Nöyrän sovinnaisuuden syyt

Luin tosiaan kirjan kiltteydestä (Kiltteydestä kipeät: Anna-Liisa Valtavaara) josta kirjoitin aiemmassa postauksessa ja nyt siitä vähän lisää. Voin suositella kirjaa niille, jotka

1. kokevat perhe-elämässään olevansa jatkuvia sanansaattajia ja toisten ihmisten sovittelijoita
2. kokevat, että heidän murheilleen ei ole koskaan ollut tilaa ja he ovat joutuneet nielemään kokemansa ja suoriutumaan elämästä kuten parhaiten taitavat
3. ovat kuten minä ja kokevat toisinaan että omat suoritukset eivät riitä (arvioi omaa suoriutumistaan eri asteikolla kuin muita) ja toisaalta, että ei täysin seuraa omaa tahtoaan ja tee sellaisia asioita, jotka tuntuvat omimmilta.

Meillä oli isäni kanssa kuluneella viikolla hyvä keskustelu kehumisesta ja hän sanoi olevansa huolestunut kuinka minä ja sisareni olemme kokeneet tulleemme arvostetuiksi. Hän selosti omaa eetostaan ja sen alkuperää ja selvitti, että hänelle on ollut ominaista länsisuomalainen niukka ulosanti, jossa kehuja säästetään ja varsinkin mieheyteen ei liitetä millään muotoa ylitsepursuavaa ylistämistä. Totesimme yhdessä, että sellainen itsensä väheksymiseen suuntaava ja elämän ankaruutta korostava ajattelu on puhtaasti negatiivinen ja aikansa elänyt ajatus, josta pitää yrittää vapautua kaikilla mahdollisilla keinoilla.

Mietin noita ja mietin sen suhdetta omaan suhtautumiseeni asioihin. Sanoin isälleni, että minun on pitänyt vanhemmalla iällä itse opetella oma-aloitteisuus ja uusiin asioihin tarttuminen, koska oma-aloitteisuutta ei meidän kotonamme kaikkein vahvimmin rohkaistu.

En nyt halua antaa väärää kuvaa, minua on kyllä vuosien varrella kehuttu ja olen myös kokenut välittämistä ja arvostusta tulleen osakseni vähintään keskimääräisesti, mutta kotonamme oli melko kurinalainen tunnelma. Kuten tuossa kiltteydestä kertovassa kirjassakin puhutaan, lapsi oppii hyvin nopeasti aistimaan millaista käyttäytymistä häneltä odotetaan ja minä olen kyllä mestari muokkaamaan itsestäni ympäristöni sietämän olion.

Negatiivinen kiltteys on sitä, että alistaa oman tahtonsa toisten odotuksille. Se on omassa tilanteessani kummunnut vääristyneestä suhtautumisesta auktoriteetteihin. Mallinsa sillä on lapsuudessa, kun soittelin äidille töihin saanko avata ananaspurkin koulun jälkeen kotona ollessani. Sitä oli suht varpaillaan ja tietyllä tavalla minusta tehtiin helppo lapsi. Sisäistin odotukset tai paremminkin sen mikä on suotavaa. Jälkeenpäin ajateltuna monesti lapsuudessa sain kokea tekeväni väärin, vaikka jälkeenpäin ajateltuna en tehnyt väärin ollenkaan.

Vanhemmuuden paradoksi on yrittää säilyä jollain tavalla järjissään ja samalla ruokkia lapsen tervettä ulospäinsuuntautuneisuutta ja aktiivisuutta eikä alistaa. Vaikea tehtävä ja vanhempani onnistuivat kohdallani kokemukseni mukaan ihan kohtalaisesti. Minä olin luonnostani todella reipas ja ulospäinsuuntautunut lapsi, suomeksi sanottuna vilkas ja energinen, mutta jossain vaiheessa sitä vapaata tahtoa rajoitettiin siten, että koin suuntautuvani alisuoriutumiseen ja itseni rajoittamiseen.

Olen kuitenkin tietysti plussan puolella kun pystyn työstämään näinkin nuorella iällä omaa suhtautumistani ja jos minua olisi tavantakaa vähätelty ja painettu maan rakoon, niin sen itseensä uskovan asenteen vahvistaminen olisi tietysti monin verroin vaikeampaa, mutta kaikki tyynni mahdollista.

Vanhemmalla iällä sen odotuksiin mukautumisen negatiiviset piirteet ovat vain tulleet selvemmin esille ja niihin on helpompi puuttua.

1. En halua enää kokea, että muut ihmiset kokevat kokoajan mukavia ja kiinnostavia asioita ja kokemuksia ja minä jään paitsi. Haluan osallistua ja mennä suoraan mukaan niihin asioihin joihin tunnen vetoa.

2. En halua kokea, että minun alavalintani tai muu elämäntapani olisi jotenkin köyhempää tai yhteiskunnassa vähemmän arvostettu valinta kuin jokin muu ammatti. Minä olen tehnyt oman valintani oman kiinnostukseni mukaan ja minun ammattini on todella tärkeä.

3. Minä en halua jättää asioita sanomatta. Jos minua nyppii tai ahdistaa jokin asia, niin se sanotaan, vaikka tilanne vaatisi sen jälkeen työstämistä. Minä saan saada aikaan konfliktin, se ei tee minusta huonoa ihmistä. Konfliktit puhdistavat ilmaa ja vievät tilanteita eteenpäin.

Sovinnaisuus vuorovaikutuksessa ei ole kehittävää. Sen sijaan oman arvonsa tunnistaminen ja toisiin ihmisiin suuntautuva vahva mutta hyvä tahto eli aito halu ymmärtää toista ihmistä, ottavat toisen huomioon paremmalla tavalla kuin siloitteleva sovinnaisuus. Se ilmaisee toisen kunnioittamista ja välittämistä.