjärjestelmää ei esimerkiksi ole.

Itselläni noiden asioiden pohdiskelu tarkoittaisi sekä elämänkatsomuksellisten kysymysten pohdiskelua, että yleisten ajattelutaitojen opettelua. Se olisi itsensä ja elämän kohtaamisen harjoittelua.

Olisi kiva järjestää työpaikalla esimerkiksi katsomustyöpaja, jossa päästäisiin tonkimaan metatason kysymyksiä oikein urakalla. :) Siihen ei tietenkään ole aikaa ja myös sen vastaanotto olii varmasti myrkyisän vastentahtoinen kun on niin epämukavaa joutua opettelemaan elämänsä kohtaamista. Moni varmasti ajattelee, että "Enkö minä nyt vain saisi elää tätä elämääni, eikä joku kokoajan keikuttaisi venettä."

Mitä on hyvä elämä? Juttelimme perjantaina junassa ystäväni kanssa, joka opiskelee teologiaa pappislinjalla ja edustaa melko selkeästi puhdasoppisen kristillisyyden linjaa, jossa raamatulla on suuri rooli uskonnon auktoriteettina. Juttelimme omasta katsomuksestani ja miten se sijoittuu suhteessa kristillisyyteen. Tuosta keskustelusta jäi vain sikäli mukava tunnelma, että vaikka näkemyksemme olivat hyvinkin erilaisia, niin molemmilta löytyi halu ymmärtää toisen näkemyksiä. Sellaisen kokemuksen soisin toistuvasti jokaiselle ihmiselle. Sen ei tarvitsisi välttämättä liittyä niin selkeästi katsomukseen, mutta reflektointi tarkoittaa parhaimmillaan vaikutteiden ja ihanteiden erittelyä ja tarkentamista.

Kaverini sanoi junassa, että hänen katsomuksensa on sikäli kevyempi kuin omani, että se ei edellytä ihmiseltä suuria ponnistuksia tai pyrkimistä elämän tyhjentävään ymmärtämiseen vaan askeleen ottamista oman rajallisuuden suuntaan siinä mielessä että luovuttaa itsensä korkeimman käteen. Tai näin hänen sanomansa käsitin. Itse kun taas koen ihmisyyden velvoitteeksi kysyä niitä vaikeita kysymyksiä ja pyrkiä löytämään harmoninen elämäntapa tiedostamisen ja ihmiselle ominaisen käsityskyvyn kautta. Yhtäkaikki molemmat olimme ajattelevia ihmisiä, joilla oli halu kuulla mitä toinen sanoo. Halu yrittää ymmärtää.